Ahkeruus, tuotteliaisuus ja niiden arvottaminen

Minulla on menossa jymyvuosi julkaisujen kannalta: 9 kuukauden sisään ilmestyy kuusi kirjaa, joista yhdessä häärään toimittajan ominaisuudessa ja lopuissa kirjailijana.

Olen saanut kuulla paljon ihastuksen, epäuskon ja hämmästyksen huudahduksia: "No sinähän olet ollut ahkera! Kylläpä olet tuottelias! Oletpa paiskinut hommia!"

On kyllä totta, että olen ahkera, tuottelias ja paiskinut paljon hommia. Mutta niin olen tehnyt koko 10-vuotisen kirjailijaurani ajan. Mikään ei ole muuttunut sen suhteen. En usko, että eroan paljoakaan muista kirjailijoista, joilla on samatahtinen kirjoitustapa kuin minulla ja mahdollisuus kirjoittaa täysipäiväisesti.

Jymyvuoden taustalla on se, että olen saanut poikkeuksellisen monelle käsikirjoitukselle kustannussopimuksen varsin lyhyen ajan sisällä.

Kirjailijan julkaisutahti kertoo siis muusta kuin ahkeruudesta. (Siitä lisää postauksen lopussa.)

Oma juttunsa on sekin, missä ajassa käsikirjoitus kirjailijan työpöydällä valmistuu. Tarkastellaanpa hieman viime aikojen teoksiani ja niiden syntykaaria.

Akanvirta: novellikokoelma, jonka vanhin novelli on julkaistu 2012 ja uusin kirjoitettu keväällä 2022.

Kerberos: trilogian päättävä säeromaani, kirjoitettu syksyllä 2021

Hirviöhoitola -- Kartanon kummajaiset: lastenkirja, idea syntynyt 2019, kirjoitettu 2022

Kunnes tapamme taas: duologian päätösosa, kirjoitettu 2021

Tytär hämärän, piika pimeän: fantasiaromaani, idea saatu ja kirjoittaminen aloitettu 2019

Tinarinnat: antologia, jossa toimittajana; idea saatu 2020, rahoitus projektille 2021

Listasta näkee, että osa käsikirjoituksista on muhinut useamman vuoden ja niiden kirjoitusajat limittyvät. Lisäksi ne ovat keskenään hyvin erilaisia: on novellikokoelma, säeromaani, nuortenkirja, lastenkirja, ya-fantasiaromaani ja novelliantologia. Monipuolisuus on tavaramerkkini ja luonteelleni sopii erinomaisesti vaihtelu ja uuden kokeileminen.

Työskentelytapani ei ole ihan hirveästi muuttunut aikojen saatossa, mutta totta kai olen kehittynyt taitavammaksi ja sitä kautta tehokkaammaksi kuin uran alussa. Arvioisin ehkä, että kirjoitan jopa harvemmin kuin ennen: voi kulua kuukausikin, kun en varsinaisesti hakkaa näppäimistöä, vaan teen pohjatöitä ja kypsyttelen.

Sekin lasketaan "kirjan kirjoittamiseksi".

***

Pari ajatusta tuotteliaisuudesta:

Kirjailijoita voisi sanoa olevan kolmea erilaista: 1) niitä jotka kirjoittavat hitaasti, 2) niitä jotka kirjoittavat keskitahdilla ja 3) niitä jotka kirjoittavat nopeasti. 

(Voidaan sekoittaa pakkaa vielä sillä, että tämähän voi vaihdella yksilön kohdalla vuosien ja elämäntilanteiden muutosten myötä.) Kuulun useimmiten kategoriaan 3.

Muistan elävästi, että urani alussa sain osakseni joiltain kirjoittajakollegoilta vähän ikävää asennetta, koska olin niin nopea kirjoittaja: päiväkohtaiset sanamäärät saattoivat huidella 2000-3000 sanan paikkeilla säännöllisesti. Nyt katson, että omalla kohdallani kyse oli ennen kaikkea alkuinnosta, kun kirjailijaksi pääseminen avasi luovuuden padon ja aiheutti vyöryn. Vuosikausien kiivas työtahti kostautui ja käväisin hyvin lähellä loppuunpalamista 2018 tienoilla.

Huippukiva ja innostavakin työ voi uuvuttaa.

Nykyään en säännönmukaisesti tao tuhansia sanoja päivässä -- niin käy vain silloin, kun iskee vastaanpanematon flow. Isojen päiväkohtaisten sanamäärien sijaan tärkeämpää on, että työ ylipäätään etenee, oli se sitten virkkeen tai oivalluksen verran. 

Aikataulutan kirjoittamiseni niin, että koen onnistumisen tunteita mahdollisimman usein. Tavoitteiden saavuttamisen tunne on hyvä motivaattori, mutta pitää olla todella tarkkana siinä, mikä kulloinkin on itselle sopivan kokoinen tavoite. (Tarvitseeko sanoakaan, että bullet journal on tässä suunnittelussa erottamaton kumppanini.) Aikatauluttaminen luo hallinnan tunteen, ja parhaimmillaan kaikki palapelin osaset asettuvat optimaalisesti, jolloin syntyy meininki, joka ulospäin näyttäytyy juurikin tuotteliaisuutena.

Kirjailijan työ on hyvin yksilöllistä siltä(kin) osin, että se mitä tapahtuu ennen kuin kirja ilmestyy maailmaan, jää useimmiten suurelta yleisöltä piiloon. Samalta kirjaston hyllyssä näyttävä painotuote on vierustoveriinsa nähden saattanut syntyä vuosikymmenen kuluessa pikku hiljaa tai kuuden kuukauden mittaisena rykäisynä; sitä on saattanut kirjoittaa joku palkkatyön ohessa tai työn ja lastenhoidon ikeessä taiteileva henkilö tai vuosiapurahaa nauttiva vapaa kirjailija. Yhteiskunnallinen asema, terveydentila, taloudellinen tilanne, elämäntilanne -- kaikki vaikuttavat.

Ahkeruus ja tuotteliaisuus eivät kulje käsi kädessä. Joku voi joutua kustantajan pyynnöstä muokkaamaan käsikirjoitustaan niin paljon, että siihen menee vuosia. Kumpi silloin on ahkerampi: Se joka on kirjoittanut käsikirjoituksen viisi kertaa uusiksi ja julkaisee siksi vuosien tauon jälkeen vai se, jonka käsikirjoitus meni yhden muokkauskierroksen jälkeen painoon?

Vertailu on järjetöntä, eikä ahkeruudella voi arvottaa tai perustella lopulta mitään. En tunne yhtäkään kirjailijaa tai sellaiseksi haluavaa kirjoittajaa, jolla olisi varaa olla olematta ahkera.

Julkaisutahtiin, eli siihen mihin tuotteliaisuus useimmiten yhdistetään, vaikuttaa toisin sanoen moni asia.

Nostan tapetille niistä vielä yhden, ehkä vähemmän tunnetun ja ristiriitojakin herättävän.

On omanlaisensa etuoikeus, jos on mahdollisuus käyttää vuosikausia yhden teoksen kirjoittamiseen. Tällä tarkoitan sitä, että jos kirjailijalla ei ole pitkiä apurahoja tai isoja palkintosummia tilillä (mikä on meistä monen laita), on oltava valmis ja varautunut kirjoittamaan sitä, mikä todennäköisimmin menee kustantamoissa läpi, myy hyvin tai tuottaa paljon lainauskorvauksia. Joskus se voi olla käytännön sanelema selviytymisstrategia kirjailijoiden hyvin epätasa-arvoisella työmaalla. Jostain kirjailijoiden on saatava euroja, joilla saa leipää pöytään ja asumiskulut maksettua, ja tietysti kirjat ovat se ensisijainen tekemisen kohde.

Mitä siis voimme päätellä kaikesta edellä käydystä?

Ahkeruus ja tuotteliaisuus eivät oikeasti näy ulospäin ja kerro koko totuutta. Tuotteliaisuuteen voi olla monia syitä, eikä harva julkaisutahti kerro mitään kirjailijan ahkeruudesta. Kirjailijan menestystä ei voi perustella sillä, että hän on paiskinut paljon töitä -- todennäköisesti hän kyllä on tehnyt niin, mutta yhtä lailla töitä ovat paiskineet kymmenet muut kirjailijat. 

Yksi vaikeimmin nieltäviä totuuksia kirjailijan työssä on minulle ollut se, että kirjan menestys ei pohjaa siihen, kuinka paljon kirjailija tekee töitä, kuinka ahkera, tinkimätön tai taitava hän on.

Siellä hyllyssä ne kirjat seisovat tasavertaisena toisiaan vasten, syntynsä salaisuudet sivuiltaan ulos sulkien.

Vampyyrien paluu: Kunnes tapamme taas on täällä!

 

Aika lailla siitä pitäen, kun Kenties tapan sinut vielä alkoi saavuttaa lukijoita vuosi sitten, siihen on kaivattu jatkoa. Ilokseni saan kertoa, että tässä se on! Kunnes tapamme taas sukeltaa syvemmälle vampyyrina olemisen maailmaan, mutta tutulla hahmokavalkadilla. Verta, jännitystä ja angstia ei tässäkään ole säästelty -- eikä huumoria unohdettu.

Kirjaa löytyy jo ostettavaksi Akateemisista ja Suomalaisista kirjakaupoista sekä tietysti netistä ja suoratoistopalveluista. Kirjastoihin se alkaa varmasti myös pian löytää tiensä, joskin varausjonoon kannattaa varautua.

Saana Nyqvist teki taas mielettömän hienon kannen (jolla kelpaa muuten kokeilla bookfacea), kiitos!

Toivotan lukijoille verevää matkaa vampyyrien maailmaan!

Poikien lukeminen otsikoissa: Missä vika?

Nuortenkirjailijana seuraan varsin tiiviisti uutisointia ja tilastointia nuorten lukemisesta. Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä, että huoliartikkelit lukemisen vähenemisestä saavat huomattavan paljon enemmän tilaa kuin itse nuortenkirjallisuus. Joskus tuntuu, että nuortenkirjallisuus on vähän kuin koulukeskustelu: jokaisella on niihin liittyen muistoja, usein nostalgisia, sekä vahvoja näkemyksiä, jotka eivät ole päivittyneet 2000-luvulle 2010-luvusta puhumattakaan.

Miten toisaalta voisivatkaan päivittyä, kun nykynuortenkirjallisuus näkyy tuskin missään mediassa?

Lisäksi aikuisilla pitäisi olla jonkin verran kiinnostusta aiheeseen, eikä sitä useinkaan löydy edes heiltä, joiden lähipiiriin kuuluu nuoria. Lapsen lukuharrastuksen tukeminen vielä ymmärretään, mutta teinien kohdalla pallo (kirja?) putoaa.

Erityisen huolissaan ollaan poikien lukemisesta. Se käy hyvin ilmi, kun laittaa hakukoneeseen sellaisia sanoja kuin "lukeminen", "nuoret", "oppiminen". Jopa silloin, kun hakuun laittaa "tytöt" ja "lukeminen", tuloksissa pomppaa esiin huoli poikien lukemisesta. Heikosti lukevia tyttöjäkin on koko ajan enemmän, mutta heistä ei tunnuta olevan huolissaan missään. Jännä ilmiö.

Miten poikien lukemisesta sitten puhutaan? Positiivisia juttuja on harvassa. Tein pienen kokeilun. Naputtelin hakukenttään "pojat lukeminen yle" ja mielenkiinnosta katsoin, mitä otsikkotasolla nousee esiin. (Valitsin YLE:n siksi, että se on kaikille saatavilla oleva media, jolla on lakisääteisiä tehtäviä ja jota rahoitamme veroista.)

Sain kokoon tällaisen koosteen:

Mitä ajatuksia otsikot herättävät? 

Vaikuttaa siltä, että pojilla sukupuoli aiheuttaa erityistarpeen ja haasteita lukemisessa. Miksi? Tyttöjen ja poikien aivoissa ei ole tutkimuksissa löydetty mitään sellaisia eroja, jotka selittäisivät tämän erityistarpeen. Olisiko kyse kulttuurista, sen antamista malleista ja signaaleista? 

On perin outoa antaa poikien ymmärtää, että heille täytyy tuottaa aivan erityistä kirjallisuutta, jotta he mitenkään voisivat olla lukemisesta kiinnostuneita. Eiväthän pojat ole mikään yhtenäinen joukko, joita kiinnostavat samat asiat! 

Kirjallisuus ylittää rajoja, myös sukupuolirajoja. Miksi me oletamme täysin esteettä, että tyttö voi lukea kirjan, jossa poikaporukka seikkailee ja urheilee, mutta alamme nikotella, kun poika ottaa käteensä kirjan, jonka kannessa on tyttöjä? Emmekö usko pojan kykenevän samaistumaan toiseen lapseen siksi, että tämä edustaa jotakin toista sukupuolta? Emmekö silloin tule viestineeksi pojille, että näitä sukupuolia ei tarvitsekaan ymmärtää, he eivät ole pojan arvoisia, yhdenvertaisia. Poika voi lukea kirjan, jossa päähenkilö on koira, mutta ei mielellään kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö. Niinkö se menee?

Ylläolevat otsikot ovat suunnilleen viime vuosikymmenen sisältä. Niissä tuntuu pyörivän sama huoli, neuvot ja neuvottomuus, mutta ilmeisesti huolipuhe ei riitä korjaamaan tilannetta, sillä tulokset eivät ole parantuneet eikä keskustelu päässyt eteenpäin.

Voisimmeko tehdä jotakin toisin?