Takku

Joskus käsikirjoitukseen ilmestyy takku. Takku on eri asia kuin blokki tai umpikuja tai silkka saamattomuus, mutta joskus se ilmenee niiden kylkiäisenä hyvin ovelasti ja saattaa olla osa isompaa ongelmavyyhtiä.

Minä tunnistan takun seuraavista merkeistä:

- Tarina etenee, vaikka saattaakin vähän nykiä (ei siis ole blokki tai umpikuja).
- Kirjailijan otsaan ilmestyy tavanomaista syvempi ryppy ja rinnassa alkaa kaiherrus, joka kertoo epäsynkasta. Jokin on pielessä.
- Ne raiteet, jotka juonen kuljetukselle on latonut, alkavat hämärtyä. Enää ei ole varma, kulkeeko juna oikeilla raiteilla. (Joskus juna lähtee väärille raiteille, jotka lopulta paljastuvatkin oikeiksi raiteiksi. Tämän erotan tunteen perusteella. Oikeilleväärille raiteille lipsahdettaessa veturi huutaa riemukasta tuut-tuut -torvea ja kirjailijalta lirahtaa pieni ilopissa, mutta väärilleväärille raiteille mentäessä jokin painaa koko ajan henkistä jarrua.)

Takku selvitetään seuraavalla tavalla:

1. Paikallistetaan takku. Takku on yleensä jokin melko pieni, unohdettu yksityiskohta tai rautalanka tai sävy. Se löytyy parhaimmin niin, että muistelee missä kohdin käsikirjoitusta raiteet alkoivat kadota sumuun. Missä kohdin alkoi kaiherrus. Minkä juonen, kenen henkilöhahmon kehityksen raiteet ovat ne, joita ei enää kunnolla näe? Joskus täytyy ottaa koko nippu käsiin ja käydä käsikirjoitus ajatuksella läpi. Alusta loppuun, juuresta latvaan.

2. Avataan takku. Kun takku on paikallistettu, se pitää setviä. Tavallisesti selviää lisäyksin ja poistoin tai sävyä ja tunnelmaa muuttamalla. Eli toisin sanoen: uudelleen kirjoittamalla. Tässä vaiheessa yleensä on selvää, miten takku avataan, sillä muuten olisi epävarmaa, onko edes löytänyt oikeaa takkua.

3. Kammataan vielä kerran läpi. Takun selvittämisen jälkeen helpotus on kokonaisvaltainen. Se tuntuu sekä ruumiissa että mielessä että käsikirjoituksessa. Sumu on väistynyt ja raiteet näkyvät taas. Hyvin usein käy niin, että takun selvityksessä moni muukin asia kässärissä on selkiytynyt kirjoittajalle -- uudet oivalluksetkaan eivät ole tavattomia.

***

Minulla on ollut takkuja jokaisessa pitkässä käsikirjoituksessa. Vähän niin kuin pitkässä tukassa, niitä lienee vaikea välttää. Ja aivan kuten hiusten kohdalla, kampa on saksia parempi ratkaisu.

Kumpiakin olen kokeillut.

Iloista iloisin

Ensilumi laskeutui Tampereelle, vaikkakin märänpuoleinen sellainen. Lisää valoa, ei haittaa!

Mifongin kätkemää on luettu ahkeraan. Lukijoiden kommenteista päätellen sitä ei ole vihattu, mikä on erityisen iloista.

"[...] J.S.Meresmaa jatkaa tutuksi tulleella ja hyväksi todetulla tyylillä vauhdikkaan fantasian kirjoittamista." 

- Linnea, kujerruksia-blogi 

 

 "[...] oli ihanaa sukeltaa Mifonkien taattua laatua olevaan maailmaan, joka sekin on henkilöineen ja juonenpalasineen on runsas mutta siitä huolimatta selkeä ja ehjä kokonaisuus jossa on helppo ja hyvä olla mukana. Kirja tuli luettua päivässä enkä keksi siitä kuin yhden kritisoitavan asian - se loppui aivan liian nopeasti..." 

- Norkku, Nenä kirjassa -blogi 

"Tykkäsin nimenomaan, että tarinaa kerrottiin eri hahmojen näkökulmista ytimekkäillä ja sopivan pituisilla tarinoilla. Ei ennättänyt kyllästymään mihinkään juonikuvioon koska niitä oli useampi ja tapahtumat vaihtelivat ahkerasti yhdestä toiseen. Minulla ei oikeastaan ole tällä hetkellä yhtäkään suosikkia tässä kirjasarjassa ja kaikkien hahmojen seikkailuista oli mielekästä lukea." 

 - Q+Black, Lukunurkka-blogi

***

Kiitos kaikille lukijoille, entisille, nykyisille ja tuleville! Ilman teitä Mifonkien maailma ei olisi sitä mitä se on nyt. <3

Muitakin ilon aiheita on kuin lumi ja Kätkemän saamat arviot.

Vaihtoehtohistorialliselle Tampereelle vuoteen 1900 sijoittuva pienoisromaanini Naakkamestari on saanut aikataulun: se tulee ensi toukokuussa Robustokselta. Olen tästä niin innoissani! Kansikuvan tekijäksi on lisäksi lupautunut eräs suuresti ihailemani taiteilija, joten... Nnngghh!

Ihan pyörryttävää ajatella, että tällä hetkellä ensi vuosi näyttää kolmen julkaisun vuodelta: siis oman teoksen, antologioita tulee tähän vielä päälle. Mihin kässärikurimukseen olen oikein joutunut? Ja vaikka julkaisuista ei osaa keskeneräisten käsikirjoitusten kanssa mitään edes veikata (siis että näkevätkö ne koskaan päivänvaloa tai jos näkevät, niin mitä kautta ja milloin), niin jos saan tätä vauhtia kirjaideoita mitä nyt, kurimuksessa pyöritään vielä pitkään.

Sitten täytyy vain toivoa, että löytyy myös aikaa ja rahaa toteuttaa kaikki!

Voittoneilikoita ja onnittelumaljoja

Kirjamessuja on osaltani takana neljä päivää, sillä aloitin hallihälinät osaston rakentamisella keskiviikkona.

Nätti tuli! Osasto 6e138 Katri Vala -lavan
läheisyydessä, Wine Cornerin vieressä.

Voi plikat, mitä pyöritystä on ollut! Monella tapaa Helsingin kirjamessut ovat stressaavat, mutta toisaalta missään muualla ei tapaa yhtä paljon (osittain hyvin sattumanvaraisesti) kollegoita, lukijoita ja muita kirjaihmisiä kerralla. Halit, heilutukset, hymyt ja haastamiset -- ne kaikki kertyvät iloiseksi poutpurriksi.

Torstai oli melkoista juoksua, sillä vedin kaksi paneelia ja osallistuin yhteishaastatteluun fantastisen Maria Carolen kanssa. Lisäksi minulla oli salainen iltaohjelma, jota en voinut etukäteen paljastaa: käsikirjoitukseni Naakkamestari voitti Robustoksen pienoisromaanin kirjoituskilpailun! Julkistamistilaisuus pidettiin Louhi-lavalla 17.30.

Tiedotteen voi lukea tästä pdf:stä.

Naakkamestarin on tarkoitus nähdä päivän valo kirjamuodossa ensi vuonna. Voi, miten odotankaan!

Robustoksen Jouni ja Heikki takana, edessä voitto- ja kunniamainintakomppaniaa, eli
Terhi Kuusisto, Reija Glad, Kirsti Kuronen ja mää. 

Neilikkaneitokaiset.

Perjantaina kävin tankkaamassa kirjahyllyäni osastoilla, ja kyllähän sitä kaikenlaista löytyikin. Teoksen osastolla sattui Itärannan Emmi olemaan signeeraamassa, joten Punottujen kujien kaupunki lähti Marja-Liisa Vartion kirjojen mukana matkaan. Olin juuri aamulla lukenut Metrosta Itärannan haastattelun, ja kiinnittänyt huomiota siihen, että hän oli tehnyt taustatutkimusta hämähäkeistä. Tästä vallan innostuin, sillä ensi vuonna julkaisuun tulevaan steampunk-novelliini liittyvät hämähäkit erittäin keskeisesti. Hauska nähdä, miten ne Itärannan kirjassa esiintyvät!

Tänään lauantaina olin haastattelussa keväällä ilmestyneen Kuninkaan tahdon osalta. Olen yhtä aikaa sekä haikea että hyvillä mielin, sillä kunhan Keskilinnan ritarit ilmestyy painettuna, Konnon ja Jehremin elämä kanssani päättyy jollain konkreettisemmalla tavalla. Toisaalta ne saavat ihan uuden elämän kaupoissa ja kirjastoissa ja ihmisten käsissä.

Selitys menossa, selvästi...

Vaan eipä tässä vielä auta tassuja nostaa lepoasentoon: tänä iltana juhlimme niin Vaskinaista kuin Kauheita lapsia Anne Leinosen ja Anni Nupposen yhteisjulkkareissa, ja huomenna on vielä täysi ja tunnelmallinen messupäivä edessä!

Erheitä etsimässä

Shiiit. Mitä tapahtui heinäkuulle? Se otti ja mennä humpsahti päivätöiden parissa.

Ehdin sentään vähän kirjailijantöitäkin: Mifongin kätkemän taittovedos on nyt oikoluettu. Joka kerta kiroan loppuvaiheessa, että miksi pitää ihmisen kirjoittaa tiiliskiviä. Pääsisi vähemmällä, jos kirjoittaisi tiiviimmin. Sitten muistan, että sille on syynsä minkä vuoksi sarjasta itsestään on kasvanut nyt jo neliosainen ja aivan varmuudella vähintään viisiosainen: tämä fantasiatarina nyt vain on xxxl-kokoa. Henkilöhahmot ja juonet vaativat tilansa, mifongeista puhumattakaan!

Viime vuoden oikolukuloppukiristä helteen piinassa viisastuneena vannoin, että tekisin tänä vuonna viisaammin ja olisin oikein ekstrahuolellinen sen kässäriversion kanssa, joka menee taittoon. Olisi sitten vähemmän korjailtavaa oikolukuvaiheessa.

(c) J.S. Meresmaa

No, kyllä sitä korjailtavaa silti löytyi. Itseni huvitukseksi keräsin dataa siitä, minkälaisia korjauksia ja kuinka paljon Kätkemän taittoversioon tein.

Taittokorjaus (sisältää muun muassa sellaisia asioita kuin tavutusvirheet, sisennysvirheet, väärät kappalejaot ja rivitysvirheet) 20 kpl 

Typo (tahattomat yhden kirjaimen suuruiset kirjoitusvirheet, kuten "virheät silmät" tai "käänsi päätän") 13 kpl 

Sanatoisto (sama tai hyvin samankaltainen sana toistuu liian lähekkäin virkkeessä/kappaleessa/luvussa) 3 kpl

Erisnimivirhe (toisinaan pyllyillään nimien kanssa, kun henkilöhahmoja on iso liuta) 3 kpl

Taivutusvirhe (sisältää myös rektiovirheet) 12 kpl

Puuttuva sana  1 kpl

Sanamuutos (joskus oikolukiessa pälkähtää mieleen osuvampi sana, tai sitten jokin sana toistuu liiankin yleisesti omassa sanastossa, jolloin on hyvä varioida vähän) 47 kpl

Pilkku (joko puuttuva tai ylimääräinen) 11 kpl

Poisto (täytesanoja, turhia alleviivauksia tai johtolauseita) 40 kpl 

Yhdyssanavirhe 4 kpl

Lauserakennemuutos/Sanajärjestysmuutos (joskus huomaa väärän painotuksen tai kankean ilmaisun) 10 kpl 

Lisäys (kun on jäänyt jotain huomionarvoista/tärkeää mainitsematta...) 7 kpl 

Kaksoispisteen poisto (tämä on minulla ihan omanaan, koska se on yltynyt maneeriksi ja on siten ankaran tarkkailun alla) 5 kpl

***

Lopuksi kukkaniitty ja metsämansikoita, koska iso urakka alkaa olla takana! Kätkemää odotellaan kirjakauppoihin saapuvaksi syyskuussa, silloin maisemat ja tunnelmat ovat jo erilaiset.

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

Kässärin kevät ja retkeilyä

Viikonloppu sujui niissä merkeissä missä toivoinkin.

Hoikistunut Mifongin kätkemä.
(c) J.S. Meresmaa

Levitin Mifongin kätkemän luvut lattialle kronologiseen järjestykseen ja sitten aloin siirrellä. Aikaistin yksiä, yhdistin toisia. Jätin joitain lukuja kokonaan pois. Ja tadaa, nyt minulla on käsikirjoitus, joka on 10 000 sanaa kevyempi. Lisäbonuksena sain ylijääneistä luvuista alun seuraavaan Mifonkiin, olkoon se Mifonki Vitonen. Kokonaisuudesta tuli paljon napakampi. Saa nähdä, onko kustis samaa mieltä!

Tästä on erittäin hyvä jatkaa editointia.

Vaikka ponnistus oli kahdelle päivälle suuri, onnistuin jossain välissä rentoutumaankin. Sää on ollut mitä parhain. Mökillä lämmitimme myöhään illalla rantasaunan. Kuuntelin hämärän tihentyessä viitasammakoiden pulputusta ja tavallisten sammakoiden kehruumaista hyrinää. Valon vähittäinen katoaminen huuhtoi järven yltä värit, ja linnut, jotka eivät hetkeksikään vaienneet, muuttuivat varjokuviksi. Veden elohopeapintaan puhkesi hetkeksi renkaiden keto, kun pilvi langetti äänettömiä pisaroita.


***

Sunnuntain retkellä kevät pisti parastaan.

Kevättaskuruohoja! (c) J.S. Meresmaa

Pärrinkosken kuohuja. (c) J.S. Meresmaa

Keloutuva kuusi oli suora kuin masto,
kivi sen juurella pyramidi.
(c) J.S. Meresmaa

Kaatuneen koivun maatuva juuri vai sittenkin
mammutin sammaleen peittämä kärsä?
(c) J.S. Meresmaa

Sinivuokon taipuisa niska.
(c) J.S. Meresmaa

Kaikki, mikä on sammaleen omaa, näkyy nyt.
(c) J.S. Meresmaa

Koivun kalloinen kääpä.
(c) J.S. Meresmaa

***

Tämän retken myötä heitän haikeat hyvästit kevään kirjailijakuukausille. Maanantaina työt jatkuvat eri alalla ja meikäläisen kirjoitushommat siirtyvät jälleen iltapuhteiksi.

Silmuja

Aivan kohta on toukokuu, yksi lempikuukausistani. Rakastan kukkivia puita, vastapuhjenneiden lehtien hentoa vihreyttä sekä sini- ja valkovuokkoja, jotka mattoina levittyvät metsien saleissa. Kaikki on raikasta ja kaivattua, talven muistoista tukahduttamaa.

En anna teille ruusuja vaan vuokkoja.
(c) J.S. Meresmaa

Kirjailijakuukauteni tältä keväältä alkavat olla ohi. Vielä ensi viikko, sitten palaan muihin hommiin. Työn alla oleva käsikirjoitus alkaa selättyä, juuri nyt on hieno nousuvirtaus, sillä tiedän että tarinan loppuun saattamiseen on enää muutama tuhat sanaa. Kehoni ja mieleni ennakoi jo hurmaa, jonka viimeisten sanojen kirjoittaminen lietsoo. Olen tehnyt jotain uutta, luonut maailman ja ihmiset sinne.

Niin kuin puut keväisin avaavat silmunsa, aukeavat tarinat minussa.

Eilen selkeni erään, mahdollisesti ensi vuonna julkaisuun tulevan novellin ydinidea (oih, tuo sanahan kuulostaa aivan jonkin orkidean tieteelliseltä suvulta). Sitä ennen on tiedossa Mifongin editointia.

Toukokuussa nähtäville saapuvat seuraavat puhjenneet silmut: Käärmeenliekit -- suomalaisia lohikäärmetarinoita -antologia julkaistaan Osuuskummalta, ja sanokaa minun sanoneen, että tässä on nyt tulossa erityisen kovatasoisia tarinoita nautittavaksenne! Lisäksi vuoden toinen raapaleantologia, Kummalinnun munia 2/2015, saapuu sähköisesti luettavaksenne. Minulta on siinä täysi nelisorminen käsi sadan sanan tarinoita.

Edellinen raapaleantologia löytyy ostettavaksenne täältä. Näitä on näpsäkkä lukea vaikka puhelimesta. (Ja maksaa karkkipussin verran.)

Antakaa tarinoiden kirjoittaa jälkensä teihin Lukuviikon kunniaksi!

P.S. Jos olette PopCultiin menossa, muistakaa käydä moikkaamassa osuuskummajaisia! Meillä on siellä pöytä täynnä spesiaalisen hyvää spefiä!

Tahkon keskellä pimeää

Kirjailijan kone ja kaakao. (c) J.S. Meresmaa

Messujen, lomareissun, sairastelun ja leirielämän jälkeen olen päässyt jälleen kiinni Kätkemän käsikirjoitukseen. Voi poikaset, miten mahtavaa se on!

Viime viikonlopun romaanileirillä aukesi pari uutta näkymää mieleni maisemaikkunasta: aloin ymmärtää Mifonki-sarjan suuria teemoja ja sain aavistuksen siitä, mistä tässä kaikessa saattaisi olla kyse. Hieno tunne -- kuin palkinto siitä luottamuksesta, että piilotajunnalle kaikki on selvää, vaikka tietoisessa mielessä onkin yhä iloisesti ulalla. Aivan kuin vilauttamalla suurta karttaa piilotajuntani yrittäisi viestiä, että homma on hanskassa ja reitti selvä, senkun kirjoitat vain!

Sarjan aloittamisesta on nyt kahdeksan vuotta. Miettikää, kahdeksan! Niin kauan Ardis ja Dante ja erinäiset muut tyypit ovat asuttaneet pääkoppaani.

Ihan huikeaa, että voin kirjoittaa näitä tarinoita. Huikeaa, että niille löytyy lukijoita. Olen kiitollinen.

Paska pomo

Kirjailijan sisäinen kriitikko on paska pomo.

Jos kirjoittaminen sujuu kepeästi ja vaivattomasti, hän toteaa: Tämä on niin helppoa, että on pakko tulla huonoa.

Jos kirjoittaminen on yhtä puurtamista, hän mutisee: Jos tämä on näin tuskallista minulle, kuinka tuskallista se mahtaakaan olla lukijalle.

Jos kirjoittaminen tuntuu ilolta ja valolta, hän hymähtää: Kaikki mikä tuntuu tänään hyvältä, on huomenna metrijöötiä.

Jos kirjoittamisesta ei tule kerta kaikkiaan mitään, hän ajattelee: Nyt se on todistettu, että ihan harrastelijatasolla tässä mennään.

Tervetuloa meille töihin!

Son siinä!

Niinku täällä Tampereella sanotaan: son siinä!

Mifongin mahti lähti alkuviikosta kustantamoon. Nyt tehdään vielä muutama korjaus taittovedoksen pohjalta, ja sitten se menee painoon. Enää puhutaan muutamasta viikosta, kun elokuukin alkaa huomenna. Huikeaa!

Mahti on poikennut aiemmista osista siinä, että se on ollut "valmiina" (siis kirjoitettuna) jo pari vuotta, kustantamovaihdoksesta johtuen palloillut siellä täällä ja aina palannut huomaani vaatien milloin minkälaista hienosäätöä. Tuntuu, ettei siitä ole päässyt millään eroon -- aina se on kummitellut taustalla. Mutta nyt, nyt oli viimeinen kerta. (Olihan, olihan?) Ainakin voi sanoa, että tätä on hiottu hartaudella, jota ei ole tässä talossa ennen nähty.

Hullu helle ja ylitöiksi venyvät päivätyöt eivät helpottaneet loppurutistusta, mutta keksin oivan keinon millä jouduttaa duunia: riippumatto!

Oikolukua omenapuiden varjossa. (c) J.S. Meresmaa

Kirjailijan sunnuntai. (c) Greta Katz

Siinä kun itselleen lupaili, että "otan tästä vain muutaman luvun nyt, sitten käyn vilvoittelemassa järvessä ja tulen ihan muutaman luvun lukemaan vain, katsos tämähän on oikeastaan rentoutumista..." Kuinkas ollakaan, paksu pino oli kuin olikin luettu sunnuntai-iltaan mennessä.

Helppoon menin.

Huhtikuu -- hektinen hetkinen?

Huh, joko se huhtikuu hulmahti!

Kirjoittajaelämääni kuuluu suhteellista suuruudenhulluutta, vaikka tämä ensimmäinen päivätöissä vietetty kuukausi on kirjoittamisen osalta jäänyt laihaksi. Alan vähitellen epäillä, ettei hektisyys kenties tule olemaan vain hetkellistä...

Käytin yhden illan kirjoitusaikataulun luomiseen kesän ajaksi, jotta hahmottaisin hieman töiden määrää. Tältä se näyttää:

• Kuninkaan tahto -pienoisromaania pitää kirjoittaa 3 liuskaa per viikko. (Eli 700-800 sanaa.) Silloin eka versio on koossa syksyllä.  

• Uutta Sipi-Salaista Romaania (USSR) olisi kirjoitettava 4 liuskaa per viikko (800-1000 sanaa), jotta se olisi edes jossakin kuosissa syksyllä tulevaa romaanipajaa varten.

Päivätyön ohessa. Hmm. Hieman arveluttaa, vaikka sanamäärätavoitteet eivät ole kovin suuria. Loppusuoralla olevien kässäreiden editointeja en ole laskenut mukaan.

Sinivuokot, sorjat metsänpohjan sisaret ihanaiset!
(c) J.S. Meresmaa

Kuninkaan tahdon raakaversion valmistuttua isken sitten kiinni Linn-novelliin, jonka ensimmäisen version dedis on joulukuussa. Tämän kirjoittaminen johdattaa mukavasti Mifongin kätkemän -käsikirjoituksen loppuun saattamiseen. Senkin määräpäivä osuu vuoden loppuun.

Vaikka en (vielä) elä kirjoittamalla, ainakin näemmä elän kirjoittaen.

***

Jotain sentään valmistuukin: rillumapunk-novellini Pirunkeuhko on hyväksytty antologiaan ja ilmestyy kesällä. Kesäkuussa tulee myös Ritarin ansio, pienoisromaanitrilogian keskimmäinen osa. Syyskuussa päästään puolestaan Mifongin mahdin pariin. Fiktion rinnalla ilmestynee myös hieman faktaa erään romantiikka-artikkelin muodossa.

Notta ehkä se on okei, että huhtikuussa huilahdin kirjoittamisen osalta.

Kirjoittajan pulmia, osa 20. Hylsy tuli. Mitäs nyt?

Kaikilla julkaisemiseen pyrkivillä kirjoittajilla se on edessä, ennemmin tai myöhemmin. Hylsy, eli hylkäyspäätös. Kielteinen kustannus- tai julkaisupäätös ei ole vain aloittelevan kirjoittajan ongelma. Hylsyt täplittävät polkua jokaisen kirjailijan takana, eikä niiltä välttämättä välty, vaikka vyön alla olisi minkälaisia meriittejä kirjailijana.

Syitä tekstin hylkäämiseen on monia.

1) tekstin lajityyppi eli genre ei vastaa odotettua tai sovittua

Toisin sanoen romaanikäsikirjoituksella ei menesty novellikilpailussa eikä scifiantologiaan kannata tarjota fantasianovellia. Jos pyydetään artikkeli, älä kirjoita kolumnia. Pysy annetuissa merkki- tai liuskamäärissä. Kirjoita annetusta aiheesta.

2) teksti on liian keskeneräinen tai suurta työstämistä vaativa, jotta kustantaja katsoisi taloudellisesti järkeväksi ottaa sitä ohjelmaan

Jokainen teksti on raakile ennen kuin se on kypsä. Kannattaa siis tarkistaa, onko tullut lähettäneeksi eteenpäin käsikirjoituksen, jolla on housut vielä nilkoissa. Sitä sattuu paremmissakin piireissä. Usein asiantilan huomaa vasta jälkikäteen. (Tästä syystä ei kannata jättää kirjoittamista välttämättä deadlineä edeltävään iltaan. Jotkut saavat timantteja aikaan puristuksessa, mutta riski pökäleeseen on kyllä suuri.)

Hyvää kirjoitustaitoa, eli jonkinlaista käsitystä oikeinkirjoituksesta, ei kannata myöskään väheksyä. Jos kustannustoimittaja joutuu valitsemaan kahden muutoin tasavertaisen käsikirjoituksen välillä, voi olla kiusaus valita vähemmän kielioppivirheitä sisältävä kässäri.

3) aihe/tarina ei puhuttele, käsikirjoituksesta puuttuu omaperäisyys tai omaäänisyys, se jokin

Nyt alamme siirtyä konkretiasta henkimaailman puolelle. Monessa suhteessa kaunokirjallisuudessa on kyse subjektiivisuudesta. Sen vuoksi osa on sitä mieltä, että Suomessa julkaistaan vain paskoja teoksia ja osan mielestä taas hienoja teoksia. Mene ja tiedä. Kirjoituskilpailujenkin parhaimmistot ovat yksilöiden mieltymysten mukaan valittuja, ja ne vertautuvat vain kisaan osallistuneiden tekstien tasoon, eivät yleisesti maailmankirjallisuuteen.

Teemallisten antologioiden kohdalla voi hyvin olla, että kirjoittaja on tullut käsitelleeksi aihetta kliseisesti tai muutoin tarjottujen käsikirjoitusten kokonaisuuteen sopimattomalla tavalla. On hyvä muistaa, että novellikokoelmien ja antologioiden toimittajien täytyy pitää mielessä myös suurempia linjoja kuin yksittäiset novellit. Joskus kokonaisuuden eheyden vuoksi hyväkin teksti saattaa saada hylsyn.

4) muu syy

Muihin syihin voi lukeutua mitä hyvänsä rahoituksen kaatumisesta sopimuskiistoihin ja henkilöiden välirikkoihin tai hukkuneeseen sähköpostiin.

***

Valitettavasti tarjoamanne käsikirjoitus ei sovi kustannusohjelmaan.

Näyttääkö tutulta?

Perusteluiltaan avoimeksi jäävä hylsy hiertää. Kirjoittaja ei voi tietää, mitkä seikat tarkalleen ottaen olivat hylkäyspäätöksen takana. On vaikea korjata tekstiä, jos ei tiedä mistä kohtaa se on rikki. Kustantajilla ei ole kuitenkaan mitään velvollisuutta -- eikä edes mahdollisuutta -- antaa palautetta kaikille käsikirjoituksen tarjoajille. Tilanne on hieman erilainen antologioiden ja kirjallisuuslehtienkin kohdalla, sillä antologioihin usein joko pyydetään tekstejä kutsulla, henkilökohtaisella tai julkisella. Monet hankkeet pyörivät vapaaehtoisvoimin, ja etenkin spefin ollessa kyseessä palautteen antamiseen kirjoittajalle on pitkät perinteet. Itsekin kirjoittavat tunnistavat herkemmin tarpeen saada älyllinen syy tekstin hylkäämiselle.

Kokeneempi kirjoittaja -- kenties jo paljonkin julkaissut -- osaa suhtautua saamiinsa hylsyihin lähinnä välttämättömänä pahana kuin maailmanloppuna. Kyllähän hylsy aina kirpaisee, mutta kenttäkokemus ja itseluottamus saavat aikaan sen, ettei poteroon jää makaamaan.

Hylsy tulisikin nähdä mahdollisuutena kehittyä. Arvioi ja analysoi, miksi tekstisi ei kelvannut. Keskity nimenomaan tarjoamaasi käsikirjoitukseen, äläkä kehittele villejä salaliittoteorioita henkilökaunoista tai suhteiden merkityksestä. Muista, että vaikka tekstisi sai hylkäyspäätöksen, se ei tarkoita, että olisit huono. Kuten yllä luetelluista syistä käy ilmi, se ei välttämättä tarkoita edes sitä, että tekstisi olisi huono. Voi hyvin olla, että muokkaamalla tai pitempään kypsyttämällä käsikirjoituksesta kehittyy vielä jotain, mikä löytää julkaisupaikan toisaalta. Jos ei mitään muuta, ainakin tekemäsi työ käy harjoituksesta ja hylsypäätöksen analysointi läksystä.

Paksu nahka on kirjailijalle eduksi. Herkkyys säilyy parhaiten sen suojissa. Liialliselle kyynisyydelle ei kannata antautua, sillä se jäädyttää luovuuden, mutta realiteetit kirjallisen kentän ja omien kykyjensä suhteen on hyvä tiedostaa. Joskus kyse voi olla vain huonosta tuurista. Sitä jos mitä on vaikea sulattaa. Epäreiluus on kuitenkin pelin henki. Ellei sitä kestä, ei pärjää. Pettymyksiä tulee, niiden kanssa on vain opittava elämään.

Hylsyn jälkeen on loppujen lopuksi vain kaksi vaihtoehtoa: jatkaa tai luovuttaa.

***

Minkälaisia kokemuksia teillä on hylkäyskirjeistä tai -päätöksistä? Onko se lannistanut vai sisuunnuttanut? Miten toivoisitte saavanne myönteisen hylkäyspäätöksen (pun intended)? Ovatko hylsyt opettaneet jotain? Oletteko joutuneet antamaan hylsyjä?

Kyllä kirjahiiri tietää

Hiiret ovat pieniä veikeitä otuksia, jotka rapistelevat nurkissa, järsivät reikiä tapettiin ja pipanoivat pölyn sekaan.

Kirjahiiri puolestaan on hieman suurempi olento, joka rapistelee kirjahyllyillä, tutkiskelee vanhojen kirjojen sekalaisia pinoryppäitä antikvariaateissa, tonkii alelaareja kirjakaupoissa ja konttaa kirpputoripöytien alahyllyjen edessä. Hänestä on ihan mahdottoman kivaa varastoida kirjoja kotiin: pahan päivän varalle, tietenkin. Ympärillä olevat kirjat luovat turvallisen olon.

Olen kirjahiiri.

Editoin parhaillaan Ritarin ansiota, ja saan urakan näillä näkymin huomenna päätökseen. Tähän mennessä olen kirjoittanut kokonaan uusiksi useita osioita, joista ehkä kaikkein merkittävimpänä alun. Eilen illalla mieli mylläsi tarinaa, ja pieniä tiedonhippuja alkaa kerääntyä sarjan päätösosaakin varten. Myös kolmannen osan työnimi kirkastui. Siitä on hieno lähteä.

Muokkailuihin ja editointiin keskittyneen työpäivän päätteeksi päätin lähteä lähikirppikselle nuuhkimaan pöytiä. Kirjoja on maailmassa kamalasti. Kyllä, kamalasti. Kirjahiirtä ahdistaa, koska ikinäeimilloinkaan voi lukea kaikkia niitä, jotka kiinnostaisivat. Ikinäeimilloinkaan saa edes tietää kaikista niistä kirjoista, joita varmasti rakastaisi. Niin monta rakkautta jää rakastumatta. Viettelyä viettelemättä.

Peltirasiat ja kirjat. Kummankin sisältä voi löytää aarteita.
(c) J.S. Meresmaa

Sitten on niitä kertoja, kun sattumalta löytää juuri sen, mitä ei vielä hetki sitten tiennyt tarvitsevansa. Yllätyksiä, oivalluksia, loksahduksia.

Olen puolisentoista vuotta kypsytellyt erästä romaanikäsikirjoitusideaa taimmaisella liedellä (etuliedet ovat penteles käytössä koko ajan), mutta pataan ropisee tavaraa kaiken aikaa. Idea on kasvanut kajastuksesta kolmiulotteiseksi, hahmot huokailevat nimiensä perään ja alkulause on kirjoitettu. Kirjapino taustatutkimusta varten kasvaa. Tänään pinoon tupsahti tärkeä osanen, aivan yllättäen.

Näin ne tarinat rakentuvat, käsikkäin, limitysten, toisiaan kyynärpäillä kylkiin tuuppaillen. Joskus mietin, onko siitä enemmän hyötyä vai enemmän haittaa: alkaako huomaamattaan toistaa jotakin, kuljettaako junansa aina samoja raiteita pitkin. Ehtiikö sisäistää, syventyä, oppia, eläytyä. Osaako kertoa tarinan oikein.

Turha jäädä kuitenkaan liikaa jossittelemaan. Jos tekee kaiken aina niin hyvin kuin osaa, enempään ei pysty. Sen tietää kirjahiiri.

***

P.S. Mitkä esineet tai asiat teitä vetävät puoleensa kirpputoreilla? Minulla tarttuu helposti mukaan peltirasioita (tosin ylihinnoiteltuihin en koske), vanhoja kaunisselkämyksisiä tietokirjoja (etenkin eläin-) sekä vaatteita. Tänään löysin kirjojen lisäksi söpön kravatin:

(c) J.S. Meresmaa

Merkillisen hyvä päivä

Kyllästyin eilen blogin punaiseen ulkoasuun ja tempaisin jotain vaaleampaa ja selkeämpää tilalle. Varma kevään merkki, kun tekee mieli järjestellä ja uudistaa. Pöllyttää talven pölyt pois.

Tänään on ollut merkillisen hyvä päivä.

Ensinnäkin koin taas eilen illalla nukkumaan mennessä valaistumisen siitä, miten kiihkeästi työn alla ollut novelli tulee huipentumaan ja loppumaan. Kuinka kaikki palaset liukuvat paikoilleen. On villiä ja hienoa, kun tarkkoja sanoja virtaa mieleen dialogin ja kerronnan muodossa. Ne on saatava merkittyä ylös mahdollisimman uskollisesti, koska usein sanajärjestyksessä ja nimenomaisessa sanavalinnassa piilee tärkein ydin. Kyse on kuin melodiasta: jos sen kadottaa, sitä on vaikea uudestaan tavoittaa, vaikka musiikin syntyrakenne olisikin tuttu.

Tänä aamuna minulla oli siis kasa koukeroisia merkintöjä käsissäni ja kahvilla karkotettava väsymys silmissäni. Mutta lisäksi oli varmuus siitä, että novelli paitsi valmistuu ajallaan, myös toimii!

Toiseksi sain yllättävän yhteydenoton toimittajalta (itse asiassa jo eilen), ja niinpä ensi perjantaina Aamulehden Valo-liitteessä saattaa olla meikäläisestä pieni juttu. Tänään sain jutun tarkistettavakseni, ja kiva juttu se olikin!

Kolmanneksi, tattadataadaa, Ritarin ansion käsikirjoitus palasi kustannustoimittajalta kommenttien kera. Esilukijoiltakin on palaute jo tullut, joten pääsen huhkimaan tämän parissa ensi viikolla. Minähän olin aivan rikki siitä, että jouduin lähettämään ensimmäisen version lukijoille niin raakana, hyväset sentään, ihan oikeasti kuumotin häpeästä kotona, raastoin kaksin käsin hiuksiani, kiskoin paitani rintamusta ja menin nurkkaan istumaan ja seinää tuijottamaan. (Miten niin draamakuningatar?)

Ihme ja kumma, esilukijat ja kusti olivatkin lukeneet ihan eri tekstiä kuin olin kuvitellut kirjoittaneeni. Jotenkin kun kässäri tuli heiltä takaisin kommentteineen, se oli muuttunut höyryävästä lantakasasta istutuskelpoiseksi multamaaksi. Hämmästyttävä on esilukijoiden katseen voima.

Hyvä siitä tulee.

Ja neljänneksi -- kyllä, neljäskin hieno asia tapahtui tänään -- Osuuskumman aaveantologia Ruumiittomat on saapunut painosta ja on nyt jokaisen halukkaan ostettavissa! Mukana on minunkin novellini, Kielolinna. Oolalaa, julkaisuvuosi on korkattu!

Mutta... ei hemmetti, oli viideskin hyvä asia tässä päivässä! Kirjoitin nimittäin raapaleen. Idea tuli vessassa -- kuinkas ollakaan-- ja täytyi heti kirjoittaa. Raapaleideat tuntuvat nimittäin olevan erityisen aikaliukoisia. Jos se on kelpo, se ilmestyy jossain vaiheessa Osuuskumman raapalepalvelussa (joka on ihan uutta ja parasta jokaiselle tarinannälkäiselle, mutta kiireiselle digi-ihmiselle).

Selätys

Se oli siinä, tältä erää. (c) J.S. Meresmaa

Vastaan hangoitellut käsikirjoitus on saatu vihdoin selätettyä. Raakaversio on valmis. Viimeinen piste on isketty paikoilleen. Toimiiko se? Onko se hyvä?

Ei hajuakaan. Olen synnytyksen jälkeisessä tiedottomuuden tilassa. Kyllä, tiedottomuuden. Kaikki on mustaa. Minulla on hämärä aavistus, että olen unohtanut lunastaa muutaman tekstiin istuttamani koukun; solmia muutamien juoneen ujuttamien lankojen päät. Mutta käsikirjoituksessa on nyt alku, keskikohta ja loppu. Siinä on juoni ja rakenne. Henkilöt kehittyvät ja jännite kohoaa loppua kohden. Kohoaahan?

Tarinan viimeinen piste on paikoillaan. Tai oikeastaan se on kysymysmerkki. Jahka alan editoida pienen tauon jälkeen, saan sitten siirrellä sitä mielin määrin haluamaani suuntaan.

Sitä ennen ei auta muu kuin antaa tomun laskeutua tämän käsikirjoituksen päälle ja hypätä ihan muiden hommien pariin.

Tyhjän paperin valhe

Kahvikuppi rajautui kuvassa koneen oikealle puolelle.
(c) J.S. Meresmaa

Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittaa reippaasti käsikirjoitusta. Siltä se tuntuu, silkalta yrittämiseltä. Tuskaiselta pakertamiselta. Liuskamäärä kuitenkin kasvaa hitaasti ja tarina tarttuu paperille. (Hauska muuten, kuinka tiukasti mielikuvat kirjoittamisen vanhasta olemuksesta istuvat: edelleen tartutaan kynään, puhutaan paperista näytön sijaan.) Edistyminen ei kuitenkaan tunnu edistymiseltä. Vaikka todisteet siitä ovat havaittavissa tiedostosta, pää ei seuraa mukana. Tunteet väittävät toisin.

Olen tehnyt uuden huomion työskentelytavassani: tekstieni täytyy saada paljon ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Ainakin pitkien käsikirjoitusten. (Novellini ovat olleet paljon yksioikoisempia ja keskittyneempiä, joten ne on saanut työstettyä lyhyemmässä ajassa.) Vai pitäisikö sanoa: minun täytyy saada pitkien käsikirjoitusten välissä ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Muuten ollaan tässä tilanteessa.

Kirjailijan työssä on paljon opeteltavaa. Pään sisään keskittyvä luova työ on tällaiselle fyysisen, melko yksinkertaisen työn palkitsevuuteen tottuneelle työntekijälle iso loikka. Lisäksi olen kärsimätön. Vihaan ensimmäisen version kirjoittamista, koska sinne tulee väistämättä virkkeitä, kappaleita ja lukuja, jotka eivät toimi, ovat löperöitä ja silkkaa huttua. Unohdan, miten monta kertaa muokkaan käsikirjoituksen raakaversiota ennen kuin siitä jalostuu jotain hyvää. Unohdan olla armollinen.

Ei minua pelota työn määrä, vaan laatu. Olen tällä hetkellä niin lähellä käsikirjoitusta, etten kykene arvioimaan mitenkään sen laatua. En tiedä, näytänkö vai selitänkö. En tiedä, toimivatko hahmot loogisesti. En tiedä, eteneekö juoni juohevasti vai laahaako se. Olen keskellä metsää, jossa kaikki puut näyttävät samanlaisilta, taivasta ei näy, ja silti pitäisi osata kulkea oikeaan suuntaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että loppumatkan etenen ryömien, suustani sammalta sylkien ja perkelettä puuskuttaen. Saatan vain toivoa, että kun pääsen metsän reunalle, esilukijat antavat kartan käteeni.

Otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta, osa 1

17.9.2013, tiistai 

On ollut mukava huomata, ettei kirjoittamisen rutiini ole mihinkään kadonnut. Tekstiä tekee, vaikka mieli yrittää harhailla. Sain kokoon  1560 sanaa, joten olen tyytyväinen, Työn alla olivat luvut 9, 10 ja vähän 11:kin. Kaikenlaisia epäilyksiä uiskentelee mielessä. En tiedä, mistä alakulo johtuu. Kävin puolentoista tunnin kävelylenkillä kaupunkimaisemissa enkä ajatellut mitään kirjoittamiseen liittyvää; ei uusia juonia tai oivalluksia tai mitään. Ehkä kirjailijan zen-kävely vaatii metsäympäristöä. Ah, unohtui mainita: kirjoitin näköjään tänäänkin kahdessa osassa. Aamupäivällä sellaiset 900 sanaa ja alkuillasta loput.

18.9.2013, keskiviikko 

Päivän saldo 1502 sanaa. Kirjoitin taas kahdessa osassa; aamupäivällä vajaa tuhat sanaa ja illalla loput. Kronologisesti edetään jälleen. Työn alla olivat luvut 11 ja 12. Kirjoittaminen kulki ihan sujuvasti, mutta mitään ihmeellistä imua ei syntynyt. Koko iltapäivän askarrella näpertelin enkä ajatellut mitään kirjoittamiseen liittyvää.

19.9.2013, torstai

Kannatti tehdä käsillä! Eilen illalla juuri ennen nukahtamista iski aivomyrsky, joka viivytti unentuloa tunneilla. Nyt tiedän, mitä Mifongin kätkemän keskiosassa tapahtuu. Paikalleen loksahti järkälemäisen kokoinen juonenlohkare. Myös muutamia hyvin olennaisia seikkoja kertojanäkökulmista selkiytyi. Yhden uuden sivuhenkilön nimi putkahti päähän kuin tyhjästä: Oslaf. Nyt tuntuu taas siltä, että hommassa on jokin järki ja kepeys. Huonosti nukuttu yö aiheutti kuitenkin sen, että päivän tavoitteesta jäätiin: kokoon tuli vain vähän päälle 800 sanaa. Mutta oivallukset kyllä korvasivat sen. Kiritään ensi viikolla sitten. Mifongin kätkemästä on nyt koossa nelisenkymmentä liuskaa. Aletaan päästä vauhtiin.

Apua, käsikirjoitukseni on golem!

Kuten monet blogiani lukevista ehkä tietävät, hahmotan asioita ja maailmaa analogioiden kautta. Niinpä hoksasin eilen, että käsikirjoituksen kirjoittaminen on omanlaistaan golemin tai Frankensteinin hirviön luomista.

Siinä on kolme vaihetta:

1. Haali materiaali ja kursi se kasaan. Sinulla on verta, savea, lihaa, karvoja, vettä, luita, lankaa ompeleiksi -- ja jonkinlainen mielikuva hahmosta, jonka aiot luoda.

2. Tee hienosäädöt: yhdistele pääverisuonet, hiusverisuonet, lihakset ja jänteet. Varmista, että sisäelimet ovat oikeilla paikoillaan eikä mitään elintärkeää (hah!) puutu. Ilahdu, kun huomaat että sinulla on oikea määrä raajoja ja että silmät tuli asetettua etupuolelle eikä takaraivoon. Korjaa varpaiden ongelmallinen lukumäärä ja muista lisätä korvat.

3. Viimeistele pinta. Anna turvotuksen laskeutua. Poista tikit. Käy sitten otus vielä kertaalleen läpi. Kampaa tukka, jos sellaista on. Pue siistit vaatteet sen ylle. Harjaa hampaat, leikkaa kynnet ja opeta se seisomaan omilla jaloillaan.

Sitten jännätään, elääkö se!

Käsikirjoituksen alkukäynnistelyä ja arvio

Nyt kun Mifonki-sarjaa on takana kolmen käsikirjoituksen verran, olen huomannut, etten juurikaan muista niiden kirjoitusprosesseja. Yleisluontoisesti kyllä, mutta ne sotkeutuvat ja sekoittuvat toisiinsa. Muistiinpanojakin on samoissa vihkoissa ja kirjasissa sikin sokin. En tiedä, milloin hoksasin mitäkin juonen tai henkilöhahmojen suhteen. Muistikirjoissa ei ole päivämääriä. En ole kirjannut kuin yhdestä, Mifongin ajasta, päiväkohtaisia sanamääriä ylös -- ja nekin vain tietyn ajan raameissa.

Nyt ajattelin toimia toisin.

Aloin pitämään kirjoituspäiväkirjaa viime perjantaina, jolloin jatkoin neljännen Mifongin kirjoittamista. Alkua oli rykäisty viime helmikuussa noin kolmentoista liuskan verran, mutta näkökulmat olivat vääriä ja jouduin ne ensitöikseni muuttamaan. Oli kuitenkin jotain, mistä lähteä.

Niinpä tiedossa onkin katkelmia päiväkirjasta, joka kartoittaa Mifongin kätkemän syntymistä. Katkelmia siksi, että spoilerivaara on muuten suuri.

Tästä se lähti:

Perjantai 13.9.2013
Tänään kirjoitin 921 sanaa, eli suunnilleen luvun 3. Kertojanäkökulma oli aivan väärissä henkilöissä, nyt se on ankkuroitu yhteen. Tuntuu toimivan. Illalla kävin Telakalla kuuntelemassa runoa sekä lausuttuna että laulettuna. Nerudaa ja Lorcaa. Hoksasin yhden tulevan juonikuvion. Jälleen kerran tuli osoitettua, että toisten taide ruokkii omaa taidetta.

Lauantai 14.9.2013
Laskin, että ennen ulkomaanreissua minulla on 38 tehokasta päivää aikaa kirjoittaa (eli ei esiintymisiä, messuja tms. ja lisäksi yksi vapaapäivä per viikko). JOS pitäydyn 1500 sanan päivätavoitteessa, se tarkoittaisi sitä, että saisin kokoon 57 000 sanaa. Mifonkien käsikirjoitukset ovat olleet 80 000-90 000 sanan välillä, joten tuolloin raakatekstiä olisi reilu puolet koossa. Eipä auta vitkastella, pakko on paahtaa.
Kirjoitin tänään kahdessa osassa, aamupäivällä ja alkuillasta. Lopullinen sanamäärä 1631.

Sunnuntai 15.9.2013
Tahmea kirjoituspäivä. Musiikki auttoi keskittymään. Olen koukussa Debbie Wisemanin Arséne Lupin Soundtrack Suite -sävellykseen. Ahersin lukujen 6 ja 7 parissa. Sain kokoon 787 sanaa. Täytyy olla tyytyväinen siihen, sillä teknisesti ottaen sunnuntait lasketaan vapaapäiviksi.

***

Aseenkantajan kunniaa on luettu Todella vaiheessa -blogissa!

Kynnyksellä

Sain tänään Mifongin mahdin editoitua. Käsikirjoitus on ollut sivussa yli puoli vuotta, en ole edes vilkaissut sen suuntaan. Se kävi alkukesästä kustannustoimittajalla keräämässä huomioita, ja nyt se on jälleen hieman parempi. Etenin muutaman kymmenen liuskan päivävauhtia, tein omia merkintöjäni, poistin, lisäsin, tarkensin. Loppua kohti kiristin tahtia. Näin on käynyt ennenkin, kun tarina imaisee mukaansa ja loppuhuipennus lähestyy. Käsikirjoituksessa on nyt noin 88700 sanaa.

Tuntuu käsittämättömältä, että olen saanut aikaan tällaisen kokonaisuuden. Romaanin. Kolmannen kerran.

Ja ihmeellisintä on, että olen jälleen tilanteessa, jossa voin heittäytyä tulevien seikkailujen pariin ja tutkia, mihin Mifonkien matka seuraavaksi vie. Voin keksiä, löytää, kirjoittaa. Romaanimittaisesti, ei vain novellin tai pienoisromaanin verran. Kokopäiväisesti.

Neljäs Mifonki-kirja kulkee työnimellä Mifongin salaisuus, mutta luulen, että siitä tulee Mifongin kätkemä.

Olen kirjoittanut siihen jo ensimmäiset luvut.

***

Aseenkantajan kunnia on luettu Nenä kirjassa -blogissa. Kiinnostuneena seuraan, millä tavalla pienoisromaaniformaattiin suhtaudutaan. Pidempi kuin novelli, mutta lyhyempi kuin romaani... Ja kun kyseessä on vielä sarjan aloitusosa, myös jatkossa on, mitä seurata.

Novellejakin on toki tulossa julkaisuun, mutta niistä sitten tarkemmin lähempänä ajankohtaa. Kaikki Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellit ja muut tekstit ovat tulleet taitosta, joten ei kestä kauan, kun niitäkin pääsee taas lukemaan!

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.