Tytär hämärän, piika pimeän Kuvastaja-ehdokkaana!

Tytär hämärän, piika pimeän jatkaa loistokkaalla linjalla, sillä keväisen Tähtifantasia-ehdokkuuden jälkeen teos on nyt ehdolla myös Kuvastaja-palkinnolle! Tämä on suuri kunnia ja ilon aihe.

 

 

Duologian päätösosa, keväällä ilmestynyt Poika valkean, renki raudan on kerännyt mukavia arvioita kirjasomessa:

 

Tarjolla on romantiikkaa, jännitystä sekä huimia ja yllätyksellisiä juonenkäänteitä. -Liliana Lento

Kiehtovan fantasiamaailman lisäksi teosparin vahvuuksia ovat kaunis kieli ja ilahduttavan moninainen hahmokaarti. - Haikuja kirjoista

Jälleen kerran kotimainen fantasia lunasti odotukset. - Emilian lukupäiväkirjat

Tarjoaa myös harvinaista representaatiota neuroepätyypillisyydelle.

- Siniset helmet

Kummatkin teokset ovat ostettavissa netin kautta, esimerkiksi suoraan kustantajalta Myllylahdelta tai Suomalaisesta kirjakaupasta. Fyysisesti kirjoja löytyy ainakin Akateemisesta (Tampere, Helsinki) ja Rosebudista (Helsinki). Myös Tampereen Hämeenkatu 18:n Suomalaisesta kirjakaupasta!

 

Luonnollisesti kirjat löytyvät myös kirjastoista. Äänikirjoina ne eivät ole saatavilla.

Fantastista menoa Tampereella

Rakkaat ihmiset!

Juhlimme kotimaista fantasiaa Tulenkantajien kirjakaupalla 9.12. klo 18 alkaen Osuuskumman tuore esikoisromaani, Christine Thorelin Liskon häntä, edellä!

Nyt on oiva tilaisuus tulla tekemään joululahjahankintoja signeerauksien kera: kaupalla on hieno valikoima kotimaista scifiä ja fantasiaa. Paikalla ovat esikoiskirjailija Thorelin lisäksi ainakin Anne Leinonen, Saara Henriksson, Hanna Morre, Kari Välimäki ja meikäläinen.

Tervetuloa!

Fantasiasta ja kollektiivisesta muistista

Mifonki-sarjaa kirjoittaessani olen luonnollisesti miettinyt fantasian olemusta ja sitä, miksi koen juuri tämän fantasiatarinan kirjoittamisen niin mielekkääksi ja tärkeäksi. Miksi se on arvokasta kirjallisuutta? Mitä tahdon tarinallani viestiä?

Kirjan kirjoittamalla kirjailija pyrkii väistämättä dialogiin. Enkä tarkoita, että kirjailija itse haluaisi välttämättä ryhtyä juttusille lukijoiden kanssa, ei toki, vaan että kirja on se, joka keskustelee lukijan kanssa. Tarina syntyy jokaisen lukijan päässä uudelleen. Kirjailija on vain se tyyppi, joka sysää tarinan matkaan. Kirjailija on alkuräjähdys. Kirjailija on primus motor.

Mifonki-sarja on perimmältään minun kertomukseni siitä, mitä ihmiselämän dualistisessa keinussa tapahtuu: mitä merkitsee elämä, mitä kuolema. Mitä on rakkaus, mitä viha. Mikä on ihminen, mikä eläin. Mikä on totuus, mikä valhe.

Satujen varjo näkyy perinteisissä fantasiatarinoissa dualistisessa hyvän ja pahan taistelun muodossa. Uudempi fantasiakirjallisuus alkaa ravistaa tuon varjon kintereiltään. Mifonki-sarjassakin hyvä ja paha sekoittuvat. Henkilöhahmot ovat kykeneviä tekoihin, jotka ajasta ja katsantokannasta riippuen näyttäytyvät joko hyvinä tai pahoina tai vähän kumpinakin. Aika muuttaa totuutta ja muisti muokkaa minuutta, eikä kaiken kaoottisuuteen ja hallitsemattomuuteen ole muuta hoitoa kuin yksilön kyky sopeutua kertomuksien avulla. Kertomukset ovat sekä sisäisiä että kulttuuriin sidottuja ja ammentavat myös kollektiivisesta muistista. Ne toimittavat niin turvarievun kuin suojakilven virkaa.

Kollektiivinen muisti on myyttejä, unia ja uskoa taikuuteen. Aivan pohjimmiltaan se on metafora. Fantasiakirjailija touhuaa juuri näillä kollektiivisen muistin seuduilla. Hän penkoo arkistoja, jotka ovat näkyviä vain mielikuvituksen silmille. Hän kertoo tarinoita, jotka luovat kehyksen koko ihmiskunnalle, kun taas realismia kirjoittava tapaa liikkua maastossa, joka on yksilöity joko tiettyyn aikakauteen tai henkilöön. Näin tarkasteltuna fantasian kirjallinen arvo asettuu mielestäni oikeaan kontekstiin. On järjetöntä puhua fantasiasta vähättelevästi ja nähdä arvoa vain realismiin pohjautuvassa kerronnassa. Niin paljon löytyy tarinoita, jotka täytyy kertoa jotta muistaisimme. Jotta ymmärtäisimme.

Muisti on sepitettä. Se on kertomus, jossa fakta ja fiktio asettuvat niin, että ihminen voi luoda uskottavia yhteyksiä ja merkityksiä ja kutoa lankoja maailmankaikkeutta kannattelemaan. Mielikuvitus puolestaan on muistin vallaton ja vähän ilkikurinen serkku. Mielikuvitusta vaalimalla me vaalimme kykyä kuvitella ja nähdä totuuksia, jotka niin helposti lipsuvat muistin kannakkeista, mutta mielikuvitus on myös portti menneisyyteen, josta ei ole jäänyt kirjallisia todisteita. Se on väylä, jota pitkin on mahdollista päästä tutkimaan ihmistä ilman ajankuvan kahleita ja itse valitsemistaan kulmista.

Mifonki-sarja on minun panokseni kollektiivisen muistin tarinakehykseen. Isoin ja eeppisin.

Lahjoista parhain

Voi ihmettä. Olen saanut lahjoista parhaimman.

Nimittäin kirjailija Taru Väyrynen on tehnyt analyysin Mifonki-sarjan myyteistä ja syvätasoista blogiinsa. Ihan äärettömän mielenkiintoista ja mahtavaa, mutta vetää myös nöyräksi. Enkä voi olla miettimättä: mitä jos kirjallisuuskritiikki olisi laajemminkin tällaista? Ooh, be still my heart!

Tarinoita ja ruusuja yhdistää kerroksellisuus.
(c) J.S. Meresmaa

Laitan tähän linkit blogikirjoituksiin siinä järjestyksessä, kun ne ovat ilmestyneet.

Suosittelen näitä luettavaksi heille

- jotka ovat lukeneet kaikki Mifonki-sarjan tähänastiset osat (Perintö, Aika, Mahti, Kätkemä) 

- jotka eivät ole tutustuneet eivätkä aiokaan tutustua Mifonki-sarjaan, mutta joita kiinnostaa allegorioiden ja myyttien käyttäminen ja tasot fantasiakirjallisuudessa 

- jotka ovat ehkä lukeneet joitakin Mifonkeja mutta eivät välitä spoilereista.

***

 1. Mifongit ja minä 

2. Myytit, jumalat ja mifongit

3. Ihminen, eläin, sebuia

4. Allegoria, muunneltu todellisuus ja kuvitelma yliluonnollisesta 

5. Mifonki-sarja, yhteenveto

***

Lämpimimmät kiitokseni Tarulle tätäkin kautta!

Fantastinen iltapäivä Tulenkantajilla

Uhmatkaa säätä, te rohkeat, ja tulkaa Tulenkantajille huomenna lauantaina! Meillä on luvassa varsin suloinen kattaus fantastikkoja.

Tulenkantajien kirjakauppa on legendaariseen maineeseen noussut tunnelmallinen puoti Tampereen Hämeenpuistossa Metso-kirjastoa vastapäätä.

Mietteitä messuilta (ja kakkukuva!)

Turku on nyt takana, muistoja sen sijaan riittää vuosiksi eteenpäin.

Messut alkoivat paneelilla "Paljon muutakin kuin suippokorvia", jossa puhuimme kollegoiden kanssa fantasiasta ja siitä, mitä vapauksia ja mitä rajoituksia se voi tuoda muassaan. Puhe kääntyi nopeasti barbaarifantasiaan, mikä ei tietenkään ole väärin kaikissa herättämissään mielikuvissa, mutta jäin pohtimaan erästä asiaa, joka keskustelun lopussa nousi esille.

Nimittäin lokeroista. Poteroista, lohkoista ja rajoista.

Periaatteessahan fantasian pitäisi mahdollistaa mitä vain. Silti on saanut huomata, miten konservatiivisia fantasian kentällä saatetaan olla: joillekin on olemassa vain tolkienlaista fantasiaa, joillekin vain pelastettavia prinsessoja. Kaavoja löytyy niin maailman pelastavasta orvosta nuoreen, joka kasvaa aikuiseksi ja löytää erikoiskykynsä, kuin hyvän ja pahan taisteluun.

Kyse ei ole välttämättä vain siitä, mitä kirjoitetaan, vaan siitä mitä kustannetaan. Vaikka nykyään genret sekoittuvat jo kiitettävästi ja variaatiota löytyy jo silkan nimikerunsauden tähden, saattaa yhä olla, että jotkin omaperäiset ideat eivät läpäise kustannuskynnystä, koska ei keksitä, miten tai kenelle sitä pystyttäisiin markkinoimaan. Tuote voi olla hyvä, mutta jos sitä ei onnistuta myymään, kannattaako sitä tehdä?

Toinen lokero liittyy itse messuihin: miksi niin usein lasten- ja nuortenkirjailijat puhuvat paneeleissa keskenään, miksi aikuisille kirjoittavat vuorostaan omissaan? Miksi on fantasiakirjailijoita ja nuortenkirjailijoita ja lastenkirjailijoita -- miksi ei vain kirjailijoita? Työ nimittäin on koko lailla samanmoista, ja moni kirjoittaa laajalle yleisölle. Vähänkin eroavat näkökulmat piristäisivät keskustelua.

Entä miksi ihmeessä Nuorisokirjailijoiden osaston vieressä on jokin Hyvä Terveys -lehden tilauspiste, miksi ei vaikka Fantasia- ja Scifiseurojen osasto? Sekin oli perin kummallista, että virallisesta ohjelmasta ei löytynyt Nuorisokirjailijoiden järjestämää ohjelmaa lainkaan (eikä sen puoleen fantsu- ja scifiosastonkaan tai Äidinkielenopettajien osaston). Kaikista kaunopuheista huolimatta nuorten lukuhalujen tukeminen ei kirjamessuilla näy tässä mielessä lainkaan.

Pyydän asiaan muutosta!

***

Julkkareissa tuli juhlittua ihan kolminkerroin: perjantaina juhlistettiin Lovea, Ante Aikion toista Aigi-romaania. Olipa muuten hemmetin kova livebändi tuo SomBy!

Lauantaina äristiin, kiroiltiin ja syödä massutettiin merirosvobileissä Kristallimerta juhlistaen. Uskokaa tai älkää, koristelin elämäni ensimmäisen täytekakun. (Tai uskottehan te, kun kuvan näette.) Antologia on nyt tilattavissa painettunakin!

Ei ole kakkua kermoihin katsominen...
(c) J.S. Meresmaa

Myöhemmin samaisena lauantaina merirosvot valloittivat Dynamon, jossa nostettiin maljaa (ja desibelitasoja) Helena Wariksen ja Janne Nykäsen uutukaiselle, Entropialle.

Hienoja ihmisiä, hienoja kirjoja!

Sarjakirjailijan pohdintoja (eli sarjojen edut ja haitat)

Kaikki tarinat eivät mahdu yksiin kansiin. Se on totuus. Eivät kaikki tarinat kysy lupaa, vaan alkavat kasvaa välittämättä luojansa tuumailuista tai kustantamoiden pöytäkirjoista.

Kirjasarjoja sekä vihataan että rakastetaan. Kustantajan näkökulmasta paljon riippuu siitä, tuleeko sarjasta menestys vai ei -- kuinkas ollakaan! Raha puhuu. Välittömistä myyntihiteistä saatetaan rukoilla sarjaa, kun taas joidenkin sarjojen kohdalla rukoillaan niiden päättymistä. (Yhtä lailla lukijoiden kuin kustantamoiden puolelta.)

Jostain syystä kirjasarjoista puhuttaessa ensimmäisenä ajatellaan köykäistä, lasten- ja nuortenkirjallisuutta, dekkareita. Viihdettä kuitenkin, sellaista, jota ei ihan riemumielin haluttaisi valtiollisesti tukea. Yksittäisissä romaaneissa ajatellaan kai olevan syvyyttä ja merkitystä enemmän. Ne ovat selkeitä, jämäköitä, selvästi harkittuja ja rajattuja. Poikkeuksen tekee tietenkin Iijoki-sarja. Ja Täällä Pohjantähden alla.

Joskus rajat sarjojen ja yksittäisten teosten kohdalla häilyvät. Yksi paksu teos voidaan kansittaa useampiin osiin, kuten Taru sormusten herrasta -trilogia. Joskus taas trilogian osat liittyvät toisiinsa vain teemallisesti, eivät niinkään tarinallisesti tai juonellisesti.

***

Myönnetään, kirjasarjat ovat hankalia.

Kivijalkakaupoista sarjan osia löytyy satunnaisesti, jolloin on vaikea myydä sarjan kakkos- tai kolmososaa ostajalle, jolle ykkönen ei ole tuttu ja jota ei kaupasta löydy. (Poikkeuksen tekevät luonnollisesti ne myyntihitit, joiden KAIKKIA osia pidetään uskollisesti saatavilla.) Kirjastossakin voi olla vaikea vinkata sarjaa, jos vain loppupuolen osia on lainattavissa. Ja sitten on vielä se, että jos alkaa lukea sarjaa, jota parhaillaan kirjoitetaan, joutuu seuraavaa osaa odottamaan vuoden, joskus kauemminkin, ja aina on olemassa vaara, että kirjailija kuolla kupsahtaa tai muuten vain lakkaa kirjoittamasta. Tai on ainakin pirun hidas.

Jotkut eivät aloita lukemaan sarjaa ollenkaan ennen kuin tietävät, että se on kohdannut onnellisen loppunsa -- eli loppunut sentään.

Trilogia on hyvä vaihtoehto, jos on aivan pakko kirjoittaa enemmän kuin yksittäinen teos. Se sentään on sarjakoko, joka jotenkin on hallittavissa niin kustantamossa, kaupoissa, kirjastossa kuin kouluissa. Se on uskottava, napakka ja klassinen. Sen lopetus on selkeästi niin lukijan kuin kustantajan tiedossa, ja viimeisten osien valmistumisvuodet antavat lisähappea ensimmäiselle osalle, joka yksittäisenä kirjana olisi jo vaipunut unholaan. Jokainen uusi osa sarjaan pitää aiemmatkin osat tuoreena ja suuren yleisön mielessä, se on sarjan kirjoittamisen etu. Julkinen kiinnostus kyllä vähenee osa osalta, esikoisen saamaa huomiota ei kannata odottaa. Sarjakirjailija sentään tietää, ettei se todennäköisesti johdu yksittäisestä kirjasta, vaan yleisestä sarjoihin suhtautumisen luonteesta.

Jos oikein hyvin käy, trilogian käännösoikeuksien myyminen ulkomaille onnistuu. Pidemmät sarjat voivat käydä turhan tyyriiksi kustantajan kukkarolle, sen osoittaa joidenkin suomennosten ennenaikainen lopettaminen etenkin pitkien fantasiasarjojen kohdalla.

Kaiken kukkuraksi kirjasarjat vievät tolkuttomasti tilaa kirjahyllystä, ja osien nimistä ja ilmestymisjärjestyksestä on vaikea pysyä perillä.

***

Kirjailija ei tietenkään tästä kaikesta osaa ottaa opikseen. Ei välitä. Menee tarinan perässä kuin pässi narussa. Aina ei edes tiedä määkiikö itse vai onko se joku muu.

Hedelmällisyyden armoilla

Kun kirjoittaa naisista, jotka elävät kauan ennen aikaa, jonka voisi mieltää moderniksi, on lähes mahdotonta olla pohtimatta lisääntymistä. Kirjoitan eeppistä fantasiaa, jossa naisilla on tärkeä toimijan rooli, joten lastensaantikysymysten äärellä olen minäkin aikaa viettänyt.

Mifongin perinnössä Ardis Isvergal naitetaan naapurimaan kuninkaalle sodan estämiseksi ja hän synnyttää kuninkaalle kaksoset. Jotkin lukijat ovat olleet miltei kauhuissaan siitä, että Ardis joutuu tekemään lapsia miehelle, joka ei ole hänen rakkautensa ensisijainen kohde. Nykyajan kasvatille tämä saattaakin tulla hieman järkytyksenä, sillä nuoret naiset (kuten minä) ovat kasvaneet maailmassa, jossa päätäntävalta on heillä itsellään. Kulttuurissamme naisella on mahdollisuus välttää raskaaksi tuleminen, ja jos ehkäisy hänet pettääkin, peli ei silti ole menetetty, jos asiaan puuttuu ajoissa. Tätä vapautta ei edes tule miettineeksi -- sitä on etuoikeus. Vanhoillisessa Merontesissa, josta Ardis on kotoisin, on toisin.

Modernina naisena halusin luoda kehittämääni maailmaan ehkäisymahdollisuuden: rohtoteen, jota ottamalla raskaus voidaan estää. Kautta historian nainen on ollut hedelmällisyytensä armoilla: raskaaksi tuleminen vastoin tahtoa tai ilman minkäänlaista keinoa vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa, on minusta musertava ajatus ja todellinen ongelma itsenäisyydelle. Halusin antaa naishahmoilleni edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa omaan ruumiiseensa ja sen käyttötarkoituksiin. Ardisin kohdalla jalo suunnitelmani petti, sillä hän tuli raskaaksi ehkäisymahdollisuudesta huolimatta. Sellaisia ovat tarinoiden tiet. Go figure.

Historiallisten romaanien ja joskus fantasiaromaanienkin kohdalla kuulee toisinaan moitetta siitä, että henkilöhahmot ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin "sen ajan ihminen" olisi ajatellut tai käyttäytynyt. Fantasiassa tämä ei ole yhtä kiperä kysymys kuin historiallisissa romaaneissa, jotka pyrkivät edes jonkinlaiseen todenmukaisuuteen siinä, minkälaisia ihmiset ennen aikaan olivat tai millaista elämää he viettivät. Fiktiossa on kyse kuitenkin aina fiktiosta, eli kuvitellusta todellisuudesta. Kirjoittaja, joka tarinansa kirjoittaa, tekee sen nykyihmisen katsannosta käsin -- ja lukija, joka tarinan lukee, kokee sen nykyihmisen käsitysten kautta. Olisiko siis edes mielekästä yrittää matkia liiaksi sitä ajatusmaailmaa, joka silloin vallitsi? Olisiko se liian vieraannuttavaa? Lähestulkoon mahdotonta?

Minua kiehtoo se, millä tavalla tututkin tarinat muuttuvat, kun niitä kirjoittaa moderni nykyihminen. Miten muuttuu suhde luontoon, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, uskontoihin? Eeppinen fantasia on omalla tavallaan hyvin konservatiivinen genre, mutta toisaalta sen ei tarvitse olla. Oma feminismini todennäköisesti näkyy Mifonki-sarjassa, ja siitä yksi osoitus on ehkäisyn mahdollisuus. On aika rajua todella herätä huomaamaan, miten suuri merkitys sillä voi yksilön elämänkulkuun olla -- sillä, että on oman biologiansa herra. (Vai rouva? Hah, ja kas, miten sukupuolittunut tämäkin sanonta on!)

Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia

Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.

On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?

Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.

Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.

Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.

Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?

Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.

Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.

Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.

Fantasian vähemmistöistä ja oletusarvoista

Sivusimme alunperin Risingshadow'n keskustelupalstalta ponnahtanutta aihetta Magdalena Hain kanssa Vanhan kirjan talven esiintymisessämme. Keskustelufoorumilla etsittiin kirjoja, joissa esiintyy jotain muuta kuin "heterovaniljavanukasta", vai miten se nyt meni.

Aihe on oman postauksensa arvoinen. Jäin nimittäin miettimään, mikä vähemmistön merkitys fantasiamaailmassa on verrattuna realistisen kirjallisuuden vähemmistöihin, ja mikä sen arvo on. Sekä nuortenkirjallisuudessa että spekulatiivisessa fiktiossa on hyvin tyypillistä käsitellä erilaisuutta. Ennen kuin voi kokea olevansa toimiva osa yhteisöä, yksilön täytyy opetella tuntemaan itsensä ja tunnistaa eroavuutensa ja toisaalta yhteneväisyytensä suhteessa toisiin ihmisiin. Löytää oma paikkansa, kuten sanotaan.

Vähemmistöjä löytyy monenlaisia, kuten uskonnollisia, etnisiä, sukupuolisia, seksuaalisia, vammaisia, kulttuurellisia ja kielellisiä. Ei ole kuitenkaan itsestäänselvää, että fantasiamaailmaan siirtyisi sama vähemmistöasetelma, joka meidän reaalimaailmassamme vallitsee. Kuitenkin sekä kirjailija että lukija rakentavat kirjojen maailmat niiden palikoiden avuilla, jotka meille tässä maailmassa on jaettu.

Yksi kirjallisuuden hienouksista on ajattelemaan herättäminen, totutun ravisteleminen sekä ymmärryksen ja empatian kasvattaminen. Kirjojen avulla voimme nähdä maailmoihin ja tutustua ihmisiin, joidenlaisia emme muuten tapaisi. Fantasian kohdalla  (ja spefin ylipäätään) tämä toteutuu erityisen hienosti.

Mifongeista saatua palautetta sulatellessani ja kuunnellessani perinteisen tai eeppisen fantasian lukijoiden ajatuksia olen kuitenkin havainnut, että lukijan mielikuvat fantasiamaailmoihin voivat olla hyvin kaavamaisia, ennakkokäsityksellisiä ja jopa konservatiivisia! Oletusarvona on jonkinlainen feodaalinen valkoisten heteroiden patriarkaalinen yhteiskunta. Niin haltiat kuin kääpiötkin ovat valkoihoisia. Lohikäärme on perinteisen fantasian tavaramerkki. Miehet sotivat, naiset pyykkäävät.

Tolkienin henki totisesti hönkii haudastaan.

***

Voi tietysti olla, että kirjoittajana sitä pitäisi olla tarkemmin kärryillä siitä, mitä oletuksia perinteisen fantasian lukijoilla on. Esimerkiksi moni ajattelee mifongit lohikäärmeinä. Menettävätkö he jotain olennaista luomastani maailmasta, jos he lokeroivat ne näin? Vaikea sanoa. Ajattelen, että mifongit asuttavat samaa ekologista lokeroa kuin lohikäärmeet, mutta onko reilua kumpaakaan kohtaan sekoittaa ne keskenään? Mitä jää oppimatta tai ymmärtämättä, jos niputtaa esimerkiksi siperiantiikerin ja karhun yhdeksi ja samaksi olennoksi? Kummatkin ovat karvapeitteisiä petoja, joilla on neljä jalkaa ja pahanhajuinen hengitys.

Rondestanit ovat sudhaerilaisia, joten heidän ihonvärinsä on kuparinruskea. Piirteet ovat eksoottiset keskimanterelaisen silmissä ja erottavat heidät Keskimantereen kantaväestöstä jo kauas. Mutta kantaako ihonväri samoja merkityksiä kuin meidän maailmassamme? Ei välttämättä. Entä onko ihonvärillä tarinan kannalta niin suurta merkitystä, että sitä pitäisi alleviivata, jotta lukija varmasti huomaa? Ei välttämättä.

Tai seksuaalinen suuntautuminen: jos vaikkapa homous on hyväksyttyä ja sallittua Sudhaerissa, sen kuvaaminen tulee luonnostaan henkilöhahmojen kautta, heidän suhtautumisensa ja ajatustensa kautta. Ei sitä minun mielestäni täydy erikseen selittää, että tämä on nyt ookoo juttu tässä yhteiskunnassa. Ja vaikka homous on Sudhaerissa läpihuutojuttu, se ei välttämättä ole sitä Eteläisillä saarilla. Fantasiamaailmassakin on erilaisia yhteisöjä, kulttuureita ja kehitystasoja: geneerisyys harvoin toimii uskottavasti.

***

Tässä oli  nyt vain pieni raapaisu ajatuksistani fantasian vähemmistöistä ja lukijan olettamuksista. Ylipäätään on hieman hämäävää käyttää sanaa "vähemmistö", koska reaalimaailman enemmistö voi olla fantasiamaailman vähemmistö. Tai toisinpäin. Pohdintani ovat vielä kesken. Siksi olisikin kiinnostavaa kuulla ajatuksianne!

Joitain miettimisen juuria: Onko nykyfantasiassa hyödynnetty hyvin monimuotoisuutta, vai jyrääkö jälkitolkienilainen fantasia alleen edelleen? Mitä erilaisuuden kuvausta kaipaisit fantasiaan? Tunnistatko lukevasi tiukasti genren oletusarvojen pohjalta, vai aloitatko aina lukemaan avoimin mielin? Mihin vähemmistöihin olet fantasiassa törmännyt? Entä ovatko ne olleet samoja kuin omassa yhteiskunnassamme?

Jotkut jäävät kisasta jo kalkkiviivoilla (eli palkinnot, joita ei jaeta)

Kirjavuoden loppu on pullollaan palkintopöhinää. Vaikka kirjallisuuspalkintoja on Suomessa tolkuttomaltakin tuntuva määrä, reilu 60 Wikipedian mukaan, minua on jo jonkin aikaa hiertänyt yhden palkinnon puute: vuoden paras viihdekirja.

Meillä kirjoitetaan muun muassa hienoja historiallisia romaaneja, chick litiä, jännäreitä, spekulatiivista fiktiota ja nuortenkirjoja, jotka eivät pärjää perinteisissä kilpailuissa liiallisen viihteellisyytensä vuoksi. (Tämä on oma arvioni, älähtäkää jos olette tyystin eri mieltä.) Se on mielestäni ymmärrettävää, sillä viihde painii omassa kategoriassaan, sen tarkoitusperät ovat osittain eroavaiset vakavampaan kirjallisuuteen. Vähän sama kuin jälkiruoka yrittäisi osallistua suolaisen pääruoan kilpailuun eikä pärjäisi, koska on liian makea.

Joku saattaa nyt ajatella, että eihän viihdekirjallisuus mitään palkintoja tarvitse -- sen laatua mittaa kirjan myynti. Jos on onnistunut viihdekirja, se kyllä palkitsee kirjailijan ja kustantajan myyntiluvuilla. Väärin. Kotimainen viihde kisaa ulkomaisen käännösviihteen kanssa (siis sama tilanne kuin fantasialla), joten esimerkiksi suomalainen chick lit -romaani räpsyttelee glitter-ripsiään Helen Fieldingin, Candace Bushnellin ja Sophie Kinsellan vieressä. Yritä siinä tulla huomatuksi.

Toiseksi, palkinnottomuus heijastaa myös arvostuksen puutetta. Uskallan nimittäin väittää, että onnistuneen viihderomaanin kirjoittaminen on ihan yhtä työlästä, haastavaa, luovaa ja taitoa vaativaa kuin vakavamman romaanin.

Mutta mikä olisi se taho, joka Vuoden parhaan viihdekirjan valitsisi? (Hei, te kaikki suuret, keskisuuret ja vähän pienemmätkin kustantamot: olisiko ihan tyhmä ajatus, että viihde, jolla kuitenkin kassakirstuun kilisee yritystoiminnalle niin välttämättömiä roposia, saisi julkisen tunnustuksen?)

Entä kuuluisiko Vuoden parhaalla viihdekirjalla olla alakategorioita, koska niitä tosiaan on niin hyvin erilaisissa lajityypeissä?

Tulipa tässä mieleeni yksi toinenkin kirjallisuuspalkintovaje, nimittäin antologiat! Tämä koskisi tosin enemmän spekulatiivisen fiktion lajia, sillä realismin puolella antologiat taitavat olla harvinaisempia.

Entä miten olisi pienkustantamon tai mikrokustantamon julkaiseman teoksen kilpailu?

***

Hyvät lukijat, olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne! Pitäisikö viihdettä palkita? Mikä olisi sopiva taho? Unohdinko tyystin jotakin olennaista?

Otsa rypyssä vai hymy huulilla?

Pasi Ilmari Jääskeläisen erittäin osuva blogikirjoitus "Vakavaa kirjallisuutta, vai poppia" sai minut miettimään taas tätä ikuista viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden pesäeroa. Pidän itseäni viihdekirjailijana, mutta silti kirjoitan jatkuvasti mielestäni vakavista ja tärkeistä aiheista: syntymä ja kuolema, rakkaus ja petos, viha ja suru, katumus ja kosto, oman itsensä tuntemisen tärkeys, ikääntyminen, mitä ihmisyys merkitsee, mikä meitä yhdistää ja mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa.

Kuulostaako kevyeltä?

Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.

Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)

Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?

Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.

Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.

Onko mifonki lohikäärme?

Tänään olin keskustelemassa Mifonki-sarjasta Pirkkalaiskirjailijoiden ja Suomalaisen kirjakaupan Kirjalauantaissa. Eräs haastattelukysymyksistä kehotti kertomaan mifongeista ihmisille, jotka eivät ole kirjojani vielä lukeneet.

Saamastani palautteesta on käynyt ilmi, että iso osa lukijoista ajattelee mifonkien olevan lohikäärmeitä. Mistä se mahtaa johtua?

Minulla on teoria.

Fantasiakirjallisuudessa on yksi hahmo ylitse muiden: lohikäärme, tarujen ja myyttien suomuinen peto, joka vartioi aarretta ja käristää tulella uhkaajansa. Kuvittele maailma ja siihen myyttinen suuri peto. Minkälaisen olennon kuvailisit? Löytyykö suomuja ja sarvia? Lohikäärme. Magiaa, tulta, lentokyky? Lohikäärme. Myös vaaleanpunainen ja karvainen, luppakorvaiselta koiralta näyttävä lohikäärme on keksitty, joten vaikka unohtaisimme suomut, saisimme silti aikaan lohikäärmeen.

Onko mifonki siis lohikäärme? On, jos kuvittelee sen sellaiseksi. Mifonki varmasti täyttää fantasiamaailmassa saman ekologisen lokeron kuin lohikäärme. Olenko sitten kirjoittanut lohikäärmeen, jota vain kutsun eri nimellä? En mielestäni. Omassa päänupissani mifonki ei ole lohikäärme, mutta sille läheistä sukua toki. Eiväthän ihminen ja simpanssikaan ole sama olento, vaikka ovat kovin samannäköisiä ja polveutuvat samoista esi-isistä.

Luonnollisesti en tunne kaikkia lohikäärmetyyppejä, joita on kirjoitettu, joten en tiedä kuinka lähelle mifonkien ominaisuudet menevät joidenkin luomien lohikäärmeiden ominaisuuksia. Mifongit ovat kuitenkin syntyneet muistikirjojeni sivuilla omaehtoisesti ja tarinan myötä kehittyen. Itse asiassa on ollut mielenkiintoista huomata, että fantasiassa, jossa pohjimmiltaan on kuitenkin lupa kuvitella mitä tahansa ja luoda mielikuvituksellisia olentoja, lohikäärmeelle ei ole löytynyt haastajaa. Lohikäärmeen arkkityyppi on iskostunut meihin niin syvälle, että sen edustamasta roolista tai merkityksestä ei edes haluta poiketa. Sitä nimenomaan etsitään.

Mutta jos mifonki on lukijan mielestä ilmiselvä lohikäärme, se saa olla. Ei se minua haittaa. Kirja kuuluu lukijalle. Jokaisen mieli kuvittelee mitä kuvittelee. Sehän yksi lukemisen iloista onkin.

Kansikuvaserkkuja

Tässä taannoin Mifongin ajan kansikuva sai palautteen, että se on harlekiinimainen. Hoksasin siinä yhteydessä, että fantasian ja scifin kansikuvaperinteessä on jotain samaa kuin vanhemman ajan Harlekiini-pokkareissa ja muissa romanttiseksi/eroottiseksi kioskiviihteeksi miellettävissä pehmeäkantisissa.

Vai mitä mieltä olette, kun vertaatte kansia There Came A Tyrant ja Blade Runner?

Luontevasti voi yhdistää fantasian ja erotiikan näin: Master of Desire.

Tilankäytössä, värisävyissä, fonttivalinnoissa ja kuvien tyylissä on löydettävissä yleisesti aika paljon samaa. Voisiko yhteys olla siinä, että joskus muinoin myös fantasia ja scifi miellettiin kioskikirjallisuudeksi? Ainakin genret johdattavat lukijansa kauas arjen maailmasta -- jo kansillaan.

(Haluan tähän väliin huomauttaa, että en ylenkatso viihdekirjallisuutta, jota kioskeissa myydään. Ne ovat ihan oma lajinsa ja kutsun niitä kioskikirjallisuudeksi siksi, että niitä edelleen myydään pääasiassa kioskeissa ja marketeissa.)

Jos ajatellaan vain näissä kansissa esiintyviä ihmishahmoja, muutamat seikat kielivät usein kirjan sisällön luonteesta.

Päähenkilöt (usein mies ja nainen) kannessa:

- katsovat toisiaan = romantiikka
- katsovat toisiaan erittäin vähäpukeisina = erotiikka
- eivät katso toisiaan = scifi ja fantasia

Nykypäivän fantasia- ja scifikirjoissa kansia löytyy jos minkälaisia, mutta kun sunnuntaina Akateemisessa silmäilin englanninkielistä pokkaritarjontaa, en voinut olla huomaamatta tietynlaista geneerisyyttä ja homogeenisyyttä. Paitsi tarjonnan laajuus, kansien samankaltaisuus uuvutti.

Camp-henkisyys kansissa voi tänä päivänä olla hyvinkin piristävää!


P.S. Mifongin aika on parhaillaan painossa. Milloin lie ulos putkahtaa, sitä odotan sekä innolla että jännityksellä. Silloin näen myös kansien lopullisen tekstuurin.

Sananen sankareista ja sukupuolesta

Fantasiakiertueemme yksi keskustelunaiheista oli naissankaruus. Termi oli kyseenalaistettava heti: miksi naissankari eikä pelkkä sankari?

Naissankari kuvastaa minulle fantasiakehyksessä naista, joka toimii sankarillisesti miehisin keinoin esimerkiksi voimaa ja väkivaltaa käyttäen. (Kuten Terminator-elokuvan Sarah Connor tai Alieneistä tuttu Ellen Ripley.) Mutta eihän sankarin tarvitse olla vain miekkaa heiluttava hurjapää, joka surmaa lohikäärmeen. Sankarillista on mikä tahansa toimi, jossa hahmo haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa; auttamaan toisia oman henkensä uhalla. Sankari on enemmän kuin selviytyjä, sillä sankarille yleensä halutaan ajatella korkea moraali ja hyvyys tekojensa moottoriksi.

Fantasiaa kirjoittaessani en ajattele hahmojani sankareina, vaikka mielelläni kirjoitan henkilöistä, jotka ovat vahvoja jollakin tavalla. Hyveelliset hahmot ovat nekin tylsiä, säröjä pitää löytyä. Juonivetoista seikkailutarinaa kirjoittaessa lällykkä-hahmot ovat erityisen hankalia -- ellei halua kirjoittaa jonkinlaista huumoritekstiä. Jos päähenkilö on ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän käyttäytyy konfliktitilanteissa melko eri lailla kuin ulospäinsuuntautunut ja itsevarma hahmo. Silti pidän tärkeänä, että tarinoissa  -- ja fiktiossa ylipäätään -- esiintyy luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia hahmoja. Niin nais- kuin mieshahmojakin.

 Pohdituttavan asian äärellä Sampolan kirjastossa. (c) Virve Lahtinen

Mielenkiintoinen ja hieman pelottavakin kysymys nousi esille, kun puheeksi tuli joidenkin mieskirjailijoiden kokema vaikeus hyvän ja uskottavan naishahmon kirjoittamisesta. Eikö naishahmoa silloin nähdä ihmisenä vaan naisena, jonkinlaisena arkkityyppinä, äitiyden tai muiden naiseuteen yhdistettävien roolien kautta? 

Itse en koskaan ole kokenut sukupuolta ongelmaksi henkilöhahmoja kirjoittaessa. Kuten Kristina Carlson on sanonut, sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä -- naista ja miestä -- jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne, hyvät lukijat: onko vaikeaa kirjoittaa eri sukupuolia, etenkin jos ei koe edustavansa juuri sitä? Onko naissankaruudessa jotain niin erityislaatuista, että se ansaitsee tulla korostetuksi etuliitteessä?

Iloiset kirjailijat Pienessä kirjakaupassa. (c) Virve Lahtinen

Fantasiamaasta mielikuvitukseen ja sankareihin

Tänään vietimme rattoisan ja puheenvuoroista pulppuilevan illan Tulenkantajien kirjakaupalla. Fantasiamaailmojen luomisesta, merkityksestä sekä eroista ja yhtäläisyyksistä realistisen maailman luomiseen oli keskustelemassa Anneli Kanto, Terhi Rannela, Magdalena Hai ja Salla Simukka, joka myös paimensi rönsyileviä puheenvuoroja ansiokkaasti. Ulkona viiltävästä viimasta huolimatta kuuntelijoita oli mukavasti!

Kiva ei kuitenkaan vielä päättynyt, sillä kiertueemme jatkuu huomenna Pienessä kirjakaupassa klo 13 aiheella  "Mistä mielikuvitusta riittää" ja Sampolan kirjastossa klo 14.15 "Naissankaruuden monet kasvot".

Tervetuloa kuuntelemaan ja keskustelemaan!

Ajatuksia antologioista

Antologia, joka alun perin on tarkoittanut runokokoelmaa, ja Wikipedian mukaan juontuu kreikan kukkaseppelettä merkitsevästä sanasta, on spefin kirjoittajien keskuudessa yleinen julkaisualusta teksteille.

Niin kuin yleinen trendi tuntuu olevan, romaanit vetävät puoleensa enemmän lukijoita kuin lyhyet novellit tai useiden kirjoittajien novellikokoelmat. Kustantajat toistavat niin usein mantraa "novellit eivät myy", että uskottava se kai on. Silti novelleja kummasti julkaistaan ja luetaan, ja se on erittäin hyvä. Niin moni tunnelma, oivallus, ajatus ja idea on novellimittaisena ja -muodossa täydellinen.

Spefigenressä antologioita julkaistaan ja -- uskaltaisinko väittää -- myös luetaan ahkerasti. Aihepiirejä löytyy joka lähtöön, ja yleisteemoja pystyy käsittelemään lukemattomasti varioiden. Antologiat ovat fantasian ja scifin puolella sekä jonkinlainen perinne että keino löytää uusia, mielenkiintoisia kirjoittajia. Antologioista kirjoittaja voi hakea itselleen nimeä, kokemusta ja lukijoita helpommin kuin osallistumalla oikukkaisiin kirjoituskilpailuihin. Myös lukijalle on antoisaa tutustua itseään kiinnostavan aihepiirin erilaisiin tulkintoihin keskitetysti.

Moniäänisyydessä ja hyvin pitkälle erikoistuneessa aihepiirissä piilee myös sudenkuoppia: satunnainen lukija voi etsiä jotain genreuskollista omaperäisyyden sijaan ja saada lautaselleen kampasimpukoita kun olisi toivonut lasagnea. Samaan aikaan aihepiiriin perehtyneet toivovat kokoelmalta jotain uutta ja ennennäkemätöntä!

Antologioita kuulee toisinaan kuvailtavan epätasaisiksi, mutta mielestäni tämä ei ole kovin yllättävää. Jos kansien väliin mahtuu kymmenen kirjoittajaa, on heillä jokaisella oma ääni, oma tyyli; jokaisen tekstillä on erilainen rytmi ja tarkoitus. Toimituksellisen laadun on oltava tasavahvaa, mutta täysin tasaiseksi koettu antologia on harvinaisuus. Jo lukijan henkilökohtaiset mieltymykset asettavat tällaiselle tavoitteelle haasteita, ja minun näkemykseni on, että alkuperäisen kukkaseppele-ideologian mukaisesti antologiaan mahtuu tunnelmaltaan ja tarkoitukseltaan erilaisia tekstejä. Osa palvelkoon lukijoita, jotka haluavat lasagnea, ja osa heitä, jotka kaipaavat kampasimpukoita. Novelleista tulee yhdessä kiehtova ja monipuolinen kattaus.

***

Syy, miksi pohdin antologioita, löytyy läheltä: Osuuskumman viimevuotinen steampunk-antologia saa jatkoa ensi syksynä, ja olemme toimittajakollegani Markuksen kanssa jännän äärellä (jos sallitte ilmaisun). Kovia kirjoittajia on jo ilmoittautunut mukaan, mutta on meidän tehtävämme varmistaa, että seuraava antologia on tarpeeksi erilainen edelliseen verrattuna -- en sano "parempi", sillä Koneita ja korsetteja -julkaisusta on vaikea lähteä suoranaisesti parantamaan, kun kyse pohjimmiltaan on subjektiivisesta kokemuksesta.

Sen verran saanee mainostaa, että Koneita ja korsetteja on yltänyt lisäpainokseen!

Satujen siiville

Huomenna keskiviikkona me aikuiset lennähdämme satujen siiville!

Fantasiakirjoittaja saa silloin tällöin kuulla vertautuvansa satusetään, mutta tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa. Fantasian perinteet ovat toki saduissa, mutta nykyfantasiassa satuäidin nisistä on vieroituttu hyvän aikaa sitten. Mikään ei kuitenkaan estä hyödyntämästä satuja -- oli kirjallisuudenlaji sitten mikä tahansa.

Jos olet lähistöllä, kannattaa tulla kuuntelemaan! Kirjoitan kyllä blogiini jonkinlaisen raportin, ja haluan jatkaa kiinnostavan aiheen pohtimista muutenkin, mutta parhaimman annin saa kun tulee itse paikan päälle.

Sitä ennen kuulisin mielelläni: mikä on sinun lempisatusi? Miksi?

Kirjailija, kirjoittaa saat tästä

Näinä päivinä olisin kai myöhässä omista kirjajulkkareistanikin. Talveen kyllästyminen alkoi samoihin aikoihin kuin talitintit aloittivat aamuserenadinsa (osaa muuten olla ärsyttävä riffi) ja kadut loskaantuivat. Veto on poissa. Tänään aurinko näyttäytyi ja tajusin, ettei sitä ole näkynyt viikkokausiin. Olen vähän myöhässä tästäkin: viime perjantaina Sanna Kangasniemi kolumnoi Hesarin Nyt-liitteessä otsikolla Kirjailija, unohda historiaa ja tulevaisuutta. (Kellahdin kärryistä jo otsikon kohdalla, myöhemmin se näemmä muutettiinkin.)

Ilmi kävi, että HS:n esikoiskirjaraatiinkin kuuluvalla toimittaja Kangasniemellä on ongelma: scifi ja historialliset romaanit. Historiallisissa romaaneissa häntä ihmetyttävät kummalliset esineet ja scifissä oudot nimet ja paikat, joita ei ole olemassa. Hän epäilee syyksi laiskuutta, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä kolumni on melko laiskasti kirjoitettu ollakseen sanomalehdessä. (Haluaisin edelleen kovasti tehdä eroa nettikirjoittelun ja painetun julkaisun välillä, mutta vaikeaksi se käy.) Jutun pointti? Jos haluat kirjailijaksi, josta Kangasniemikin tykkää, kirjoita nykyajasta.

Vaikeaa siitä tekee se, että ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä ja ilman tulevaisuutta ei ole -- no, tulevaisuutta. (Aika ei sitä paitsi kulje välttämättä lineaarisesti.)

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, myöntää tämä fantasiakirjailija. Herne ei nyt mennyt kovin syvälle nenään, mieluummin asetan sen multiin ikkunan alle ja annan itää, mutta surkuhupaisaltahan kolumni tuntui. Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus ovat ominaisuuksia, joita mielellään näkisi kirjallisuudenkin puolella. Aina pitää kuitenkin olla jotain mistä snobbailla, jotain mitä dissata. Hienoa saada julkinen mielipide siitä, että tällainen genrekirjallisuus, joka ruokkii mielikuvitusta, avartaa maailmoita ja syventää ymmärrystä ihmiskunnasta ja ihmisyydestä, on edelleen 2010-luvulla hupsua hömpötystä, jota ei kai kirjallisuudeksi sopisi lukea. Ja että yhden toimittajan henkilökohtainen makumieltymys on painomusteen arvoinen.

Ja vielä: jos unohdettaisiin yleistys, että nykykirjailijat ovat kaikki toimittajia, mediatyöläisiä tai ylipäätään korkeakouluista. On meitä duunareitakin vielä. Mutta ehkä fantasiakirjailija ei toimittaja Kangasniemen mielestä kirjailijoiden joukkoon kuulukaan.

Minä, minusta, minuun, lauloi Ismo Alanko taannoin (vai pitäisikö sanoa muinoin -- kiesus, että tunnen itseni vanhaksi!). Siitä lähtökohdasta monet kolumnit tuntuvat nykyään versovan.

Kirjoittajan pulmia, osa 17. Mikä on kirjani teema?

Teema on ollut minulle pitkään käsite, josta on vaikea saada otetta. Kun esikoiskässärini teemoja kyseltiin, menin suorastaan hämmennyksiin. Mikä ihmeen teema? Niin moni tuntui painottavan teeman merkitystä. Tuntui, että olin epäonnistunut kirjoittajana ellen tunnistanut tekstieni teemoja.

Onko teema siis jotain, mikä kirjoittajan on tekstistään tunnistettava?

Kyllä ja ei.

Kirjoittajan ei mielestäni tarvitse tietää teemaa aloittaessaan kirjoittamaan. Hyvän tarinan voi kertoa ilman, että olisi uhrannut teemalle ajatustakaan prosessin aikana -- ainakaan tietoisesti. Kirjoittamisessa on kuitenkin paljon tiedostamattomia tasoja. Uskon, että teema oleskelee tällä alueella ja alitajunta tekee työtä, vaikka kirjoittaja ei sitä tiedostaisikaan. Jotkut kirjoittajat ovat hyvinkin tietoisia tekstiensä teemoista jo alkaessaan kirjoittaa, ja käsitykseni mukaan teemojen varhaisesta tunnistamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi siten, että teksti on jo ensimmäiseltä versioltaan eheä ja kirjoittajan aie selkeä.

Olen yrittänyt hahmottaa teeman käsitettä itselleni näin: romaanimittaisiin teksteihin mahtuu paljon kaikenlaista  -- henkilökuvausta, juonta, ajankuvausta ja niin edelleen -- mutta teemat ovat usein niitä näkymättömiä lankoja, jotka sitovat kaiken yhteen. Teema on kaikessa läsnä, mutta sitä ei varsinaisesti kirjoiteta näkyviin. Tältä pohjalta on melko helppo ymmärtää, miksi teemaa voi olla vaikea hahmottaa aluksi. Se on tekstirivien välissä, valkoista valkoisella.

Monia teemoja voi löytää kirjoittamastaan vasta jälkikäteen, kun aikaa on kulunut. Monesti myös lukijapalautteet auttavat hahmottamaan kirjoittamaansa eri näkökulmasta -- joskus löytyy sellaisiakin teemoja, joita ei ollut tullut ajatelleeksi.

Väittäisin, että jokaisessa tarinassa on teema. Muuten se ei ole tarina. On kuitenkin hyvä huomioida, että tarinassa ei välttämättä ole vain yhtä teemaa. Teemoja voi olla useita, voi olla pääteema ja sivuteemoja. Lienee jossain määrin yksilöllistä, minkä monista teemoista nostaa lukiessaan toista merkittävämmäksi. Eri teemat puhuttelevat lukijoita eri tavalla: teema on myös jossain määrin kuin kaiku, joka vastaa lukijan huutoon.

Teema on hyvä erottaa aiheesta. Esimerkiksi Laulaisin surusi mereen -novellini idea -- ja samalla aihe -- oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "merenneito lohduttaa kalastajan vaimoa". Koko tarina rakentuu tämän ympärille ja kiteytyy siihen. Novellin teemoja ovat kuitenkin suru, menetys ja luopuminen. Myös kuoleman voi ajatella olevan yksi teemoista: tämä riippuu hieman siitä, miten lukija novellin tulkitsee. Teemoissa on siis myös tulkinnanvaraa, mikä on yksi niistä syistä joiden vuoksi en ole enää huolestunut ellen kirjoittaessanikaan vielä tiedä tekstin kaikkia teemoja. Kyllä ne sinne tiensä löytävät. Tärkeintä on vuoropuhelu oman tekstinsä kanssa; tärkeintä on kysyä itseltään, mistä tämä kertoo.

Eeppisen fantasian kirjoittajana olen löytänyt myös sen ajatuksen, että teemojen kirjosta voitaisiin päätyä käyttämään vain sanaa elämä.

***

Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla: onko teema aiheuttanut päänvaivaa? Mietitkö lukiessasi teemoja? Entä miten sinä näet teeman?