Mikä on laadukasta proosaa?

Tämän kysymyksen ääreen olen palannut viime aikoina usein. Kun kirjoitan ja otan vastaan palautetta, luen, arvioin ja annan palautetta, tätä väistämättä joutuu ajattelemaan. Mikä on hyvää kieltä, mikä hyvin kirjoitettu? Jos jonkin tekstin parissa viihtyy, onko se silloin hyvää tai laadukasta? Entä jos jostain lukemastaan ei pidä, onko se huonoa ja laadutonta?

Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:

1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)

Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.

Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.

Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?

***

Kuka määrittelee laadun?

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."

Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.

Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.

Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.

Jatkan aiheen pohtimista.

***

Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?

Heikoille jäille astumisesta

Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.

Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.

Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.

(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)

***

Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.

Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.

Kielioppi mielen koppi

"Hyvän tyylin perusvaatimuksena on kielen virheettömyys."

Lainaus on kirpputorilta löytyneestä pienestä kirjasesta, johon on saatu sisällytettyä häkellyttävän paljon asiaa. Kyseessä on oppikirja nimeltä Sananiekka (Mattila -- Mäenpää -- Ruoppila), joka on ilmeisesti ollut 1960- ja 1970 -luvulla lukioissa käytössä. Maksoin opuksesta euron ja se on kyllä koko rahan väärti.

Parin viime vuoden aikana olen lukenut kieliopista enemmän kuin koko kouluaikanani. Iso osa oppikirjoista on äärimmäisen puuduttavia, ja monissa asiat selitetään kielioppitermein, jotka pitäisi ensin osata, jotta ymmärtäisi lukemaansa. Myös tiedon etsiminen on vaikeaa, jos ei tiedä oikeita hakusanoja. Viimeksi opin termin kongruenssi ja iloitsin, että nyt osaan nimetä yhden tenkkapoon, joka voi tulla vastaan. Yleistajuisiakin kirjoja on, kuten Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja tai Pilkun paikka, jonka ovat kirjoittaneet Katleena Kortesuo ja Liisa-Maria Patjas. Ihan kaikkiin ongelmiin ei niistäkään valitettavasti löydä apua.

Kieli on kirjoittajan työväline. Vaikka kaunokirjallisuudessa on eri tavalla varaa taiteellisille näkemyksille kuin asiatekstien puolella, ei kirjailijalle ole ollenkaan haitaksi tietää mikä muoto tai rektio on toista hyväksytympi tai vakiintunut, millä tavalla rakentuu looginen virke tai miten vuoren taivutus eroaa vuorista silloin, kun sanan merkitys on eri. Täytyy tietää mistä normista poikkeaa ja miksi tekee eri lailla.

Täytyy myöntää, että kielioppi on minulle edelleenkin hankala harrastus. Oppi pysyy päässä parhaiten yrityksen ja erheen kautta. Kielenhuollon opiskelu vie myös yllättävän paljon aikaa -- etenkin jos erehtyy talsimaan liian kauas kielitieteen suohon. Kirjoittamalla (ja etenkin editoimalla) oppii koko ajan, samoin kuin lukemalla. Anglismit ja svetisismit hiertävät lukiessa, mutta silti niihin harhautuu itsekin. Yritän parhaani mukaan vältellä kirjoittamasta koskaan väkirikkaudesta tai ideaköyhyydestä. Milloinkaan ei ole korkea aika tehdä jotakin eikä koskaan ajankohtaan viitata proosassa koska he tulevat vaan milloin he tulevat. Ja niin edelleen.

Sujuvaa kieltä on petollisen helppoa lukea, mutta sitä on harvoin helppo kirjoittaa. Minulle pääasia kirjoittajana on kertoa tarina, eikä puutteellinen tai harhauttava kieli saa olla estämässä tarinan välittymistä lukijalle. Valmiiksi tässäkään tuskin tulee. Onneksi kielioppikirjat voi raksauttaa auki milloin tahansa uudelleen ja sanakirjojen ääreen unohtua.

Suomen kieli on uskomattoman runsas ja mielenkiintoinen. On ilo kirjoittaa sillä.

***

Onko teillä, hyvät lukijat, jaettavananne rakkaita kielikömmähdyksiä tai suosikki-inhokkeja? Miten te kirjoittajat huollatte kieltänne? (Ei suuhygienistikertomuksia, kiitos!) Entä minkä kielimokan teette uudelleen ja uudelleen? Tunnistatteko niitä?

Vihtorin kirjamessut ja Kirsi Kunnas

Viikko sitten lauantaina kävin Vihtorin kirjamessuilla, jotka pidettiin Tampereella hotelli Tammerissa.

Tapahtuman mainostus oli melko pienimuotoista ja salamyhkäistä, mutta paikalla oli silti sopivasti väkeä (tilat eivät kuitenkaan ole huisin suuret, vaikkakin komeat). Ikäjakauma viittasi siihen, että sosiaalisessa mediassa tapahtumaa ei ollut juuri mainostettu.

Olin paikalla kolmen esiintymisen verran: Karo Hämäläisen, J.K. Ihalaisen ja Robert Meriruohon, ja lopuksi Kirsi Kunnaksen.

Viihdyin mainiosti kaikkien yllämainittujen parissa -- etenkin Hämäläisen finanssitrilleri Erottajan kirvoittama keskustelu oli kiinnostava --  mutta erityisen iloinen olen siitä, että jäin kuuntelemaan Kunnasta, vaikka alun perin suunnitelmani oli toisin.

Kirsi Kunnasta en ole käynyt kuulemassa aiemmin, joten en tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Kun illan päätteeksi kävelin kotiin, minusta tuntui että olin kokenut jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä. Välitön, huumorintajuinen ja aito -- sellainen on Kirsi Kunnas. Minun perspektiivini Suomen kirjallisuuden historiasta ja erilaisista kausista on valitettavan rajallinen. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta enkä suoraan sanoen ole ollut hirveän kiinnostunut siitä.

Oli siis enemmän kuin mielenkiintoista kuunnella kirjailijaa, joka on 1950-luvulta lähtien pyrkinyt uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden kenttää. Reheväsanaisia ei-opettavaisia runoja lapsille, ajatella. Se oli silloin jotain erikoista. Kunnaksella on takanaan kirjailijan ura, joka on kestänyt yli kuusikymmentä vuotta: mitä kaikkea noihin vuosikymmeniin mahtuukaan! Jollain tavalla on helpompi käsittää, miksi taiteentekijöiden vähäisiäkin tuloja ruoskitaan julkisesti niinkin rajuin ottein, kun viime vuosina on nähty. Nykyisessä pikatalouden ja rahallisen hyödyn koodistoon perustuvassa maailmassa ei ole aikaa eikä kykyä nähdä kirjallisuuden ja muun taiteen merkitystä, joka voi tulla nähtäväksi yleensä vasta vuosikymmeniä jälkikäteen. Sijoitus taiteeseen on sijoitus tulevaisuuteen. Tämän sukupolven taiteentekijät eivät välttämättä tee sitä tämän hetkisten, maksavien, sukupolvien ymmärrettäväksi, vaan vasta seuraavien.

Kunnas sanoi runoudesta jotakuinkin näin: "Runous puhdistaa kielestä kaikki kalkkeutumat ja klikit, joita siihen ajan myötä on kertynyt. Runon muoto on sellainen, että se säteilee kirkkaimmin. Runous kulkee kielen uudistamisen etujoukossa. Proosa hitaampana tulee runouden jälkeen, se on panssarilaiva tykkeineen."

Illan myötä Kirsi Kunnas kertoi myös monia hauskoja anekdootteja elämästään. Tuomas Anhavalle hän oli helsinkiläisessä kahvilassa kirjailijoiden kerääntymisessä kerran esitellyt vastavalmistunutta runoaan, jossa eräs riimi menee näin: "olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea". Anhava, joka edusti varsin erilaista näkemystä kieleen ja sen käyttöön, oli sovitellut nenällään keikkuvia silmälaseja ja tokaissut tähän tyyliin: "veisaisimpa virsiä, jos muistuttaisin Kirsiä". Tähän Kunnas oli vastannut: "jos muistuttaisin Tuomasta, lakkaisin lauluja luomasta."

Että näin. Kiitos järjestäjille tapahtumasta!