Ensimmäinen Tulenkantaja

Viime vuoden Vihtorin kirjaston kirjamessujen lumoissa suuntasin askeleeni päivällä kohti Grand Hotel Tammeria. Aurinko helotti lämpimänä ja viiltävän kirkkaana, askel tuntui kevyeltä. Mikä mainio päivä olisikaan tulossa, kirjoja, ihmisiä, keskusteluja, uusia ja vanhoja tuttavia!

Hotelli Tammerin alakerta oli kuitenkin oudon hiljainen. Jokin bändi kasaili kamojaan salin nurkassa, tarjoilijat siirtelivät ja liinoittivat pöytiä. Sain kuulla, että paikalle oli tulossa pian hääväkeä. Hyvänen aika, olin väärässä paikassa! Muutaman puhelinsoiton jälkeen sain selville, että Vihtorin kirjaston kirjamessuja ei sinä päivänä järjestettäisikään Tammerissa vaan hotelli Ilveksen Ballroomissa. Lähdin siis kipittämään kiireen vilkkaa Ilvestä kohti.

Että sillä tavalla päivä alkoi, painavien kassien ja nyssäköiden kanssa tasapainotellen jäisillä jalkakäytävillä.

Osuuskumman myyntipöydällä jaettiin karkkia...
(c) J.S. Meresmaa

...kahdenmoista.
(c) J.S. Meresmaa

Päivän ensimmäinen kauppa oli kuitenkin yksi kappale Mifongin perintöä signeerauksen kanssa, joten eipä ollut valittamista. Ei ollut valittamista siinäkään, että myyntipöydät olivat salin takaosassa, jolloin esillepanijat pääsivät hyvin seuraamaan käytyjä keskusteluja.

Alla poimintoja päivästä.

***

Alussa paikalla piipahti Pertti Jarla, joka voitti tämän vuoden Lause-Finlandian sanoilla "Tahdon hehtaarin suota ja kymmenen kuutiota tilaa."

Marko Kulmala ja Pertti Jarla.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten oli mainion Kauko Röyhkän vuoro. Haastattelija kysyi jossain vaiheessa, että minkä ohjeen tai lainalaisuuden Röyhkä antaisi taiteilijalle. "Älä ole tylsä", kuului vastaus. Haastattelun lopuksi yleisö antoi raikuvat aplodit ja hörähti vapautuneeseen nauruun, kun Röyhkä pamautti vastaukseksi haastattelijan "Mihin sijoittaisit itsesi suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa"-kysymykseen vastaukseksi "Ei kiinnosta yhtään."

Juuri näin! Minusta kirjailijan tehtävä ei ole sijoittaa kirjaansa tai itseään yhtään mihinkään: jääköön se tehtävä tutkijoille ja kriitikoille. Omasta kirjastaankin on vaikea puhua, sillä sen näkee niin eri tavalla kuin ulkopuolinen henkilö. Miten kirjailija voisi kertoa tulkintansa kirjastaan ilman, että vaikuttaa voimakkaasti lukijan omaan lukukokemukseen, joka kenties on vasta tuloillaan? Usein on turvauduttava mainoslauseisiin, pintapuheeseen, Karkeisiin siveltimenvetoihin yksityiskohtien sijaan.

Kauko Röyhkä   (c) J.S. Meresmaa

Röyhkä teki mielenkiintoisen huomion paljon seuraajia ja huomiota saaneista Facebook-päivityksistään: ne ovat uusi taiteenmuoto, lyhyttäkin lyhyempää proosaa.

***

Jörn Donner vieraili paikalla kertomassa uusimmasta teoksestaan, Mammutista. Omaelämäkerrallisen romaanin päähenkilö ei ole Jörn Donner vaan fiktiivinen ilmentymä Donnerista. Haastattelija nosti esiin viime päivinä otsikoihin päässeet Panu Rajalan paljastukset Katri Helenasta, ja käynnisti kiinnostavan keskustelun siitä, missä määrin ja millä tavalla kirjailija saa käyttää läheisiään teoksissaan.

Jörn Donneria haastattelee Marko Kulmala.
(c) J.S. Meresmaa

Olen samoilla linjoilla Donnerin kanssa. Hän sanoi muun muassa näin: "En voi kertoa totuuttani suhteessa tuntemiini ihmisiin, jotka yhä elävät. Jos kirjoittaisin elävistä läheisistä, tekstistä tulisi teennäistä. En halua kävellä elävien ruumiiden yli."

Kirjailija voi hyödyntää lähipiiriään teksteissään, mutta vain jos henkilöhahmot ovat selkeästi fiktiivisiä. Miten voisin kirjoittaa esimerkiksi ystävästäni totuudenmukaisesti? Sillä minun totuuteni on vain yksi näkemys, ja kertomalla toisesta ihmisestä tunnistettavasti -- ja aina väistämättä värittyneesti -- rikkoo luottamuksen. Mikä oikeus minulla olisi särkeä toisen ihmisen yksityisyyden suoja?

***

Illalla jaettiin ensimmäinen vientikirjallisuuteen painottuva Tulenkantaja-palkinto. Esiraati kävi läpi viime vuoden kotimaiset teokset ja valitsi niiden joukosta kuusi ehdokasta. Näiden kuuden joukosta Sofi Oksanen -- joka on siis lupautunut voittajalle kummiksi -- valitsi yhden viemään suomalaista kirjallisuutta maailmalle.

Kuvassa ehdokkaat Tulenkantaja-palkinnon saajaksi sekä Sofi Oksanen.
(c) J.S. Meresmaa

Ehdolla olivat Riku Korhonen (Nuku lähelläni), Aki Ollikainen (Nälkävuosi), J.K. Ihalainen (Tisle),  Sami Hilvo (Rouva S.), Seita Vuorela (Karikko) ja Juha Seppälä (Mr. Smith).

Ensimmäinen esille noussut kysymys oli tietenkin se, miksi viisi miestä ja vain yksi nainen. Eivätkö naiset ole kirjoittaneet viime vuonna yhtä hyviä teoksia kuin miehet? Kysymys ärsytti minua sen tähden, että en pidä mitenkään kummallisena että näin pienessä otannassa sukupuolijako voi olla mitä tahansa. Niistä kymmenistä upeista teoksista, jotka eivät päässeet edes ehdokkaiksi, moni oli varmasti naisen kirjoittama. Suomessa kuitenkin on naisia ja miehiä kirjailijoina suurin piirtein samat määrät. Itse en ole huomannut sukupuolella olevan merkitystä kirjan laatuun.

Sofi Oksanen ja Matti Posio. (c) J.S. Meresmaa

Oksanen nosti puheissaan esille monia erittäin mielenkiintoisia seikkoja: suomen kielen lapsipuolen aseman pohjoismaisessa kirjallisuudessa, naiskirjailijuuden korostuneen merkityksen monissa maissa, kuten Unkarissa; ulkomaisten kustantamoiden nuivan suhtautumisen kirjailijoihin, joilla on pitkä teoslista takana mutta vähäiset myynnit. Suomessa kun taitaa olla mahdollinen sellainenkin tilanne, että kirjailija on suosittu, mutta ei silti järin hyvin myyvä. Voisiko olla niin, että ilmainen ja laaja kirjastolaitos mahdollistaa sen, että kirjaa luetaan hurjan paljon, vaikka myydään hillitysti? Kirjastolainausmäärät eivät ulkomaisia kustantajia kiinnosta -- heitä kiinnostavat kirjan myyntiluvut.

Tulenkantaja-raadille Sofi Oksanen antoi kolme pääkohtaa, joihin kiinnittää huomiota ehdolla olevasta kirjailijasta: oma ääni ja lause, oma aihe ja vahva tarina.

Voittajassa yhdistyvät hienosti kaikki kolme. Onnea Seita Vuorela ja Karikko!

Kuvassa Seita Vuorela, Ville Hytönen, Sofi Oksanen ja Matti Posio.
(c) J.S. Meresmaa

Vihtorin kirjamessut ja Kirsi Kunnas

Viikko sitten lauantaina kävin Vihtorin kirjamessuilla, jotka pidettiin Tampereella hotelli Tammerissa.

Tapahtuman mainostus oli melko pienimuotoista ja salamyhkäistä, mutta paikalla oli silti sopivasti väkeä (tilat eivät kuitenkaan ole huisin suuret, vaikkakin komeat). Ikäjakauma viittasi siihen, että sosiaalisessa mediassa tapahtumaa ei ollut juuri mainostettu.

Olin paikalla kolmen esiintymisen verran: Karo Hämäläisen, J.K. Ihalaisen ja Robert Meriruohon, ja lopuksi Kirsi Kunnaksen.

Viihdyin mainiosti kaikkien yllämainittujen parissa -- etenkin Hämäläisen finanssitrilleri Erottajan kirvoittama keskustelu oli kiinnostava --  mutta erityisen iloinen olen siitä, että jäin kuuntelemaan Kunnasta, vaikka alun perin suunnitelmani oli toisin.

Kirsi Kunnasta en ole käynyt kuulemassa aiemmin, joten en tiennyt ollenkaan mitä odottaa. Kun illan päätteeksi kävelin kotiin, minusta tuntui että olin kokenut jotain ainutlaatuista ja merkityksellistä. Välitön, huumorintajuinen ja aito -- sellainen on Kirsi Kunnas. Minun perspektiivini Suomen kirjallisuuden historiasta ja erilaisista kausista on valitettavan rajallinen. En ole koskaan opiskellut kirjallisuutta enkä suoraan sanoen ole ollut hirveän kiinnostunut siitä.

Oli siis enemmän kuin mielenkiintoista kuunnella kirjailijaa, joka on 1950-luvulta lähtien pyrkinyt uudistamaan suomalaisen kirjallisuuden kenttää. Reheväsanaisia ei-opettavaisia runoja lapsille, ajatella. Se oli silloin jotain erikoista. Kunnaksella on takanaan kirjailijan ura, joka on kestänyt yli kuusikymmentä vuotta: mitä kaikkea noihin vuosikymmeniin mahtuukaan! Jollain tavalla on helpompi käsittää, miksi taiteentekijöiden vähäisiäkin tuloja ruoskitaan julkisesti niinkin rajuin ottein, kun viime vuosina on nähty. Nykyisessä pikatalouden ja rahallisen hyödyn koodistoon perustuvassa maailmassa ei ole aikaa eikä kykyä nähdä kirjallisuuden ja muun taiteen merkitystä, joka voi tulla nähtäväksi yleensä vasta vuosikymmeniä jälkikäteen. Sijoitus taiteeseen on sijoitus tulevaisuuteen. Tämän sukupolven taiteentekijät eivät välttämättä tee sitä tämän hetkisten, maksavien, sukupolvien ymmärrettäväksi, vaan vasta seuraavien.

Kunnas sanoi runoudesta jotakuinkin näin: "Runous puhdistaa kielestä kaikki kalkkeutumat ja klikit, joita siihen ajan myötä on kertynyt. Runon muoto on sellainen, että se säteilee kirkkaimmin. Runous kulkee kielen uudistamisen etujoukossa. Proosa hitaampana tulee runouden jälkeen, se on panssarilaiva tykkeineen."

Illan myötä Kirsi Kunnas kertoi myös monia hauskoja anekdootteja elämästään. Tuomas Anhavalle hän oli helsinkiläisessä kahvilassa kirjailijoiden kerääntymisessä kerran esitellyt vastavalmistunutta runoaan, jossa eräs riimi menee näin: "olisinpa surkea, jos muistuttaisin kurkea". Anhava, joka edusti varsin erilaista näkemystä kieleen ja sen käyttöön, oli sovitellut nenällään keikkuvia silmälaseja ja tokaissut tähän tyyliin: "veisaisimpa virsiä, jos muistuttaisin Kirsiä". Tähän Kunnas oli vastannut: "jos muistuttaisin Tuomasta, lakkaisin lauluja luomasta."

Että näin. Kiitos järjestäjille tapahtumasta!