Enemmän kuin yksi

(c) J.S. Meresmaa

Siihen on joutunut totuttelemaan, että kun muut viettävät vapaata tai lomiaan, itse puurtaa kirjailijan töiden parissa. Sitä sivutoimisuus tarkoittaa.

Työn tekemisestä on kuitenkin vaikeaa tehdä nautinnollisempaa kuin nyt. Toukokuun viimeinen viikonloppu, omenapuissa pulleat hennonpunertavat nuput, tuuli metsän puissa ja aurinko, joka ei vielä ahdista. Kukassa ovat tulppaanit, narsissit, esikot, voikukat, lemmikit, metsäorvokit. Valkovuokkojakin näkyy. Miltei kaikki puut ovat vihertyneet -- pihan tammi ja tontin nurkan haapa tosin kaljuilevat.

Illalla perkasin parikiloisen hauen, aamulla istutin männyn taimen. Rantasaunalle astelin käen kukuntaa kuunnellen. Tauot työn parissa ovat silkkaa nautiskelua, eikä itse työkään tympäise. Käytyäni läpi Kätkemän kässärin tulosteen naputtelen nyt tekemiäni korjauksia tiedostoon. Pidän tästä vaiheesta, sillä napakoitan ilmaisuja, karsin toistoja ja älähtelen tuskaisena, kun huomaan uusia maneereita vanhojen tilalla. Tämä vaihe on hiomista ja viimeistelyä. Sanojen makustelua, viimeistä kurkottelua kohti täydellisyyttä, jonka tavoittamisesta on yhtä aikaa varma ja epävarma.

Eilen mietin kirjailijan, tarinankertojan, ydintä.

Jokaisella meistä on tarina kerrottavana, mutta kirjailijalla niitä on enemmän kuin yksi.

Tällä tiellä mikään ei riitä

Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo julkaisee käsikirjoitukseni.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun on kuva aamulehden etusivulla. Kun on aukeaman artikkeli ja sen kyljessä kritiikki.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun minusta on otettu kirjailijakuva. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kuvani on kustantamon katalogissa kirjan esittelyn yhteydessä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen sanomalehden kevään tai syksyn listoilla. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut pyydetään messuille esiintymään. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut mainitaan kirjailijamatrikkeleissa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen radiohaastatteluun. Sitten minusta tulee kirjailija, kun nimeni tunnistetaan satunnaisissa yhteyksissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan apurahan. Ensimmäisen. Toisen.
Valtiolta.
Säätiöltä.
Kulttuurirahastolta.
Kirjailijaliitolta.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan ensimmäiset myyntitilitykset kotiini postissa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen Aamun Kirjaan. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen ehdokkaana esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen ehdokkaana Finlandia-palkinnon saajaksi.
Runeberg-palkinnon.
Tiiliskiven.
Kuvastajan.
Anni Polvan.
Kirjavan Ketun.
Tulenkantajan.
LukuVarkauden.
Laivakellon.
Tähtivaeltajan.
Topeliuksen.
Arvid Lydeckenin.
Atoroxin.
Finlandia Juniorin.
Kalevi Jäntin.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan kirjallisuuspalkinnon.
(ks. edellinen lista)

Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulta tilataan kesäjatkis naistenlehteen. Mihin tahansa lehteen. Edes kolumni. Sitten minusta tulee kirjailija, kun arvostettu kollega ilmaisee julkisesti lukeneensa teokseni. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen Kirjailijaliiton jäseneksi. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo tarjoaa illallisen. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pystyn elättämään itseni kirjojeni myyntituloilla. Sitten minusta tulee kirjailija, kun romaanistani sovitetaan näytelmä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulta pyydetään lupa käyttää lainausta teoksestani oppikirjassa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minut pyydetään kirjailijavierailulle. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan signeerata jonossa odottaville kirjojani. Sitten minusta tulee kirjailija, kun pääsen puhumaan paneeliin, jossa on myös aikaisempi idolini. Sitten minusta tulee kirjailija, kun opetan kesäkurssilla uusia, tulevia kirjailijoita. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo tarjoaa kustannussopimuksia useista teoksista kerralla.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani käännösoikeudet myydään Saksaan.
Ruotsiin.
Britteihin.
Ranskaan.
Tsekkeihin.
Kiinaan.
Kolumbiaan.
Australiaan.
Japaniin.
Italiaan.
Islantiin.
Kreikkaan.
Turkkiin.
Tadzikistaniin.
Intiaan.
Iraniin.
Viroon.
Serbiaan.
Kroatiaan.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun ulkomaisilla messuilla vieressäni kulkee tulkki. Sitten minusta tulee kirjailija, kun koululaiset haluavat tehdä minusta esitelmän. Sitten minusta tulee kirjailija, kun he kysyvät, mihin sijoittaudun Suomen kirjallisuuden historiassa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjoilleni on oma pahviständi kirjamyymälöissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen Mitä Suomi lukee -listan kärkikymmenikössä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun The NY Times Book Review mainitsee minut kirjallisuussivuillaan. Sitten minusta tulee kirjailija, kun minulla on kirjamessuilla oma assistentti ja henkivartijoita. Sitten minusta tulee kirjailija, kun voitan ulkomaisen kirjallisuuspalkinnon, Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen julkaissut kolme teosta.
Viisi.
Kymmenen.
Kaksikymmentä.
Viisikymmentä.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun se ensimmäisen lyttäyksen kirjoittanut kriitikko kirjoittaa kiittävän kritiikin. Sitten minusta tulee kirjailija, kun suosikkikirjablogistini arvioi kirjani. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kotikaupungissani järjestetään nimelläni kulkevia turistikierroksia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani on kirjastojen varatuimpia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun nimissäni perustetaan tunnustus. Sitten minusta tulee kirjailija, kun olen voittanut edes yhden avoimen kirjoituskilpailun. Sitten minusta tulee kirjailija, kun saan viikoittain fanipostia. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään televisiomainos.
Elokuvateatterimainos.
Mainosjuliste.
Mainoslakana teatterin seinään.
Tarramainos bussiin.
Mainoskortti.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani on kirjakauppojen mainoslehtisissä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kustantamo sijoittaa kirjojeni markkinointiin rahaa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun edustan kasvoillani uutta kirjahyllymallistoa. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjoistani tehdään tv-sarja. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani otetaan toinen painos.
Kolmas.
Neljäs.
Viides.
Kymmenes.
Kahdeskymmeneskahdeksas.
Juhlaversio.
Deluxe Edition.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun joku kirjoittaa minusta elämäkerran. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kivijalkakaupassa kirjani on näyteikkunassa. Tyrkkypöydällä. Korkeimpana pinona. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään pokkariversio. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään kokopitkä animaatio. Studio Ghiblillä. Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjastani tehdään lyhytanimaatio. Kirjatraileri. Tiiseri.

Sitten minusta tulee kirjailija, kun kirjani oikeudet myydään Hollywoodiin.

Sitten, ei yhtään sitä ennen, olen kirjailija.

Tulista tykitystä

Käärmeenliekit lipovat!

Osuuskumman uusin antologia on saatavilla innokkaimmille jo nyt Elisa Kirjasta. Se sisältää muhkean annoksen lohikäärmetarinoita kotimaisilta spefikirjoittajilta. Suosittelen erittäin lämpimästi, jottenko sanoisi kuumasti!

Painettu antologia lienee jo matkalla varastoon.

Olin pudota jakkaralta, kun huomasin takakanteen lainatun omasta novellistani pienen pätkän:

"Ja armias Jooseppi, niin totisesti oli, että peitteiden alta minuun tuijotti rumin otus mitä konsanaan olin nähnyt! Sitä verhosi läpikuultava nahka, josta sieltä täältä törrötti piikkimäistä höyhenpuvun alkua. Vaikka sen kyljistä pistivät esiin luisevat siiventyngät, nokkaa sillä ei ollut vaan kuono niin kuin niillä etelämaalaisilla jokiolennoilla, krokotiileilla, joiden kuvia olin perheen lapsille luetuissa kirjoissa nähnyt."

Taitaa olla ensimmäinen kerta.

***

Muutenkin kuuluu melko muikeaa: viimeistelen Mifongin kätkemää, joka menee kesää vasten taittoon. Ensi kuussa on tulossa julkaisuun englanninnos novellistani Laulaisin suruni mereen nimellä Tears for the Sea. Raapaleitakin on vuorossa taas tämän vuoden toisessa Kummalinnun munia -miniantologiassa sekä postikorttina (jälkimmäinen myöskin englanniksi).

Ideatasolla kypsyy useita novelleja, ja nyt on varmistunut sekin, että saan kirjoitusaikaa viidennelle Mifongille ensi syksynä.

Ja tietenkin edessä on kiihkeä kesä töissä, kuinkas muuten!

Tytöttelystä

"Koffgate" pukkasi esiin asenteita, jotka valitettavasti yhä muhivat yhteiskunnassamme niin miesten kuin naisten puheissa. Jos aihe ei ole tuttu, voit aloittaa siihen tutustumisen vaikkapa täältä. Jos et halua tai jaksa lukea tekstiä, myös Ylen Kioskin jakso käsitteli asiaa.

Aiheesta kirvonnut keskustelu alkoi korpeamaan sen verran, että päätin kerätä yhteen muutamia ajatuksiani yleisimmistä kommenteista, joita sosiaalisessa mediassa esiintyi. Nämä ovat oikeastaan ihan peruskommentteja, joita useimmat naisten epätasa-arvoiseen kohteluun liittyvät kirjoitukset keräävät.

"Huonosti käyttäytyviä tyyppejä löytyy aina, etenkin netistä. Ei se mitään naisvihaa ole."

Kyllä se silloin on naisvihaa, jos käytöksen kohteeksi valikoituu juurikin nainen. Kun samaa asiaa kritisoi mies, häntä vastaan ei hyökätty. Hän ei saanut yhden yhtä viestiä, jossa häntä olisi haukuttu tuhkamunaksi tai mieshuoraksi tai mitkä nyt edes olisivat vastaavia nimiä miehelle kuin "hiekkapillu" tai "huora", joita nainen sai kuulla.

Kyse on vallasta ja kunnioituksen puutteesta. Naista ei miehen tarvitse kunnioittaa. Nainen on vapaata riistaa haukkumiselle ja asiattomuuksille, sillä vähättelevien stereotypioiden (joista tytöttely on esimerkki) viljely on saanut jotkut kuvittelemaan, että heillä on oikeus siihen. Tällainen asenne kuultaa yhä selvästi läpi, mutta monet miehet eivät sitä halua tunnustaa. Eivät halua, koska eivät sitä itse näe. Miksi eivät näe? No daa, koska he eivät ole naisia, he eivät ole sen kohteena.

(Huomio: myöskään kaikki naiset eivät ole tasa-arvoon pyrkivissä maissa joutuneet henkilökohtaisesti näiden asenteiden tulilinjalle, joten on myös naisia, jotka kiven kovaan väittävät, ettei mitään naisvihaa ole. Hyvä heille, mutta ei sekään poista toisten kokemusta (ja lukuisten tutkimuksien tuloksia sukupuolen vaikutuksesta).)

"No eikö sitä huumoria enää ymmärretä. Ihme tiukkapipoisuutta. Olis tärkeämpiäkin asioita."

Varmasti löytyy tärkeämpiä asioita -- asioita, jotka ovat tärkeämpiä SINULLE. Eihän kukaan tartu epäkohtaan, jota ei koe epäkohdaksi. Ja koska me ihmiset olemme erilaisia, meitä koskettaa erilaiset asiat. Kun vitsi ei kohdistu omaan sukupuoleen, on ihan ymmärrettävää, ettei välttämättä koe sitä kovin tärkeäksi. Miksi sitten hyökätä sen kritisoijaa vastaan? On aika käsittämätöntä itsekkyyttä ja yksisilmäisyyttä julistaa, että toisten kokemukset ovat yhdentekeviä, koska ne eivät ole omia kokemuksia. Tässä malliesimerkki siitä, mitä se etuoikeus tarkoittaa. Se tarkoittaa, ettei tarvitse ajatella ko. asiaa.

"Naiset nyt vaan on heikompia ku miehet, eikä ne pärjää jääkiekossa miesten kanssa. Siksi se pinkki ballerinamekko oli siinä."

Tämä kommenttityyppi oli ehkä hämmentävin. Siis mitä tekemistä fyysisellä vahvuudella tai jääkiekon sekajoukkueilla on sen kanssa, että ei ole OK käyttää "tyttöä" haukkumanimenä? Ei mitään. Tässä on puolestaan esimerkki keskustelun suuntaamisesta sivuraiteille tai pointin täydellisestä missaamisesta. (Ja pakko huomauttaa: baletti ei ole mitään kevyttä pyörähtelyä parketilla, ellette ole sattuneet huomaamaan.)

"Kauhee itku ja raivo yhdestä huonosta vitsistä. Feministit vois opetella ottamaan iisimmin."

Yksi vallankäytön muoto on toisen tunteiden mitätöinti/paisuttelu. Oletteko huomanneet, että puheissa feministit aina raivoavat, suuttuvat ja naiset ovat hysteerisiä, vihaisia ja loukkaantuvat? Ei ole kerta kaikkiaan mahdollista löytää neutraalimpaa tunneskaalaa, kun naiset kritisoivat jotakin. Kritiikin kohde ja sisältö on helppo sivuuttaa, jos se uutisoidaan punakasvoisena möyhöämisenä. Tuntemattomat ihmiset ovat minutkin monesti julistaneet loukkaantuneeksi tai suuttuneeksi, vaikka noista tunnetiloista ei ole näkynyt todellisuudessa hännänpäätäkään. Naisen ruumista, sen reaktioita, yritetään koko ajan kiivaasti kontrolloida. Miksi? Mille se on uhka?

"Kannattiko nyt sit lähteä tällaiseen keskusteluun, jos ei kestä siitä tulevaa kritiikkiä? Ken leikkiin lähtee, se leikin kestäköön."

Huorittelu ja hiekkapilluttelu ei ole kritiikkiä, se on kiusaamista. Kun mies avaa keskustelun, mahdollinen kritiikki kohdistuu itse asiaan, eli puheen sisältöön. Niin sen pitäisikin olla. Ajatuksia ja sanoja sopii kritisoida, henkilöä ei. Kun nainen avaa keskustelun, kritiikki kohdistetaan hänen ulkonäköönsä, siihen onko nainen pantava, mikä hänen seksuaalinen suuntautumisensa on, mikä hänen seksuaalinen statuksensa on, mikä hänen seksuaalinen aktiivisuustasonsa on, mikä hänen seksuaalinen kokemuksensa on, voisiko hän mahdollisesti olla seksuaalisesti saavutettavissa... Anteeksi, toistuuko yksi sana ylitse muiden?

Minä en näe tässä mitään leikkiä. En mitään huvittavaa, en sillä hauskalla tavalla. Näetkö sinä?

***

Loppuun vielä lisäys: Minä en loukkaantunut Koffin mainoksesta, kun sen ensimmäistä kertaa näin. Eihän siinä ollut mitään uutta tai järisyttävää. Katsoin vain, että jaaha, taas mennään. Vieläkö joku pitää tällaista oikeasti hyvänä läppänä. Pinkki tutumekko vastustajan päällä ja tytöttely, aika väsynyttä. Aika kasaria. Ei jatkoon. Huomaatteko tunneskaalan? Ei raivoa, ei sydämistymistä. Kulmien kohotus ja eteenpäin. Kunnes alkoi se varsinainen Koffgate...

Pienkustantamot ovat ikuisia

Kirjailija Saara Henriksson tarttui kiinnostavaan aiheeseen blogikirjoituksessaan Pienkustantamot polkevat laatua?

Kuuntelin itsekin Kultakuumeen jakson, jossa Tanssiva karhu -runopalkinnon raadin puheenjohtaja Merja Virolainen tylytti nykyrunouden tasoa. Nykyrunouteen minulla ei ole kompetenssia puuttua, mutta tämänkaltainen jysäyttely ei liene tavatonta muunkaan kirjallisuuden piirissä. Wanhojen Konkareiden huokauksista päätellen samat keskustelut käydään suurin piirtein joka vuosikymmen. (Ei siitä kovin kauan ole, kun suomalainen nykyromaani julistettiin sairaaksi.) Tällaiseen hämärärajaiseen, yleistävään ja päättymättömään "mikä ansaitsee tulla julkaistuksi ja mikä ei" -keskusteluunkaan minulla ei ole halua, mutta pienkustantamisesta haluan sanoa sanasen.

Miksi pienkustantamoita on?

Pienkustantamoita on, koska on ihmisiä, jotka haluavat julkaista kirjoja. Ei välttämättä aina niin, että kirjoittaisivat itse, vaan koska haluavat julkaista mieleistään kirjallisuutta. Sellaista kirjallisuutta, jonka katsovat ansaitsevan tulla julkaistuksi. Isoille kustantajille eivät kaikki mahdu. Kaikkia hyviä käsikirjoituksia hekään eivät voi ottaa, sillä voimavarat ovat rajalliset.

Se on myös hyvä toisinaan muistaa, että isotkin ovat joskus olleet pieniä. Jotkin pysyvät pieninä aina, toisista kasvaa keskisuuria. Oman kokemukseni mukaan niin pieniä kuin suuria yhdistää melko lailla sama asia: rakkaus kirjallisuuteen. Vaikka kustannustoimintaan liittyy aina jossain määrin raha, lähestulkoon jokaisessa puljussa varmaankin myös pidetään siitä, mitä kustannetaan. Ollaan ylpeitä aikaansaannoksista ja saavutuksista.

Toisin sanoen eri kustantamoilla on eri yleisöjä.

***

Minusta tuli tänä keväänä Osuuskumma-kustannuksen hallituksen puheenjohtaja, joten minulla on aika lailla eturivin näkemys pienkustantamiseen, siihen mitä se tällä hetkellä on.

Me olemme pieni kustantamo, jäsentemme tarpeisiin perustettu, mutta meitä ajaa eteenpäin halu julkaista tinkimättömästi sellaista spekulatiivista fiktiota, joka isommilta kustantamoilta on hankala (nykytilanteessa jopa mahdoton) saada läpi.

Miksi on vaikea saada läpi? Siksikö, että tarjotut käsikirjoitukset ovat niin huonoja, etteivät kelpaa isommille?

Jos asia olisi näin, tuskin olisi noussut tarvetta perustaa uusi kirjakustantamo. Laadusta ei nimittäin kannata tinkiä, jos aikoo kerryttää hyvän maineen kustantamona ja tarjota omille kirjailijoille mehevän kasvualustan.

Ei, syy olikin juuri päinvastainen: kun hyvätkään käsikirjoitukset eivät välttämättä mene läpi. Kun aikuisille kirjoitettu pitäisikin muuttaa nuorille suunnatuksi. Kun julkaisuohjelmaan ei mahdu, jos yksi samankaltainen on jo saanut hyväksynnän. Kun isostakaan kustantamosta ei välttämättä löydy kustannustoimittajaa, joka ymmärtäisi genren päälle. Kun ei vähän myyvänä marginaalikirjailijana välttämättä saa isommilta kustantajilta sellaista tukea kuin toivoisi.

Syitä käsikirjoituksen saamaan hylkäämiseen on lukuisia, eikä yksikään niistä välttämättä tarkoita huonoa laatua.

Karu fakta kuitenkin on, ettei jokainen tarina ole kirjan arvoinen. Tämä on totuus. Osuuskummassa pidämme kunnia-asiana seulontaa, josta vastaa toimitusneuvosto. Lisäksi kustannustoimitamme kaikki jäsentemme tarjoamat käsikirjoitukset parhaalla taidolla, mitä meiltä löytyy. Meillä on paljon asiantuntemusta spekulatiivisen fiktion saralla ihan jo pelkästä harrastuneisuudestakin johtuen, joten tietyssä mielessä olemme etulyöntiasemassa moneen isompaan kustantamoon verrattaessa.

Uskon siihen, että uudet tekijät uudistavat kenttää -- eivät ainoastaan syydä sinne saastaa, jossa kaikki muut joutuvat talsimaan helmensä löytääkseen. Mitään päähäntaputtelukerhoja ei kaivata, ei niissä synny kuin kaljuja kohtia, joissa soisi kasvavan tukkaa.

Hieman kulunutta vertausta käyttääkseni: Hiilestä syntyy timantteja kovassa puristuksessa.

Pienestäkin kustantamosta voi löytyä se nyrkki, joka timantit puristaa.

Kässärin kevät ja retkeilyä

Viikonloppu sujui niissä merkeissä missä toivoinkin.

Hoikistunut Mifongin kätkemä.
(c) J.S. Meresmaa

Levitin Mifongin kätkemän luvut lattialle kronologiseen järjestykseen ja sitten aloin siirrellä. Aikaistin yksiä, yhdistin toisia. Jätin joitain lukuja kokonaan pois. Ja tadaa, nyt minulla on käsikirjoitus, joka on 10 000 sanaa kevyempi. Lisäbonuksena sain ylijääneistä luvuista alun seuraavaan Mifonkiin, olkoon se Mifonki Vitonen. Kokonaisuudesta tuli paljon napakampi. Saa nähdä, onko kustis samaa mieltä!

Tästä on erittäin hyvä jatkaa editointia.

Vaikka ponnistus oli kahdelle päivälle suuri, onnistuin jossain välissä rentoutumaankin. Sää on ollut mitä parhain. Mökillä lämmitimme myöhään illalla rantasaunan. Kuuntelin hämärän tihentyessä viitasammakoiden pulputusta ja tavallisten sammakoiden kehruumaista hyrinää. Valon vähittäinen katoaminen huuhtoi järven yltä värit, ja linnut, jotka eivät hetkeksikään vaienneet, muuttuivat varjokuviksi. Veden elohopeapintaan puhkesi hetkeksi renkaiden keto, kun pilvi langetti äänettömiä pisaroita.


***

Sunnuntain retkellä kevät pisti parastaan.

Kevättaskuruohoja! (c) J.S. Meresmaa

Pärrinkosken kuohuja. (c) J.S. Meresmaa

Keloutuva kuusi oli suora kuin masto,
kivi sen juurella pyramidi.
(c) J.S. Meresmaa

Kaatuneen koivun maatuva juuri vai sittenkin
mammutin sammaleen peittämä kärsä?
(c) J.S. Meresmaa

Sinivuokon taipuisa niska.
(c) J.S. Meresmaa

Kaikki, mikä on sammaleen omaa, näkyy nyt.
(c) J.S. Meresmaa

Koivun kalloinen kääpä.
(c) J.S. Meresmaa

***

Tämän retken myötä heitän haikeat hyvästit kevään kirjailijakuukausille. Maanantaina työt jatkuvat eri alalla ja meikäläisen kirjoitushommat siirtyvät jälleen iltapuhteiksi.