Poikien lukeminen otsikoissa: Missä vika?

Nuortenkirjailijana seuraan varsin tiiviisti uutisointia ja tilastointia nuorten lukemisesta. Varmaan kenellekään ei tule yllätyksenä, että huoliartikkelit lukemisen vähenemisestä saavat huomattavan paljon enemmän tilaa kuin itse nuortenkirjallisuus. Joskus tuntuu, että nuortenkirjallisuus on vähän kuin koulukeskustelu: jokaisella on niihin liittyen muistoja, usein nostalgisia, sekä vahvoja näkemyksiä, jotka eivät ole päivittyneet 2000-luvulle 2010-luvusta puhumattakaan.

Miten toisaalta voisivatkaan päivittyä, kun nykynuortenkirjallisuus näkyy tuskin missään mediassa?

Lisäksi aikuisilla pitäisi olla jonkin verran kiinnostusta aiheeseen, eikä sitä useinkaan löydy edes heiltä, joiden lähipiiriin kuuluu nuoria. Lapsen lukuharrastuksen tukeminen vielä ymmärretään, mutta teinien kohdalla pallo (kirja?) putoaa.

Erityisen huolissaan ollaan poikien lukemisesta. Se käy hyvin ilmi, kun laittaa hakukoneeseen sellaisia sanoja kuin "lukeminen", "nuoret", "oppiminen". Jopa silloin, kun hakuun laittaa "tytöt" ja "lukeminen", tuloksissa pomppaa esiin huoli poikien lukemisesta. Heikosti lukevia tyttöjäkin on koko ajan enemmän, mutta heistä ei tunnuta olevan huolissaan missään. Jännä ilmiö.

Miten poikien lukemisesta sitten puhutaan? Positiivisia juttuja on harvassa. Tein pienen kokeilun. Naputtelin hakukenttään "pojat lukeminen yle" ja mielenkiinnosta katsoin, mitä otsikkotasolla nousee esiin. (Valitsin YLE:n siksi, että se on kaikille saatavilla oleva media, jolla on lakisääteisiä tehtäviä ja jota rahoitamme veroista.)

Sain kokoon tällaisen koosteen:

Mitä ajatuksia otsikot herättävät? 

Vaikuttaa siltä, että pojilla sukupuoli aiheuttaa erityistarpeen ja haasteita lukemisessa. Miksi? Tyttöjen ja poikien aivoissa ei ole tutkimuksissa löydetty mitään sellaisia eroja, jotka selittäisivät tämän erityistarpeen. Olisiko kyse kulttuurista, sen antamista malleista ja signaaleista? 

On perin outoa antaa poikien ymmärtää, että heille täytyy tuottaa aivan erityistä kirjallisuutta, jotta he mitenkään voisivat olla lukemisesta kiinnostuneita. Eiväthän pojat ole mikään yhtenäinen joukko, joita kiinnostavat samat asiat! 

Kirjallisuus ylittää rajoja, myös sukupuolirajoja. Miksi me oletamme täysin esteettä, että tyttö voi lukea kirjan, jossa poikaporukka seikkailee ja urheilee, mutta alamme nikotella, kun poika ottaa käteensä kirjan, jonka kannessa on tyttöjä? Emmekö usko pojan kykenevän samaistumaan toiseen lapseen siksi, että tämä edustaa jotakin toista sukupuolta? Emmekö silloin tule viestineeksi pojille, että näitä sukupuolia ei tarvitsekaan ymmärtää, he eivät ole pojan arvoisia, yhdenvertaisia. Poika voi lukea kirjan, jossa päähenkilö on koira, mutta ei mielellään kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö. Niinkö se menee?

Ylläolevat otsikot ovat suunnilleen viime vuosikymmenen sisältä. Niissä tuntuu pyörivän sama huoli, neuvot ja neuvottomuus, mutta ilmeisesti huolipuhe ei riitä korjaamaan tilannetta, sillä tulokset eivät ole parantuneet eikä keskustelu päässyt eteenpäin.

Voisimmeko tehdä jotakin toisin?

14 kovaa kirjalahjavinkkiä

Joulunviettoon kuuluu olennaisena osana hyvä kirja. Mutta mitä sinne pakettiin sitten käärisi?

Valikoimaahan riittää, joten huoli pois!

Oma tärppilistani muodostuu seuraavien seikkojen perusteella: 1) mitkä ovat olleet vaikuttavia lukukokemuksia, b) ovat kotimaisten tekijöiden ja c) ilmestyneet tänä vuonna.


Kaunokirjallisuus:


Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

Kenelle: Sylvi Kekkosesta kiinnostuneelle, kielestä nautiskelijalle, naiselle joka pohtii taiteellisen työnsä arvoa ja roolien sovittamista toisiinsa, luovan työn tekijälle, viisaiden ajatusten ääreen pysähtyjälle. Kirjassa on "bonuksena" kuvanveistäjä Essi Renvall, joka kiroaa ja koettaa saada Sylvin muotokuvaa valmiiksi. Rakastin tätä kirjaa.

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Kenelle: Seikkailujen ja tieteen historian ystäville, lukuromaaneihin uppoutumisesta pitäville; heille jotka haluavat huokailla ihastuksesta ja henkäistä jännityksestä, mutta kirjan loputtua tuntea kuin olisivat saaneet ihanan aivo- ja sydänhieronnan. Hyvän mielen kirja.

Raili Mikkanen: Kunhan ei nukkuvaa puolikuollutta unta

Kenelle: Minna Canthista, hänen aikalaistensa elämänmenosta ja sukupuolten tasa-arvon alkutaistoista kiinnostuneelle, rauhallisista, tasaisen hyvistä lukuromaaneista pitäville. Kirja on äärimmäisen viehättävä kokonaisuus ja Canthin tyttären näkökulma kiinnostava ja raikas. Historiankuva on ehyt ja asiantunteva, mutta itse teksti modernilla tavalla selkeä, silti tunnelmaa tukeva, mikä itsessään on melkoinen suoritus.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

Kenelle: heille, jotka haluavat venyttää ymmärrystään ajan fysikaalisesta olemuksesta; jotka haluavat hämmästyä, viehtyä, lumoutua. Romaani ei päästä lukijaansa helpolla, mutta vaikea se ei ole.

Anni Saastamoinen: Sirkka

Kenelle: Hänelle, joka haluaa lukea lämminhenkisen, kielellä iloittelevan tarinan ihmisestä nimeltä Sirkka. Sirkka on ehkä "nimien nakkikastike", mutta kirjallisuuden henkilöhahmona unohtumaton. Erityissuositus heille, joilla on taipumus ajatella naisista stereotyyppisesti ymmärtämättä, että ihan yhtä ihmisiä ja kummallisia ollaan kaikki.

Katri Alatalo: Ikuisesti, siskoni

Kenelle: muhkeista historiallisista lukuromaaneista pitävälle, fantasian ystävälle, ihmisyyden pohtijalle, kauniista kielestä lumoutuvalle, Irlannin ja Skotlannin kaltaisesta maisemasta nautiskelevalle

Kirsti Kuronen: Merikki

Kenelle: arvoituksellisuuden ja hengittävän aukkoisuuden ystäville, säeromaanista kiinnostuneille, lyhyttä luettavaa etsiville, tarkkanäköistä lapsuudenkuvaa kaipaavalle

Vilja-Tuulia Huotarinen, kuvitus Riikka Sormunen: Heistä tuli taiteilijoita

Kenelle: tunnelmallisista tuokiokuvista ja henkeäsalpaavan kauniista kuvituksesta nautiskelevalle, hänelle jota kiinnostaa naistaiteilijat ja heidän alkutaipaleensa. Innoittava, uniikki.



Tietokirjallisuus:

Maria Laakso, kuvitus Johanna Rojola: Taltuta klassikko!

Kenelle: kirja heille(kin), jotka eivät ole lukutoukkia. Hauska, raikas, asiantunteva. Nopea keino saada itsensä tuntemaan, että on siirtynyt -- ellei aivan kokonaan kirjallisuusälykköpiireihin -- niin ainakin sivistystasollaan sinne rajoille. Varoitus: Saattaa herättää akuutin klassikonlukuhalun. Huomautus: Tämä kirja sopii ehdottomasti myös äänikirjalahjapakettiin. Sen minkä Rojolan kuvituksessa häviää, Pirjo Heikkilän luennassa voittaa!

Risto Isomäki: Miten Suomi pysäyttää ilmastonmuutoksen

Kenelle: Hänelle, jota ilmastokriisi ahdistaa. Eli kaikille. Kirja on tiukka paketti lukuja ja asiaa, mutta se on myös hauska ja helppo ottaa haltuun. Saa tuntemaan, että meillä on mahdollisuuksia, jos vain tartumme keinoihin ja toimimme viisaasti.

Marcus Rosenlund: Sää joka muutti maailmaa

Kenelle: historian oikuista ja sattumuksien eriskummallisuuksista kiinnostuneille, sääilmiöihmettelijöille ja heille, joista on kivaa lukea pitkien aikajaksojen tapahtumista tapahtumakertomuksien tapaan, viihdyttävinä haukkapaloina.

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kenelle: Seikkailijoille, reissaajille, heille joilla on vapauden ja vaelluksen kaipuu -- ja heille, jotka kuvittelevat, että naiset ovat olleet vain yhden tiukan roolin vankeja historiassa. Kirja esittelee joukon erilaisia naisia, jotka ovat ottaneet ja lähteneet, löytäneet kulkemalla jotakin sellaista, minkä äärelle eivät olisi muuten päässeet. Herättää monenlaisia ajatuksia mahdollisuuksista, rohkeudesta ja rajoista.


Sarjakuva:

Avi Heikkinen: Valotusaika

Kenelle: sarjakuvakerronnasta ja scifistä pitävälle tämä teos tarjoaa tuhdin tujauksen aivojumppaa ja toimintaa -- huumoria unohtamatta.

Hanna-Reetta Schreck, Iida Turpeinen ja Annukka Mäkijärvi: Ellen T.

Kenelle: Ellen Thesleffistä kertova sarjakuva sopii taiteesta, taiteen tekemisestä ja historiasta kiinnostuneelle. Huikean kuvituksen lisäksi huikea väritys!

Naakkamestarista 2. painos!

Viimein on koittanut aika, että Naakkamestaria omakseen haikaileva voi sen itselleen hankkia! Nimittäin toinen painos jo pitkään loppuunmyydystä kirjasta on tilattavissa NYT.

Siirry tilaamaan: http://tiny.cc/2bsb4y

Naakkamestari sai kunnian olla mukana näyttävästi myös Lukuklaani-hankkeessa. Kirjapakettia on yhä saatavilla, joten yläkoulujen opet, tilatkaa ilmaisia kirjoja kun vielä voitte --> https://lukuklaani.fi/fi/ylakoulu/kirjapaketit/

Eikä tässä vielä kaikki!

Ursiini-trilogian tunnelmaan pääsette tsekkaamalla ihka uuden kirjatrailerin For YA -kanavalta.

On miestenpäivä, siis lukekaa!

Hyvää miestenpäivää!

Rakkaan kotikaupunkini pää-äänenkannattaja, Aamulehti, julkaisi toimittaja Matti Kuuselan "esseen" viime lauantaina otsikolla "Naiset päättävät mitä miehet lukevat". Ingressissä kerrotaan että kustannustoimittajissa "lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja."

Kirjallisuudentutkija Maria Laakso on kirjoittanut jo loistavan vastineen kirjoitukseen, joten en toista häntä.

Kysyn vain: Eikö tämä milloinkaan lopu? Tämä naisten demonisointi, heidän olemassaolonsa nostaminen syyksi siihen, etteivät pojat lue. Nyt syyllisiä ovat kustannustoimittajat. Opettajakunnankin naisistuminen on monen mielestä pääsyy siihen, että pojat pärjäävät koulussa yhä huonommin. Naisen kirjoittama kirja on vain tytöille suunnattu, siksi pojat eivät lue. Huomaatteko trendin? Samalla tullaan sanoin toisintaneeksi ajatusta, että tyttö/nainen = huono, poika/mies = hyvä. Jo ingressi kylvää misogynian siemenen, vaikka vilpittömästi uskon, ettei kirjoittaja tätä tajua.

Jos "naisvalta" on ilmiselvä ja jopa kenties ainoa järkeenkäypä syy sille, etteivät pojat lue, se ilmentää naisvihaa. Se pohjautuu ajatteluun, jossa naisen elämänpiiriin tai tyttönä elämiseen liittyvät asiat ovat jotain, mistä pojat eivät voi olla tai saa olla kiinnostuneita. Se olettaa, että nainen ei osaa tai kykene näkemään maailmaa muuten kuin sukupuolensa kautta (mikä vastavuoroisesti kertoo aina paljon siitä, että mies joka näin ajattelee, ei itse kykene näkemään muuten kuin oman sukupuolensa kautta). Se pelkistää pojat ja miehet naisten ja tyttöjen vastakohdiksi ja tekee binääriolettaman, joka nykypäivänä tuntuu tunkkaiselta. Aivan kuin tytöt ja pojat eläisivät täysin eri maailmoissa. (Tavallaan he elävätkin, koska me ylläpidämme tätä kahtiajakoa kaiken aikaa, esimerkiksi tämänkaltaisten lauantaiesseiden avulla.) Ajatuksessa kaikuu kuvittelu, että vain mies voi kasvattaa pojasta miehen -- tai vain kustannustoimittajamies osaa valita tai kustannustoimittaa sellaisen kirjan, joka voisi kiinnostaa poikia.

Hei oikeasti nyt.

Irvileuka minussa odottaa päivää, jolloin miehet alkavat toivoa, että joku muu kuin nainen synnyttäisi pojat, koska naisen läsnäolo pojan elämässä niin varhain ajaa turmion tielle.

Nyt on tosiaan miestenpäivä. Olisiko sitä vielä jonain vuonna mahdollista viettää niin, ettei nainen olisi kaiken pahan alku ja juuri?

Paras tapa saada pojat lukemaan, on näyttää heille esimerkkiä siitä, että lukeminen on elintärkeä kansalaistaito; että se on siistiä, hauskaa ja palkitsevaa. Miehet, lukekaa itse, lukekaa näyttävästi. Isät, lukekaa pojillenne. Sedät, enot, kummit, veljet. Lukekaa myös naisten kirjoittamia kirjoja. Ostakaa kirjoja. Nostakaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esille mediassa muutenkin kuin ongelmalähtöisesti -- nyt se on lähes näkymättömissä.

Kirjailija arvioiden lukijana

Tiedän, että otsikon aihe herättää monenlaisia tuntemuksia. On heitä, jotka vahvasti ovat sitä mieltä, ettei kirjailija saa osallistua keskusteluun, jota hänen kirjoittamansa teos herättää. Hän ei etenkään saa vastata kritiikkiin (vaikka asiatiedoissa olisi mitä virheitä), saati loukkaantua siitä. Monessa tilanteessa näin uskovat ovat oikeassa. Lukijalla on täysi oikeus tehdä kirjasta oma tulkintansa. Kirjailija ei sitä voi sanella, eikä siihen puuttua, mutta kyllä minun mielestäni teoksesta voidaan keskustella -- jopa niin, että kirjailija on osallisena siinä.

Mitäpä muuta kirjailijahaastattelut ovat? Miten muuten lukija saisi tietää kirjan synnystä tai prosessin vaiheista? Yksi minulle hedelmällisimpiä kokemuksia on ollut kutsu lukupiiriin: Niin monia näkökulmia! Niin monipuolista keskustelua!

Avainasemassa mielestäni on kunnioitus: Kunnioitetaan sitä, jos joku ei halua osallistua sekä sitä, jos joku haluaa. Niin kirjailija kuin lukija.

***

En kuulu niihin kirjailijoihin, jotka jättävät arviot kirjastaan lukematta. Olen aivan liian utelias tietämään, miten luomani tarina rakentuu lukijoiden päässä. Minua todella kiinnostaa, mitkä ovat asioita, jotka he nostavat pääkohtina esille, miten he tulkitsevat valitsemiani sanoja, kohtauksia tai luomiani henkilöhahmoja; millaisia yhteyksiä ja merkityksiä he löytävät tekstistä. Hyvin usein on niin, että myös minä löydän jotain uutta tarinasta. Toisinaan en tunnista tarinaani lainkaan, mikä sekin on mielenkiintoista.

Tarina on kommunikaatiota. Kirjailijan päästä paperille, paperilta lukijan päähän. Ajatusten, kuvien ja tunteiden siirtämistä. Vau! On aivan valtaisan hienoa päästä lukemaan arvioita ja lukutunnelmia, jotka näin nettiaikana ovat minunlaisilleni pienemmillekin nimille tarjolla ja erityisessä arvossa. (Sanomalehtikritiikkejä ei ole tullut tietooni vielä yhden yhtä, ja voi olla ettei niitä tulekaan. Nuorten spefi ei ole se, mistä ensimmäisenä riennetään kirjoittamaan, valitettavasti.)

Naakkamestari on ollut monella tapaa tähän mennessä kunnianhimoisin tarinani. Ensinnäkin se oli raskas kirjoittaa päähenkilönsä Ennin vuoksi. Toiseksi tein mittavan taustatyön Tampereen historiasta voidakseni luoda uskottavan vaihtoehtohistorian, ja siihen päälle tuli sitten vielä haastava duuni luonnontieteiden puolelta, kun loin sulkatallennusjärjestelmän ja karttamallinnuksen. (Näistä tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa tarkemmin.) Onkin ollut ilahduttavaa huomata, että jo tähän mennessä lukijat ovat nostaneet esille oikeastaan kaikki itselleni tärkeät aiheet ja teemat, ja tehneet hyvin tarkkoja havaintoja ja tulkintoja kirjasta.

Katsotaanpa!

***

Muoto ja rakenne

"Koska kirja on hyvin klassinen pienoisromaani, se rakentuu vahvasti ideansa ja tarinansa ympärille. [...] Se onkin varsin tyylipuhdas esimerkki siitä, millaiseen kerrontaan pienoisromaanin muoto ja pituus sopivat." - Miina Hakonen, Risingshadow

"Harmitti, että Ennin tarina oli niin lyhyt. Toisaalta kirjan loppupuolella ymmärsin, että se oli Ennin tarina. Se ei olisi voinut jatkua pidempään." - Reta, Todella vaiheessa

"Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille." - Ofelia, Ofelia Outolintu


Ydintarina

"Avauksessa toistuvat klassisen orpotarinan kulissit, mutta se toimii Naakkamestarissa yllättävän hyvin. Kun kyse on vaihtoehtohistoriasta, tutut lähtökohdat antavat enemmän tehoa niille asioille, jotka ovat toisin." - Miina Hakonen, Risingshadow

"Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat


Teemat

"Työläisten oikeudet, eriarvoisuus ja sodan sekä väkivallan uhka kirjoitetaan Naakkamestarissa esiin vaihtoehtohistorian kautta, tavallisten ihmisten ja ursiinien välisenä skismana. Ursiinit ovat kielletty kansanryhmä, joilla on oma uskontonsa, jota syrjitään, epäillään sekä syystä että syyttä terroriteoista ja vallankumouksen suunnittelusta… niin, ehkäpä tästä voi lukea jotain niin historiasta kuin nykypäivästäkin." - Reetta Saine, IBBY Finland

"Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana."  - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

Lopetus

"Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen." - Ofelia, Ofelia Outolintu

"Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat



Kohderyhmä

"Tuplaluokitus nuorten ja aikuisten kirjoihin on juuri oikea." - Reetta Saine, IBBY Finland

"Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

"Naakkamestari sopii erinomaisesti sekä lapsille että aikuisille – se on kirja, joka ei aliarvioi lukijoitaan, mutta ei myöskään pröystäile hienoilla termeillä. Ylipäätään Naakkamestari on erinomainen opaskirja suomalaisen steampunkin maailmaan tutustuvalle." - Miina Hakonen, Risingshadow

***

Arviot löytyvät täydellisessä mitassaan:

Reetta Saine, IBBY Finland
Reta, Todella vaiheessa
Ofelia Outolintu
Miina Hakonen, Risingshadow
Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

Morkkiksia

Sitä kuvittelisi, että mahdollisuus kirjoittaa on kaikki mitä kirjailija kaipaa. Aika, resurssit ja tila -- "oma huone" -- kas siinä riittämiin tavoitetta ja saavutusta. Niin moni kirjoittaja joutuu taistelemaan saavuttaakseen edes jonkin yllä mainituista.

Vuosien tavoitteellisen työn jälkeen minulla alkaa olla nyt ne kaikki, ja siitä olen ihan huikean onnellinen, jopa häikäistynyt. Silti minua vaivaa tuon tuostakin morkkis.

Miksi?

Koska en lue tarpeeksi.

Haluaisin lukea enemmän. Kollegojen uutuusteoksia, vanhoja klassikoita, suosituksia, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja... you name it. Ja luenhan minä, mutta en koskaan koe, että lukisin tarpeeksi. Olen lukenut paljon enemmän ennen kuin aloin kirjoittaa, mutta nykyään tuntuu ettei päässä riitä tilaa. Kaikki ne tarinat, joita haluan itse kirjoittaa ja luoda, täyttävät käytävät.

Onko tunne totta vai harhaa?

***

En lue edes kirjaa viikossa. Se hävettää. Tuntuu jotenkin valheelliselta olla lukemisen puolestapuhuja, tarinoiden merkityksellisyyden hehkuttaja. Kirjailija, hemmetti vieköön.

Eikä kyse ole siitä, ettenkö rakastaisi lukemista. Voi, rakastanhan minä. Pystyn yhä uppoutumaan tarinoihin ja hengästymään lauseiden hienoudesta, sanojen taiasta. Kirjahyllyni pursuavat kirjoja. Lattiani pursuavat kirjoja. Se ahdistaa, kun tuntuu ettei lukemiselle ole koskaan riittävästi aikaa.

Ja sitten, sitten toisaalta... Voisiko se, että luon kirjallisuutta, lieventää asianhaaroja? Olenko liian ankara itselleni? Vai liittyykö lukumorkkikseeni suru siitä, etten fyysisesti tunne pystyväni ahmimaan kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisin?

Kyvyttömyyden tunteeseen liittyy häpeän lisäksi sosiaalinen paine. "Oletko lukenut kirjan X?" kysytään. Pudistan päätäni ja sydämeeni asettuu paino. Ei, en ole. Itse asiassa en ole lukenut kyseiseltä kirjailijalta mitään. Laitan uuden ruksin "Lue vielä tämä" -listaan. Ei, en tunne kirjailija Y:nkään tuotantoa. Pitäisi varmaan, kun niin oletetaan. Spefikirjailijana minun kai kuuluisi tuntea himolukijan tarkkuudella julkaistu ja julkaistava spefi, ainakin kaikki muut vaikuttavat paljon lukeneemmilta. Aah, milloin ikinä ehdin lukea kaikki ne merkittävät teokset, joita jengi on lukenut -80-luvulta alkaen?

Ahdistus. Häpeä. Morkkis.

***

Tilannetta ei helpota se, että olen hidas lukija. Voin kyllä lukea alle 300-sivuisen kirjan päivässä, mutta sen päivän aikana en sitten muuta teekään. Lisäksi muistini ominaisuudet ovat niin rajoittuneet, että unohdan lukemani nopeasti. Joskus jää tunnemuisto, joskus jokin yksittäinen kohta. Mutta mikäli minun pitäisi kertoa vähääkään yksityiskohtaisemmin, mitä kirjassa tapahtuu ja analysoida sitä, se ei kovin helposti käykään. Ei, ellen ole tehnyt muistiinpanoja tietäen, että kirjasta on kyettävä puhumaan. Vaikutuksenkin tekevä kirja solahtaa lävitseni kuin vesi somerikosta. Se virkistää, innostaa ja ravistaa, mutta se ei säily.

Minussa ei ole tarpeeksi tilkettä kannattelemaan toisten tarinoita sillä intensiteetillä, mikä joillain lukijoilla tuntuu olevan, ja se saa minut tuntemaan itseni huonoksi kirjailijaksi.

Aivan kuin en kunnioittaisi toisten kirjailijoiden tarinoita.

Onko se totta?

Voiko olla hyvä kirjailija mutta huono lukija?

***

Itsekeskeisyydellä on varmasti sijansa. Minä olen itsekäs, enkä sitä kiellä, mutta en ole siitä mitenkään ylpeä. Se vain on totuus, että juuri tässä ja juuri nyt kirjoittaminen on minulle tärkeintä, ja olen tehnyt valintoja, jotka tukevat elämäntapaa, jota tavoittelen. Ei ole väärin, jos tietää mitä haluaa ja toimii sen eteen. Järjellä tiedän sen.

Silti huomaan taistelevani itseni syyllistämistä vastaan, koska meidän yhteiskunnassamme uraorientoitunut nainen on edelleen vähän outo ilmestys. Niitä on, ja se hyväksytään ainakin pintapuolisesti, mutta sisälle istutettu muiden naisten joskus kuviteltukin syyllistämisdialogi rullaa itsepintaisesti aina vain. Ja kyllä sekin vain joitakin jaksaa ihmetyttää, etten tahdo lapsia; että olen tietoisesti vela ja haluan omistautua kirjoittamiselle.

Sen aistii, että se on naiselle vähemmän sallittua kuin miehelle. Vaikka kukaan ei välttämättä haasta päin näköä, vaikka kukaan ei varsinaisesti vihamielinen olisikaan, pienet eleet ja äänensävyt joskus paljastavat, että uranainen on epäilyttävä, joidenkin mielestä vähän säälittävä, koska eihän nainen nyt voi oikeasti olla onnellinen (lue: kokonainen)  ilman äitiyttä.

***

Morkkiksia siis on. Kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mutta ehkä joskus on tärkeämpää kysyä kuin vastata.

Birdy

Hyvää IBBY:n kansainvälistä lastenkirjapäivää!

Minulta kysytään usein, mitkä ovat lempikirjojani, mutta aina tähän vastatessa unohtuu jokin tärkeä kirja. Se turhauttaa, mutta ei ole mitenkään poikkeuksellista, sillä ihmisen muistihan ei toimi niin, että meillä olisi aivoissamme lokero "Lapsuuden lempikirjasi". Ei, lukumuistot palloilevat samalla assosiaatioiden merellä kuin muutkin muistomme. Toisinaan ne nousevat esiin hyvinkin sattumanvaraisesti.

Monet suurimman vaikutuksen tehneet kirjat ovat juurikin lastenkirjoja, sillä ensimmäiset lukukokemukset ja tarinaan tempautumiset korostuvat merkitykseltään. Ne ovat Ensimmäisiä Kertoja.

Eräs kirja, jonka aina unohdan mainita, on William Whartonin Birdy. Se teki minuun lähtemättömän vaikutuksen, mutta en ole lukenut sitä aikuisiällä uudestaan. Pitäisi. Muistan edelleen hyvin kirkkaasti päähenkilön sinnikkyyden ja hänen harjoittelunsa lihastensa kasvattamiseksi. Ja sitten tietenkin ne linnut. Minulla oli undulaatteja. Oli helppo samaistua lintujen kieltä ja maailmaa opettelevaan päähenkilöön.

Löysin kirjan muistoistani, kun lapsuudenkotiani tyhjennettiin muuton vuoksi. Kirja tupsahti pehmeänä käteeni, ja samassa muistin hetket kirjan parissa, sen tunteen kun lukee niin kiehtovaa ja jännittävää tarinaa, ettei tiedä miten päin olisi. Kun lukee jotain mullistavaa. (Mullistava-sanasta on mainittava, että se on mitä mainioin. Kuvaa hyvin tunnetta, kun jokin kääntää ihmisen mullokselle: tuore, muokattu maa kääntyy vanhan, kovettuneen päälle -- samoista aineksista muovautuu uusi, kasvulle suotuisa alusta. Kaikki muuttuu, mutta vain asemoitumalla eri tavalla kuin ennen.)

(c) J.S. Meresmaa

Birdy oli minulle mullistava. Se saattoi olla yksi ensikosketuksiani maagiseen realismiin.

Tuntui jotenkin erityisen oikealta löytää Birdy uudelleen, sillä Naakkamestarissa löysin takaisin lintujen pariin. Ehkä se siksikin tuntui jonkinlaiselta kotiinpaluulta.

Taivaalla on linnun jälkiä
eikä yhtään mitään;
jokin eli, lähti
ja jätti jotain.

 - William Wharton, Birdy (s.5) 

Laatu ja maku

Usein sekoitetaan keskenään kaksi asiaa, joilla on harvoin tekemistä keskenään: nimittäin laatu ja maku. (Vertaisin näitä itse asiassa mielipiteeseen ja faktaan, jotka myös usein sekoitetaan iloisesti keskenään.)

Ja kun käsitteet menevät sekaisin, muuttuu keskustelukin sekavaksi. Aina ei ole helppo erottaa, onko tuomio "täyspaska" tai "parasta ikinä" makuun perustuva vai osoitus laadusta. Laatu ei nimittäin ole mielipideasia. Ei minun mielestäni. (Sori, oli pakko.) Mielipiteen ja makuasian tunnistaakin yleensä siitä, että sitä ei kykene perustelemaan järkevästi. Se perustuu tunteeseen.

Mistä sitten tunnistaa laadun?

Laatu on jotain, mikä on todistettavissa jollain tavalla objektiivisesti, eikö vain? Laatutuote kestää käyttöä pidempään, on kaikin puolin hyvä ja toimiva. Mutta entä jos puhutaan taiteesta? Elokuvista, kirjoista, tarinoista, jotka koetaan subjektiivisesti? Avainasemassa on silloin perehtyneisyys, jota monissa yhteyksissä myös ammattitaidoksi kutsutaan. Todellinen asiantuntijuus, joka tavoitetaan ankaralla työllä. Kriitikoilta tulisi mielestäni edellyttää tätä, jotta esimerkiksi kirja-arvio ei jäisi pelkästään lukukokemuksen tasolle. (Lukukokemuskirjaamisessa ei itsessään ole mitään vikaa, mutta kriitikon pitäisi pystyä syvempään ja yleisempään tulkintaan.)

Kirjassa selkeästi todennettavia laadun merkkejä ovat muun muassa paino- ja toimitustyö. Sisällön kanssa vaaditaankin sitten tarkempaa syynäystä.

***

Toisinaan puhutaan sellaisista käsitteistä kuin laaja lukumaku tai laatukirjallisuus. Laatukirjallisuudesta tulee ensimmäisenä mieleen käännetty maailmankirjallisuus, klassikot ja kotimainen pienilevikkinen nykyproosa. Mutta voiko genrekirjallisuuskin olla laadukasta? Totta hemmetissä. Tunnistaako genrekirjallisuuteen perehtymätön laadukkaan genrekirjan? Entä ymmärtääkö genrelukija laatukirjallisuutta? Tässä mennään alueelle, jossa jokaisen lukijan perehtyneisyys (tai sen puute) alkaa näkyä.

Kirjallisuuskin on niin laaja kenttä, että pelkkä laaja lukumaku ei välttämättä takaa asiantuntijuutta kuin muutamalla osa-alueella.

Miksi oikein pohdin tätä?

Archipelaconin kirjablogipaneelissa me panelistit mietimme, millä tavalla bloggaaminen on muuttanut tapaamme kirjoittaa ja lukea. Itse olen kirjoittanut kirja-arvioita pienimuotoisesti lähinnä Goodreadsiin. Sellaisen kirja-arvion, johon itse olisi tyytyväinen, kirjoittaminen on todella vaikeaa. Se on vaikeampaa kuin minkään muun kirjoittaminen, mukaan lukien romaanin. On helppo laittaa ruksi "pidin"/"en pitänyt", mutta kirjoitapa sanallinen arvio, joka hyödyttäisi muita ja olisi vielä uskollinen kirjalle ja omalle lukukokemukselle... Tsiisus, haastetta kerrakseen!

Silti olen jatkanut arvioiden kirjoittamista. Ne ovat lyhyitä yllä mainitusta syystä (perkeleellisen vaikeaa), mutta juuri niiden haastavuudessa piilee hienous: joudun jatkuvasti erottelemaan, mikä kokemuksistani perustuu makuun ja mikä voisi olla merkki laadusta tai sen puutteesta. Mikä toimii, mikä ei ja ennen kaikkea miksi. Perustelut, ah nuo perustelut, jotka jo alakoulun kokeissa mainittiin, mutta joita ilman on vaikea ulkopuolisen tietää, miksi joku ajattelee niin kuin ajattelee.

Jostain syystä joidenkin on todella vaikea hyväksyä sitä, että oma maku saattaa erota jonkun toisen mausta, tai että vaikka itse ei pitäisi jostakin, se ei välttämättä ole huonon laadun osoitus. Ja että jokin, mikä aivan selvästi on huonolaatuista, onkin suuressa suosiossa.

Maku ja laatu, taiteen ikuinen kummastus?

Sanotaan, että makuasioista ei kannata kiistellä, mutta minusta juuri niistä ilman muuta kannattaa. Ei ehkä kiistellä, mutta keskustella. Faktat ovat faktoja, joten niistä on hyödytöntä vääntää loputtomiin. Laatu on laatua. Mutta maut, mielipiteet, ne mitkä tekevät meistä niin erilaisia, kysymykset joihin ei ole vain yhtä vastausta... Juuri niistähän on kivointa haastella. Parhaassa tapauksessa se avartaa näkemyksiä puolin ja toisin.

***

Miten on teidän laitanne, armaat lukijat? Oletteko kiinnittäneet huomiota maun ja laadun sekoittamisen hassuuksiin? Ajatteletteko paljon mielipiteidenne perustuksia, luotatteko makuun ja kokemukseen enemmän kuin todisteisiin laadusta tai tosiasioista? Onko mielipide-eroista helppoa keskustella?

Huomenna luen

Huomenna luen luvan kanssa.

Minusta ei olisi koskaan tullut kirjailijaa ilman rakkautta kirjoihin ja lukemiseen, ja ellei minulle olisi annettu mahdollisuutta ja aikaa lukea.

Lukurauha taattakoon kaikille -- mielellään useammin kuin kerran vuodessa!

Kymppipäivä

Hyvää Aleksis Kiven päivää ja siten myös suomalaisen kirjallisuuden päivää!

Kotimaista kirjallisuutta sietää juhlistaa, sillä kuten Sofi Oksanen Frankfurtin kirjamessujen avajaispuheessaan sanoi, "ihminen tarvitsee peilin kokemuksilleen ja siihen tarvitaan kansalliskirjallisuutta, jota voi lukea omalla äidinkielellään".

Itse juhlistan päivää makaamalla sängynpohjalla flunssan riivaamana. Riivaa minua muukin kuin räkätauti, nimittäin Mifongin kätkemä. Aloin työstää sitä sydän tulessa heti Kuninkaan tahdon käsikirjoituksen valmistuttua. Joskus mietin, voisinko tehdä hommia tyynen tasaisesti ja tyytyväisenä vai pitääkö ihan välttämättä kaikki olla joko nollaa tai satasta? Siltä se usein tunnetasolla tuntuu. Uuvuttavaa. Mutta minun täytyy kirjoittaa. Täytyy. Se ei jätä rauhaan, vaikka sormia kolottaisi ja päätä jomottaisi.

Lukemattomien kirjojenkin pino pullistelee. Kokosin itselleni nyt nipun, jonka yritän lukea vuoden loppuun mennessä. Huom, yritän. Voi tulla myös tilanne, ettei lukeminen kirjoittamisen lomassa vain kerta kaikkiaan onnistu.

(c) J.S. Meresmaa

Niin paljon tarinoita, luettavia ja kirjoitettavia. Niin vähän aikaa.

Yksi päivän valopilkuista oli Rillumapunkin taittovedos, joka tuli oman novellin osalta viimeistä tarkistusta hakemaan. Aijai, milloin minä tuollaisenkin olen ehtinyt kirjoittaa? Olen todella innoissani tästä antologiasta!

Lukekaa suomalaista kirjallisuutta, olkaa ennakkoluulottomia! Joskus helmiä löytää siitäkin joesta, jossa ei uskonut simpukoita edes elelevän.

Hyvää Kirjan ja ruusun päivää!

Ruusuja ja kirjoja uskalikoille. (c) J. S. Meresmaa

Kirjat ovat kuin ystäviä, joten nekin ansaitsevat oman juhlapäivänsä!

Ajatus on, että tänä päivänä naiset antavat miehille kirjoja ja miehet naisille ruusuja, mutta koska olen ainakin mieleltäni kaksineuvoinen, annan teille sekä virtuaaliruusun että kirjasuosituksen.

Suosittelen Osuuskumman uusinta julkaisua -- Todensanat -- kaikille, jotka haluavat nähdä maailman eri tavalla edes hetken, edes osittain. Luvassa on vinksahtanutta ja absurdia, mutta aina tosin sanoin. Outoa ja toisenlaista, mutta tunnistettavasti ja varmalla otteella.

Kari Välimäki on Osuuskumman tuorein esikoiskirjailija. Ihastuin hänen lyhytproosateokseensa ensi lukemalta. Karin sanat eivät karta, vaan karaisevat. Ne vievät hulluiltakin tuntuvat ideat loppuun saakka ja kasvattavat tarinoita, jotka kasvavat vuorostaan lukijaan. Teos on kokoelma monen mittaisia proosatekstejä -- kertomuksia ja novelleja. Ihaninta oli ehkä se, että rankoistakin aiheista huolimatta kepeys ja huumori säilyi. Kirjan luettuaan katsoo maailmaa eri vinkkelistä enemmän kuin ennen.

Siinä Todensanat yltää samaan kuin ystäväkin: auttaa näkemään uusin silmin ja kulkemaan hetken toisen saappaissa. Laajentaa maisemaa.

Todensanat voi ostaa omakseen Osuuskumman sivuilta tästä linkistä!

Lisää Kirjan ja ruusun päivästä.

Tähdet, tähdet

Ei ole vaikea arvata, mistä tähtiarviot ovat saaneet alkunsa. Sieltä mistä muutkin viihteen tähdet: Hollywoodista. Nopealla vilkaisulla katsoja on helppo päätellä, mitkä elokuvat olisivat katsomisen arvoisia. (Vaikka arvio kuvastaakin kriitikon mieltymyksiä, ei tätä kovin moni kulttuurinkuluttaja pysähdy miettimään.)

Tähdet opastavat, niin yötaivaalla kuin arvioissakin. Lehtiarvioiden rinnalle ovat tulleet kuvalliset tähtiarviot: niitä annetaan niin päivälehdissä, kirjojen kansiin painettuina suosituksina kuin tavislukijoiden henkilökohtaisissa lukupäiväkirjoissa netissä. Kivoja, säihkyvän kultaisia tähtiä!

Mutta mitä pelkistä tähdistä oikeastaan voi päätellä itse kirjasta? Ei paljon mitään. Jos ei tunne tähtien antajaa eikä pääse tarkastelemaan hänen lukuhistoriansa tähdityksiä, on ihan sama kuinka monta tähteä on annettu. Entä mikä on maksimitähtimäärä? Kolme, viisi vai kymmenen? Kolmessa on melko vähän valinnanvaraa, kymmenessä liikaakin. Mitä eroa on esimerkiksi kirjoilla, joista toinen on saanut kuusi ja toinen seitsemän tähteä kymmenestä?

Lukukokemukseen vaikuttaa moni asia. Sen hetkinen mielentila, aikaisemmin luetut kirjat, ennakko-odotukset, lukemisen ja arvion antamisen välinen aika, toisten antamat arviot... Lisänä tulee se, että jokaisella tähdittäjällä on oma mielikuvansa siitä, mikä tähtimäärä kuvastaa minkäkinlaista kokemusta. Kolme viidestä on toiselle todella hyvä ja suositeltava kirja, kun taas toisella se kuvastaa jonkinasteista pettymystä.

Myös arvioijan tai kirjailijan sukupuolella, iällä ja jopa kansallisuudella voi olla merkitystä: annetaanko kotimaiselle kirjalle ankarammin tähtiä, nuoren kirjoittamalle kannustamistarkoituksessa enemmän tähtiä, samaa sukupuolta edustavalle tsemppitähtiä? Kirjan ulkoasu vaikuttaa myös. Epäviehättävä kansi, lukuisat typot tai liian pieni fontti voivat pudottaa tähtiä.

Ilman tekstiarviota, joka aukaisisi lukukokemuksen perustelut, tähdet voivat olla todella harhaanjohtavia. Esimerkiksi Goodreadsissa se, ettei anna kirjalle tähtiä ollenkaan on huomattavasti parempi vaihtoehto keskiarvolle kuin se, että antaisi kirjalle yhden tai kaksi tähteä.

On tähti- ja pistearvioista toki jotain iloakin: kirjablogista voi vaikkapa hakea kirjatoukan parhaimmat ja huonoimmat lukukokemukset, verrata niitä omaan lukumakuunsa ja löytää itselleen mieluisaa, uutta luettavaa!

***

Rakkaat lukijat, tähditättekö omia lukukokemuksianne? Onko se ollut helppoa vai hankalaa? Hyödyllistä vai harhaanjohtavaa? Entä onko joskus tehnyt mieli muuttaa tähtien määrää suuntaan tai toiseen, kun lukemisesta on kulunut enemmän aikaa? Jakakaa ajatuksianne tähdillä ja pisteillä arvioimisesta!

Palkintojen (vapaa)päivä

Vietän tänään vapaapäivää kirjoittamisesta, mutta ei kirjailijamaailmalta näin Aleksis Kiven päivänä pysty täysin ummistamaan silmiään. Nimittäin kaksi kovin ilahduttavaa palkinto-otsikkoa sai tänään lehdistä lukea.

Kirjallisuuden Nobel 2013 myönnettiin kanadalaiskirjailija Alice Munrolle, johon tutustuin anopilta lahjaksi saadun novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi, 2002) myötä. Se olikin menoa: Munrosta tuli saman tien yksi lempikirjailijoitani. Pari päivää sitten löysin edullisesti 2008 suomennetun Sanansaattajan, joka on seuraavana Munro-lukulistalla. Munro on ollut monta kertaa ehdokkaana palkinnon saajaksi, joten hienoa kun vihdoin tärppäsi!

(c) V. Rintala

Toinen iloinen uutinen oli Leena Krohnille myönnetty SKS:n Aleksis Kivi rahaston palkinto. Olen vieläkin lumoissani Daturasta (WSOY, 2001) ja innoissani siitä, että Krohneja on lukematta (koska julkaisuja on niin paljon!), joten tulevaisuudessa on jotain mitä odottaa.

Sen olen kyllä joutunut toteamaan, että luen paljon vähemmän kuin ennen. Oma kirjoittaminen ottaa ajasta (ja aivotoiminnasta) leijonanosan ja "täytyy-lukea" -pinot vain kasvavat...

Otsa rypyssä vai hymy huulilla?

Pasi Ilmari Jääskeläisen erittäin osuva blogikirjoitus "Vakavaa kirjallisuutta, vai poppia" sai minut miettimään taas tätä ikuista viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden pesäeroa. Pidän itseäni viihdekirjailijana, mutta silti kirjoitan jatkuvasti mielestäni vakavista ja tärkeistä aiheista: syntymä ja kuolema, rakkaus ja petos, viha ja suru, katumus ja kosto, oman itsensä tuntemisen tärkeys, ikääntyminen, mitä ihmisyys merkitsee, mikä meitä yhdistää ja mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa.

Kuulostaako kevyeltä?

Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)

Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?

Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.

Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.

Luit väärin, ketään ei kiinnosta

Opi ottamaan vastaan palautetta.

Tässä neuvo, joka löytyy jokaisesta haluatkokirjailijaksi-ohjeistuksesta. Sitä painotetaan, sillä vain palautteesta oppiva kirjoittaja voi kehittyä hyväksi ja siitäkin paremmaksi kirjoittajaksi. Ani harva pääsee kirjailijaksi ilman, että joutuu muokkaamaan tekstiä saamansa palautteen pohjilta -- viimeistään kustannustoimittajan kanssa pääsee kyseenalaistamaan erinomaisuutensa ja tappamaan lempilauseitaan, jotka eivät avaudu kuin itselle.

Yllämainitussa on kuitenkin kyse keskeneräisestä käsikirjoituksesta, tekstistä, jolla on lupa olla hajallaan ja epätäydellinen.

Kun sitten tulee julkaisun hetki, jotain oleellista muuttuu. Kirjoittajasta tulee auktoritäärinen kirjailija, käsikirjoituksesta romaani, novelli tai runo, taideteos jonka saa hyvillä mielin olettaa olevan harkittu viimeistä pilkkua myöten.

Mutta palaute, se voi olla mitä tahansa. Ohimennen heitetty huolimaton kommentti, tapahtumaesittely, tutkiva essee, pelkkään tunteeseen perustuva kokemus, kolme tähteä viidestä. Julkinen tarkoittaa tässä tapauksessa toisten omaisuutta.

Miten ottaa tämä palaute vastaan?

***

Olen kirjoittanut nyt puoliammattilaisesti pari vuotta. Yksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista asioista, joiden kanssa olen joutunut painimaan, on juurikin tämä romaanin tai novellin julkinen elämä. Siihen kirjailijalla ei ole mitään sanomista, ei kerta kaikkiaan mitään.

Vanhemmat ja kokeneemmat kirjailijat ovat saavuttaneet ihailtavan zen-tilan: kun kirja on kaupoissa, siitä on päästettävä irti. Katse kohdistetaan seuraavaan käsikirjoitukseen. Lapsi on maailmalla, se on itsenäistynyt, sen on pärjättävä omillaan. Sitä voidaan haukkua, lyödä, syyttää aiheetta, ylistää. Kirjailijan osa on olla vaatimattomasti ylpeä, jos menestystä suodaan, ja vaiettava tyystin mikäli vastaanotto on jotain muuta. Avustuspakettien lähettäminen ja puolustuspuheiden pitäminen on turhaa, peräti haitallista.

Minusta on kuitenkin luonnollista olla kiinnostunut siitä, mitä tehdylle työlle tapahtuu sen jälkeen kun sen päästää käsistään. Koen, että kehittymiseni kannalta minun on luettava arviot, esittelyt, kritiikit: kaikki mielipiteet mitä kirjoittamani toisissa herättää. Hämmentyneenä kuitenkin kuuntelen, kun kriitikot sanovat, että kritiikki ei ole koskaan suunnattu kirjailijalle vaan lukijalle. Kirjabloggaajat painottavat kirjaavansa ylös omia subjektiivisia lukukokemuksiaan. Usein tuntuu, että kaikki mitä kirjasta julkisesti sanotaan, ajatellaan irrallisena sen tekijästä. Itsenäistymisen mysteeri on siinä, että kirja kerää kehuja, joita kirjailijan on lupa lunastaa, mutta väärinymmärryksiin, huolimattomuuteen, suhteettomiin haukkuihin ja lukijan epäkypsyyteen ei kirjailijan ole lupa vastata. Kirjan on kannateltava ne yksin. Mutta kirjan oma puolustuspuhe on kovin hiljainen: se olisi ensin luettava. Kaksi tähteä viidestä ei välttämättä houkuta kuitenkaan tarttumaan kirjaan.

En oleta että kritiikin olisi tarkoitus olla vain kirjailijalle tai kirjabloggaajan lukupäiväkirjan antaa minkäänlaista ohjeistusta, mutta totuus on, että valtaosa kirjailijoista kuitenkin lukee niitä. Kuinka paljon ne sitten todellisuudessa vaikuttavat kirjailijaan lienee vaikeasti arvioitavissa, mutta olisi melko naiivia uskoa, etteivätkö ne jollain tasolla vaikuttaisi. Kirjailija on ihminen, yhtä lailla altis mielipahalle ja mielihyvälle kuin kuka tahansa. Ehkä enemmänkin, sillä kirjoittaminen on aina henkilökohtaista. Vaikka kuinka nahka paksuuntuisi kokemuksen karttuessa.

***

Mitä yritän kirjoituksellani sanoa?

Haluan tuoda esille tämän puolen, sen ristiriidan ja avuttomuuden tunteen, jota ainakin itse silloin tällöin koen. Onko se sitten ego, joka ulisee, en tiedä, mutta luulen että kirjallisuuskeskustelulle voisi olla hedelmällistäkin, jos kirjailijan itsensä osallistuminen keskusteluun olisi sallitumpaa. Kyllähän vastavuoroisuutta jonkin verran netissä on, ja on ollut aikaisemmin lehtienkin palstoilla, mutta sävy on usein värittynyt. Kitkerät puolustuspuheet ja avautumiset kirjailijalta eivät kuitenkaan ole se, mitä ajan takaa. Osoittelun, nokittelun ja henkilökohtaisuuksiin menon sijaan kirjailijalta voitaisiin kuulla hänen oma kiihkoton näkemyksensä. Tässä vain tulee se ongelma vastaan, että selittely on aina selittelyä. Jos jonkin voi ymmärtää väärin, onko se väärin luettu vai väärin kirjoitettu? Jos kirjailija oikaisee selvän asiavirheen arviossa, onko se saivartelua ja pikkumaisuutta? Tehdäänkö se oman erinomaisuutensa pönkittämiseksi, toisen erehtyväisyyden osoittamiseksi vai kirjan itsensä hyväksi?

Kirjailijan osallistuminen teoksensa julkiseen elämään on kiusaannuttavaa. Ja silti jollain tavalla hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä. Paineet kirjailijalla nimittäin ovat kovat: hyvän kirjan kirjoittaakseen täytyy olla hyvä, mestariteoksen kirjoittaakseen täytyy olla mestari. Ei saa hapuilla, ei saa kompastella. Lukijalle on luotava niin uskottava maailma, että edes typo tai kaksi ei sitä kaada.

***

Ketä sitten edes kiinnostaa, mitä kirjailija ajattelee tai miltä hänestä tuntuu?

Siinäpä se. Ei minua lukijana ihan hirveästi kiinnosta tietää, johtuiko lukukokemukseni laimeus omasta huolimattomuudestani vai kirjailijan lipsahduksesta. Olen siirtynyt jo seuraavaan kirjaan.

Kirjailijalle -- ainakin tällaiselle aloittelevalle, hapuilevalle ja zenistä vain haaveilevalle -- pelastus löytyy kollegojen tarjoamasta vertaistuesta. Mikä olisi parempi paikka itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja lukijoiden ymmärtämättömyyttä kuin kollegan olkapää? Toisten tarjoama sympatia auttaa pitkälle. Aika viimeistelee loput.

Ehkä kymmenen vuoden päästä olen löytänyt tyyneyden ytimen ja nahkani on niin paksu, että valashaikin jää toiseksi.

Näkymätön kirjailija ja lukijasuhteen kiemurat

Mifonkeja on kovasti luettu viime päivinä, ja se tietenkin lämmittää kirjailijan sydäntä.

Q+Black Lukunurkasta luki Mifongin ajan, vaikka ei siitä niin paljon pitänytkään kuin ensimmäisestä kirjasta (spoilerivaroitus!). Reta Todella vaiheessa- blogista  on lukenut Mifongin perinnön ja paitsi pohtinut monia mielenkiintoisia seikkoja, piirtänyt mahdottoman hienot potretit Dantesta ja Ardisista!

***
Asiasta otsikon mukaiseen.

Täytyy sanoa, että kirjailijan osa on joskus kurja. Kommentointia arvioihin ei katsota hyvällä. Kirjailijan ja lukijan suhde ei ole sillä tavalla vastavuoroinen, mutta voisiko se olla? Saisiko se olla? Säikäyttääkö kirjailija kommentoinnillaan lukijan, tai sillä, että lähestyy tätä arvion julkaisemisen jälkeen? Onko siinä jotain noloa, jos osoittaa huomanneensa arvion? Olisiko paras, jos kirjailija olisi mahdollisimman näkymätön?

En usko, että lukuohjeita haluaa antaa yksikään kirjailija, mutta kieltämättä ihmistä kirjailijan nahkan sisällä joskus kismittää, kun kirjaa tulkitaan tavalla, josta ei edes tunnista kirjoittamaansa. Vaan minkäs teet? Kirja on oma olentonsa, sitä saa kukin tulkita miten haluaa ja blaablaablaa. (Onhan näinkin, mutta eivät kaikki kirjat ole niin monitulkintaisia, etteikö niitä voisi lukea väärin. Kyllä, minusta kirjan voi lukea väärin. Siksi on erittäin tärkeää, että kirja saa monia arvioita ja näkemyksiä. Ettei olisi yhden "totuuden" varassa.)

On kiinnostavaa miettiä, mitä kirjan väärin lukemisesta sitten seuraa. Erilaisia tasoja löytyy: jos joku lukee Ulisiaksen Usiliaksena tai Ardisin Adriksena, onko sillä mitään merkitystä? Ei minusta. Entä jos genrelehden kriitikko ei löydä kirjasta merkittävää maagista elementtiä, joka vaikuttaa vahvasti tapahtumien kulkuun, ja arvostelee kirjaa siitä, että yhteensattumia on liikaa? Tämä on monitulkintaisempi asia. Voi nimittäin olla, että kirjailija on kirjoittanut rivivälit liian ahtaiksi ja epäonnistunut aikeessaan. Voi myös olla, että kriitikko on lukenut huolimattomasti. Tällainen arvio kuitenkin syö sen koko uskottavuuden kirjailijan silmissä. Valitettavasti lukijoihin se ei vaikuta samanlailla, sillä he eivät yleensä ole kirjaa vielä lukeneet. (Kriitikothan aina painottavat kirjoittavansa arvionsa palvelemaan yleisöä ja lukijoita, mutta kyllä se kirjailijakin siellä yleisössä kököttää. Eturivissä.)

Blogimaailma on tuonut ihan uudenlaiset mahdollisuudet vuorovaikutteisuuteen ja kirjallisuuskeskusteluun. Kun lehtikritiikit kuihtuvat kuihtumistaan, kirjablogien merkitys kasvaa. Entä kirjailijablogien? Halutaanko kirjailija mieluummin häivyttää mainosmaiseksi kotisivuksi netissä vai onko tilaa myös kotikutoisemmille ja rupatteleville blogeille (jollaiseksi koen tämän oman blogini)?

Ja vielä: himmentääkö hyvän kirjan taikaa se, jos yhtäkkiä tiedostaakin, että kirjan on kirjoittanut ihminen kaikkine heikkouksineen eikä jokin myyttinen kirjailija?

Kirjailijan kohubussimatka -- katso kuvat!

Huijasin. Kuvia ei ole, ja kohukin jää laimeaksi. Mutta bussimatka on. Ja kirjailija.

Tämä tarina on tosi.

***

Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.

Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.

Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.

Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.

Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.

Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.

Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.

Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.

Mitä lukemasi kirjat kertovat sinusta?

YA-luokittelukeskustelun jälkimainingeissa rannalle huuhtoutui kysymys siitä, millä tavoin lukemamme kirjat määrittelevät meitä.

Tuntuu olevan melko yleistä, että jotakin lukemaansa genreä saattaa häpeillä tai vähätellä, jos siitä pitäisi mainita julkisesti porukassa, joka ei koostu vain lähimmistä ystävistä. Tämä kertoo mielestäni siitä, että on olemassa kirjoja, joita on yleisesti hyväksyttyä lukea, ja kirjoja, jotka antavat mielestämme "vääränlaisen" kuvan siitä, keitä olemme.

Jos haluaa antaa itsestään sivistyneen ja järkevän ihmisen kuvan, kertoo lukevansa klassikkoja ja kotimaisia Finlandia-ehdokkaita. Elämäkerrat ovat myös luettavaa, jotka kuvastavat lukijansa halua oppia sekä maailman historiasta että merkittävistä ihmisistä. Ylipäätään tietyssä seurassa voi olla tarpeellista korostaa, että lukee vain kirjoja, jotka perustuvat tositapahtumiin, kertovat ihmisistä, jotka ovat oikeasti eläneet, tai ainakin kirjan tapahtumat sijoittuvat maihin ja kaupunkeihin, jotka ovat olemassa ja joiden faktat on kuvattu mahdollisimman oikein. Fiktio on kuitenkin aina fiktiota, faktojen oikeellisuudesta huolimatta. Monelta löytyy sisäsyntyinen tarve saada jotakin "hyötyä" lukemastaan -- kenties jotain kouriintuntuvaa, jolla perustella tällainen joutilas pahe.

Ani harvoin olen kuullut kenenkään kailottavan, että tykkää lukea eroottista kirjallisuutta, kioskien pehmopornoa tai vaikkapa juuri nyt Amerikassa hurjan suosittua homoeroottista romantiikkaa (m/m romance), jonka suosion kasvu saattaisi olla yhteydessä netissä kukoistavaan slash-fanifiktioon ja japanilaisten yaoi-mangoihin (puhumattakaan e-kirjojen lukulaitteiden tarjoamasta mahdollisuudesta hankkia lukemista edullisesti ja lukea niitä anonyymisti).

Jopa lasten kirjojen ja nuorten kirjojen lukemista olen kuullut aikuisten selittelevän. Vähintään täytyy voida sanoa tekevänsä kirjan aihepiiristä tutkimusta, ellei löydy omia tai serkun lapsia, joille niitä lukee tai antaa lahjaksi. Tietenkin jos kirja on hitti, selitykseksi riittää, että "pitäähän sitä tietää, mistä puhutaan". Tämä pätee mihin tahansa kirjaan, joka ei kuulu sivistyneen ja järkevän ihmisen lukemistoon.

Fantasiasta voi mainita huoletta lukeneensa Taru sormusten herrasta ja Harry Potterin, mutta hirveän paljon syvemmälle jos sukeltaa fantasiakirjailijoiden ja -teosten nimeämisessä, ei sivistyneisyyspisteitä ainakaan lisää kerry -- voi käydä jopa niin, että saldo menee miinukselle.

Scifiä lukevat vain insinöörinörtit, ne samat jotka pelaavat tietokonepelejä. Paitsi jos on kyse Rajaniemen teoksista: ne sentään on kirjoittanut suomalainen huippumatemaatikko -- ja vieläpä alun perin englanniksi!

Runoja lukeva ihminen on joko kirjallisuusromanttinen haaveilija tai tulisieluinen idealisti -- paitsi jos lukee Heli Laaksosta ja Tommy Tabermannia. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä henkilö ei oikeita runoja lukevien mielestä tiedä runoista yhtään mitään. Valtavirta kuvittelee helposti, että runot ovat vaikeita ja niitä täytyy osata analysoida ja tulkita oikein, jotta olisi edes mieltä yrittää. En ole elämässäni yhtäkään runoanalyysia tehnyt, en edes osaisi, mutta saatan nauttia runosta, vaikka en sitä ymmärtäisikään niin kuin runoilija ehkä on tarkoittanut. Hyvin paljon on kiinni siitä miten runo istuu suuhun, miltä sanat maistuvat, mitä se herättää sisällä. Runous on viime vuosina tullut näkyvämmäksi ja  -- uskaltaisin väittää -- monimuotoisuudellaan kurottunut lähemmäs tavislukijaa. Runoudesta kouhkaamiselle on sijansa, sillä runous kiteyttää maailmasta olennaisuuksia. Lyhyen mitan luulisi sopivan nykyihmisen keskittymiskyvylle mainiosti: runo on pieni mutta syvä.

Mitä unohdin?

Ainakin esseet, nuo minulle melko tuntemattomat kirjoitukset. Tästä päättelen, että esseitä lukevat ovat sivistynyttäkin sivistyneempiä yliopiston käyneitä ja korkeakulttuuria arvostavia ihmisiä, joille populaarikirjallisuus maistuu tuhkalta. He tuhahtavat joko sisimmässään tai ääneen, jos joku luulee kirjasivistyksensä olevan mallillaan, kun se Finlandia-palkittu on tullut luettua. Esseitä lukevat arvostavat kirjallisuudessa ennen kaikkea uudistumista, haastavuutta ja kaavojen ja rajojen rikkomista. He haluavat, että kirja puree heitä takamukseen: he eivät halua, että se vähentää heidän stressitasoaan suostumalla silitettäväksi.

***

Mitä luulette, arvon lukijat: kertooko kirjahyllymme sisältö meistä totuudenmukaisesti? Piirtääkö lukuhistoriamme meistä oikeat käyrät? Onko kirjallisuuden lajityyppien arvottaminen subjektiivisin mieltymyksin ongelma, joka ei poistu? Kyllästyttääkö korkeakirjallisuuden ja populaarikirjallisuuden vastakkainasettelu? Oletko kohdannut elitistejä tai elitismiä?

Entä löytyykö sinun kirjahyllystäsi tai lukulaitteestasi kirjallisuutta, josta et ole tohtinut kenellekään mainita?

P.S. Varmistukseksi vielä tähän loppuun: tämä on kirjoitettu huumorinhäive silmäkulmassa. En luota vielä tarpeeksi kirjalliseen ulosantiini, jotta saisin tämän tunnelman varmasti välitetyksi lukijalle asti. Hymiöihin tai vinkiöihin en alennu, olen sillä tavalla elitisti.

Kotimaista en lue

Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.

Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.

Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.

En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.

Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.

Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät  mahdu kaikki esille.

Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.

Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.

Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.

Ensimmäisen lukukerran taika

Havahduin tässä eräänä päivänä hieman surumielisenä tuijottelemasta kirjahyllyssä kököttävää kirjaa. Se oli kaksoisolentokirja, kovakantinen painos, toisen kierroksen kavaljeeri. Alkujaan olin lukenut kirjan pokkariversion, pehmeän ja taipuisan. Ahminut sen yötunneille asti, maalannut sormillani hajujäljen sivuihin. Niin katkeransuloinen romanssi! Muistan yhä sen kuristavan tunteen kurkussa, sydämen kiihtyneen tahdin ja vilkuilun kelloon, joka vääjäämättä eteni kohti aamua.

Ja nyt, vuosien päästä, luonani on vain halpa kopio. Koreampi toki, kovat kannet ja kaikki. Löytö antikvariaatista muutamalla eurolla. Pokkari on jatkanut elämäänsä toisaalla, en edes muista missä. Läsnä on tyhjyys ja menetetyn kaipuu. Kun yritin lukea kirjan uudestaan, taika oli poissa. Ihmettelin, oliko tämä sama kirja kuin silloin vuosia sitten. Tämänkö kanssa pyörin vuoteessani kun kaikki muut nukkuivat? Tämäkö sai minun sydämeni pakahduksen partaalle?

Vain muistoesine enää. Mustia kirjaimia säntillisillä riveillä, sivu toisensa jälkeen. Mutta se jokin näkymätön rivien välistä oli kadonnut. Ei koskaan sama.

***

Pohdin tätä mysteeriä edelleen.

Miten voi lumoutua kirjasta ensimmäisellä lukukerralla ja kun palaa takaisin, ei löydä siitä enää sitä, mikä teki tunteen?

Ymmärtäisin paremmin, jos olisi kyse jostain lapsena tai nuorena luetusta, sillä niin paljon vuosia ja kasvua ja makumieltymysten muutoksia mahtuisi sen hetken ja tämän väliin, mutta ei. Välissä vain muutama hassu aikuisvuosi, ei mannerlaattojen liikkeitä maankuoressani.

Minusta tuntuu kuin olisin menettänyt jotain tärkeää.

Onko teillä, hyvät lukijat, samankaltaisia kokemuksia ensimmäisen lukukerran taiasta?

***

P.S. Kyseinen kirja muuten on Anna Gavaldan Kimpassa.

P.P.S. On olemassa myös Toisen lukukerran taika, mutta se toimii päinvastoin.