Kun kirjoittaa naisista, jotka elävät kauan ennen aikaa, jonka voisi mieltää moderniksi, on lähes mahdotonta olla pohtimatta lisääntymistä. Kirjoitan eeppistä fantasiaa, jossa naisilla on tärkeä toimijan rooli, joten lastensaantikysymysten äärellä olen minäkin aikaa viettänyt.
Mifongin perinnössä Ardis Isvergal naitetaan naapurimaan kuninkaalle sodan estämiseksi ja hän synnyttää kuninkaalle kaksoset. Jotkin lukijat ovat olleet miltei kauhuissaan siitä, että Ardis joutuu tekemään lapsia miehelle, joka ei ole hänen rakkautensa ensisijainen kohde. Nykyajan kasvatille tämä saattaakin tulla hieman järkytyksenä, sillä nuoret naiset (kuten minä) ovat kasvaneet maailmassa, jossa päätäntävalta on heillä itsellään. Kulttuurissamme naisella on mahdollisuus välttää raskaaksi tuleminen, ja jos ehkäisy hänet pettääkin, peli ei silti ole menetetty, jos asiaan puuttuu ajoissa. Tätä vapautta ei edes tule miettineeksi -- sitä on etuoikeus. Vanhoillisessa Merontesissa, josta Ardis on kotoisin, on toisin.
Modernina naisena halusin luoda kehittämääni maailmaan ehkäisymahdollisuuden: rohtoteen, jota ottamalla raskaus voidaan estää. Kautta historian nainen on ollut hedelmällisyytensä armoilla: raskaaksi tuleminen vastoin tahtoa tai ilman minkäänlaista keinoa vaikuttaa siihen, missä, milloin ja kenen kanssa, on minusta musertava ajatus ja todellinen ongelma itsenäisyydelle. Halusin antaa naishahmoilleni edes pienen mahdollisuuden vaikuttaa omaan ruumiiseensa ja sen käyttötarkoituksiin. Ardisin kohdalla jalo suunnitelmani petti, sillä hän tuli raskaaksi ehkäisymahdollisuudesta huolimatta. Sellaisia ovat tarinoiden tiet. Go figure.
Historiallisten romaanien ja joskus fantasiaromaanienkin kohdalla kuulee toisinaan moitetta siitä, että henkilöhahmot ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin "sen ajan ihminen" olisi ajatellut tai käyttäytynyt. Fantasiassa tämä ei ole yhtä kiperä kysymys kuin historiallisissa romaaneissa, jotka pyrkivät edes jonkinlaiseen todenmukaisuuteen siinä, minkälaisia ihmiset ennen aikaan olivat tai millaista elämää he viettivät. Fiktiossa on kyse kuitenkin aina fiktiosta, eli kuvitellusta todellisuudesta. Kirjoittaja, joka tarinansa kirjoittaa, tekee sen nykyihmisen katsannosta käsin -- ja lukija, joka tarinan lukee, kokee sen nykyihmisen käsitysten kautta. Olisiko siis edes mielekästä yrittää matkia liiaksi sitä ajatusmaailmaa, joka silloin vallitsi? Olisiko se liian vieraannuttavaa? Lähestulkoon mahdotonta?
Minua kiehtoo se, millä tavalla tututkin tarinat muuttuvat, kun niitä kirjoittaa moderni nykyihminen. Miten muuttuu suhde luontoon, seksuaalisuuteen, sukupuoleen, uskontoihin? Eeppinen fantasia on omalla tavallaan hyvin konservatiivinen genre, mutta toisaalta sen ei tarvitse olla. Oma feminismini todennäköisesti näkyy Mifonki-sarjassa, ja siitä yksi osoitus on ehkäisyn mahdollisuus. On aika rajua todella herätä huomaamaan, miten suuri merkitys sillä voi yksilön elämänkulkuun olla -- sillä, että on oman biologiansa herra. (Vai rouva? Hah, ja kas, miten sukupuolittunut tämäkin sanonta on!)
Yksi Mifonki-sarjan mielenkiintoisimpia piirteitä on, että hedelmällisyys on mukana niin vahvana, mutta luontevana osana hahmojen elämää. Usein tuntuu, että lisääntyminen häivytetään spefissä taka-alalle tai siitä tehdään jotain ihan kauheaa, pelkkää kärsimystä ja synnytyksessä kuolemista. Vaikka naiset ovat lisääntyneet kautta historian, omasta tahdostaan tai tahdosta riippumatta. Usein keskiaikakuvauksessakin täytetään kuviot aikuisilla ihmisillä, mutta unohdetaan lapset ja se, millä tavalla he täyttävät maailmaa äänillään ja olemisellaan. Mielenkiintoista on sekin, miten eri tavoin jälkikasvuun voi suhtautua, ja nimenomaan nainen, joka kantaa ja synnyttää lapsen. Nainen voi rakastaa raiskauksesta alkunsa saanutta lasta tai hyljätä rakkaudesta syntyneet. Elämä on ihmeellistä ja ihmiset ovat mysteeri. Ja silti nimenomaan äitiys esitetään ihan liian usein yksioikoisesti: ideaalitilassa tai kauhuskenaariona.
VastaaPoistaÄitiyden kuvaukset tosiaan ovat monesti joko-tai -henkisiä. Matka Ardisin kanssa on tässäkin mielessä ollut hyvin mielenkiintoinen, sillä olosuhteet lasten kasvattamiseen ovat hänellä olleet kaikkea muuta kuin ihanteelliset. Ja kas kummaa, näyttää niistä lapsista siitäkin huolimatta kasvavan ihan toimivia aikuisia.
PoistaTäytyy muuten sanoa, että ei Gigi ja Henry -sarjan kuningatar Sofiakaan mikään ihan tavanomainen äitihahmo ole. :)
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaHistoriallinen tarkkuus, mitä tulee hahmojen mentaliteettiin on mahdotonta. Historia on tuntematon maa, josta puhuessamme kerromme tahtomattammekin omasta ajastamme. Tämä on minulle itsestäänselvää, olemme aikamme tuotteita ja suora yhteys menneisyyteen on poikki. Siksi olisikin tärkeintä keskittyä teoksen sisäiseen logiikkaan kuin tuottaa autenttinen kuvaus menneisyydestä.
VastaaPoistaHistoriallinen tarkkuus on suotavaa niissä rajoissa, joissa se on mahdollista ja palvelee teosta. Itse olin tavallaan aika ilahtunut tuosta juonenkäänteestä Mifonkien perinnössä, jossa Ardis päättää aluksi alistua asemaansa. Vaikka käänne oli epämieluisa, se tuntui uskottavalta. Kuten tuntuivat myös hahmojen ristiriitaiset tuntemukset: Ardis odottaa lapsiaan puoliksi kauhuissaan, mutta valmiina sitoutumaan. Puhumattakaan Dantesta, jonka on vaikea pidätellä inhoaan.
Ja pieni vastalause: nainen ei ole ollut vailla "minkäänlaisia" keinoja vaikuttaa ruumiiseensa edes historiassa. Meillä on ollut iät ja ajat avioliittoinstituutio, jonka tarkoituksena oli suitsia ihmisten seksuaalisuuden destruktiivista puolta. Nainen on tätä kautta voinut valita kenen kanssa saada lapsia ja varmistaa miehen sitoutumisen ja yhteisön hyväksynnän (vrt. nainen, joka joutui yksin huolehtimaan lapsistaan, oli heikommassa asemassa ja vähemmä vapaa). Miestä avioliitto on yhtä lailla sitonut yhteen naiseen ja perheeseen, kun ei ole voinut kuksia ketä huvittaa. Olennaista on siis keskinäinen riippuvuus ja yhteen hiileen puhaltaminen, jotka luovat kestävää pohjaa yhteiskunnalle.
(Paradoksaalista kyllä juuri aatelistossa oltiin vähemmän vapaita, mitä tulee avioitumiseen. Niin miehet kuin naisetkaan eivät tulevaa puolisoaan valinneet, vaan siinä mentiin raa'an politiikan ehdoilla).
Samaa mieltä. Menneen ajan ihmisen pääkoppaan sisälle pääseminen lienee yhtä mahdotonta kuin nykyihmisen: olemme kaikki erilaisia ja silti joiltain osin samanlaisia. Joudumme siis turvautumaan mielikuvitukseemme, kun eläydymme toisen asemaan.
PoistaAvioliittokäytännöt ovat vaihdelleet paljonkin ajasta ja kulttuurista riippuen, mutta en täysin käsitä näkemystäsi, että nainen on voinut avioliittoinstituution avulla valita kenen kanssa lapsensa tekee. Kyllä ne päätökset on tehnyt yleensä ihan joku muu kuin nainen itse.
On aikamoinen ajatus, että mies olisi ollut yhtä lailla sidottu kotiin ja lapsiinsa kuin nainen, jonka on odotettu paitsi synnyttävän, myös hoitavan lapset ja kodin. Miesten on todellakin ollut helpompi "kuksia ketä huvittaa", sillä heidän tekojensa seuraamukset eivät kasva ja kehity ensin omassa ruumiissa yhdeksää kuukautta ja vaaranna syntyessään kantajansa henkeä. Totta kai miehillä ja naisilla on kullakin ollut kautta historian omat velvollisuutensa avioliitossa, mutta naiselle oman seksuaalisuuden ilmentäminen on sisältänyt järjettömiä riskejä, joista yksi konkreettisimpia on raskaus ja synnyttäminen. Ne muokkaavat naisen kehoa ja siten myös elämää todella rajusti, eikä miehillä ole mitään biologisesti vastaavaa "taakkaa" kannettavanaan.
Tämä mielestäni käy hyvin selkeäksi historiaa lukemalla, biologiaan tutustumalla ja ihan nykyisiäkin käytäntöjä, asenteita ja perinteitä tarkastelemalla. :)
Tietenkin naisten valinnanvapaus puolisoidensa suhteen oli pienempi menneinä aikoina. Mutta se oli myös luokkasidonnainen asia: alemmissa luokissa kuten talonpojissa suvulla oli sananvaltaa (molempien sukupuolien avioasioissa), mutta valinta oli vapaampi. Ylemmillä luokilla ja etenkin aatelistossa ja kuninkaallisissa yksilöllä ei ollut mitään sanavaltaa puolisovalinnassa.
PoistaKolmannen kappaleen asioista olen sinänsä samaa mieltä. Kun sanoin avioliiton rajoittavan myös miehiä, olisi asiaa voinut avata. Naiset siis ensisijaisesti kantavat lisääntymiseen ja seksiin liittyvät riskit totta kai. Siskipä heidän oli pakko valita tarkkaan kenen kanssa kuksivat. Vaikka valinta ei olisi ollut henkilökohtainen, ovat vanhemmat ja suku osanneet käyttää asiassa järkeä. Naimisiin mentiin usein nuorena ja nuorilla ei tunnetusti ole liikaa järkeä, joten järjestetylle avioliitolle oli olosuhteiden sanelemat syyt.
Koti on ollut naisten aluetta ja seksi heille riski. Kodin ulkopuoli on ollut miesten aluetta ja siellä olevat riskit heidän osansa. Lasten kantaminen on ollut naisten biologinen taakka, itsensä uhraaminen yhteisön eteen taas miesten taakka. Seksin epäsymmetria on siinä, että miehet pääsevät vähemmällä (jos ei sukupuolitauteja lasketa). Se taas, miksi miehet saavat useammin väkivaltaisesti surmansa, liittyy heidän biologiseen rooliinsa. Vaikeaa ja nihkeää elämä on molemmille, eri tavoilla vain.
Eli yksiavioisuuden seksuaalisuutta rajoittava vaikutus on ollut siinä, että yhteisö on sosiaalisilla kannustuksella/painostuksella antanut sekö miehille, että naisille syyn sitoutua toisiinsa. Hyvän ja kunniallisen miehen mitta on ollut perheestään huolehtiva soturi. Hyvän naisen mitta on taas ollut kodistaan huolehtiva äiti. Näin syntyy keskinäinen riippuvuus ja työnjako, jossa sukupuolet ovat täydentäneet toisiaan. Mitä useampi pari on avioitunut, sitä vähemmän häntäheikeillä ja alfauroksilla on ollut mahdollisuusia kasata haaremeita. Kun nainen on aviossa ja uskollinen, mies on voinut olla varma että lapset ovat hänen omiaan. Kun mies on emotiaanlisesti sitoutunut naiseen, nainen on voinut olla varma että mies suojelee häntä ja perhettään.
(Yllä olen kertonut yksiavioisuudesta abstraktilla ideaalitasolla. Se, että poikkeuksia löytyy kaikkiin suuntiin ei kuitenkaan kumoa sääntöä, vaan nimenomaan alleviivaa sen olemassaoloa. Yksiavioisuus ei siis ole ideaalinen tai täydellinen järjestelmä, vaan epätäydellinen mutta vähiten huono epätäydellistä maailmaamme varten. Se on historian monista koettelemuksista selvinnyt.)