Vapaa kirjailija lentää raskaassa ilmatilassa

Opettelen edelleen tätä tilaa nimeltä "vapaa kirjailija". Opettelen ja sopeudun. Vuoroin iloitsen ja vuoroin ahdistun. Kirjailijana toimii hirmuisen erilaisia ihmisiä ja kirjailijuus toimii hirmuisen erilaisille ihmisille -- hirmuisen eri tavoin. Tällä tarkoitan sitä, että jos olet myyjä tai vaikkapa toimistotyöntekijä, sinulla on sama rakenne, jonka puitteissa toimit: on työnantaja, esimies, työajat ja alan työehtosopimus, joka määrittää mm. palkkatasoa. Tiedät, että jos joku toinen tekee myyjän tai toimistotyöntekijän hommia, hän toimii samoissa raameissa.

Kirjailijalla on kovin vähän pysyviä ja ennustettavia raameja. On rakenteita, kuten kustantamot ja kustannussopimukset, apurahatahot ja lainauskorvaukset, liitot ja yhdistykset. Mikään rakenteista ei kuitenkaan tarjoa jokaiselle kirjailijalle samaa raamia. Tämä ammatti on monella tapaa epätasa-arvon kehto. Se on ollut yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut (ja joudun edelleen) käsittelemään.

Voit olla ahkera, pysyä sovituissa aikatauluissa ja työsuunnitelmissa, tehdä parhaasi ja vielä enemmän, ylittää itsesi. Lopulta kuitenkin työsi tulos lepää ulkopuolisissa käsissä. Peliin astuu ajoitus, sattuma, huono onni. Asiat, joihin et voi vaikuttaa, vaikuttavat sinuun. Sinun työhösi. Sinun toimeentuloosi. Mahdollisuuksiisi jatkaa.

Raskainta tässä on, että samaan aikaan saat seurata samaa työtä tekevien onnistuvan. Kyse ei ole vain kateudesta, vaikka sekin tulee tutuksi -- raskaaksi tämän tekee, ettet lopulta koskaan tiedä, mikä se ero sinun ja niiden toisten työssä oli. Kirjailijuus on henkilökohtaista. Työ on sinun luomuksesi, sinusta lähtöisin, sinun eläväksi hengittämäsi. Ilkeämielisimmät arvelevat, että kyse on laadusta. Et vain ole riittävän hyvä. Joskus toki näinkin, mutta väittäisin, että yllättävän harvoin, kun kyse on ammattilaisesta. Ja sitten toisaalta, epäonnistuminenkin kuuluu (työ)elämään. Sen ei pitäisi merkitä loppua. Full stop.

Elämä itsessään on tietenkin arvaamaton. Milloinkaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vapaana kirjailijana epävarmuuksien paino kasvaa. Siksi on hyvä tehdä tietoisesti asioita, jotka kasvattavat resilienssiä. Kirjailija tarvitsee suojaavia rakenteita. Liian helposti käy niin, että kirjailija on yhtä kuin työnsä. Omanarvontunne sitoutuu siihen, mitä tekee, eikä siihen, että on. Intohimoammateissa tämä lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja kun näin käy, mikäs muukaan kuin työuupumus siellä oveen seuraavaksi kolkuttelee.

Tästä vuodatuksesta on ehkä pääteltävissä, että kulunut vuosi ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan oikein päätelty. Akuuteista vastoinkäymisistä ei tee mieli julkihuudella, koska kirjailijan kohdalla se väistämättä kääntyy henkilökohtaiseksi. Ongelmat, jotka piilevät rakenteissa ja yleisesti alassa, kääntyvät spekulaatioiksi yksilön ominaisuuksista. Niin ei pitäisi olla. Keskustelu alkaa nopeasti noudattaa samaa kaavaa kuin mikä tahansa keskustelu, jossa on "huono-osaisia" ja "hyväosaisia". Hyväosainen laskee kaiken omalle kohdalle sattuneen hyvän omaksi ansioksi, eikä näe mitkä esteet hän ylitti joko etuoikeuksien, onnekkuuden, suhteiden, ajoituksen tai muun sattumuksen avulla. Tuo esterata sen sijaan on selkeästi näkyvissä sille huono-osaiselle, joka törmää otsa edellä ensimmäiseen muuriin.

Kirjailijan työssä epävarmuus koskettaa oikeastaan kaikkea toimeentulosta omaan osaamiseen --  ainakin silloin kun on vastatuulta.

Olkaamme siis tiedostavia ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan. Tarkkailkaamme etuoikeuksiamme, sillä niitäkin meillä on kosolti.

Olen huomannut, että tiedostava kiitollisuus niistä asioista, jotka itsellä ovat hyvin, ja itselle iloa ja mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen kasvattavat juuri niitä suojaavia rakenteita, jotka varjelevat työuupumukselta.

Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa

Tunne.

Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.

Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.

Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.

Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?

***

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.

Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.

Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.

Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.

Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.

Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.

Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)

Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.

Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.

Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.

Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.

Yksin ei kannata jäädä.

Kerta kiellon päälle

Kierot muusat asuttavat alitajuntaani. Aina kun lausun ääneen jonkin totuuden kirjoittamisprosesseistani ja -tavoistani, ne nostavat päätään ja niiden kasvoille nousee ilkikurinen ilme. "Ai todellako? Niinkö luulet?"

Niin seuraa aamu, jolloin herään romaanisynopsis valmiina päästäni uloskirjoitettavaksi. Edellisiltana kun olin mennyt väittämään, että romaanini syntyvät ilman synopsista, seikkaillen. Mitenkään en voisi kuvitella tilannetta, jossa kirjoittaisin romaanin synopsiksen pohjalta, en mitenkään!

Olen mennyt myös sanomaan, että englanniksihan en sitten kirjoita. En osaa. Tuntuu mahdottomalta. Olisi pitänyt arvata, mitä siitä seuraa. Tänään tein loppuviilauksia novelliin, joka iski tajuntaan kuin tuhat volttia ja alkoi valua minusta paperille -- englanniksi. Muusa lällätti, hymyillen.

Scifiäkään minun ei pitänyt kirjoittaa. Korkeintaan avaruusoopperaa joskus vanhempana, mutta niin vain syntyi Naakkamestari, ja viisaammat kertoivat minulle, että olen kirjoittanut scifiromaanin.

Sellaiset muusat minulla on. Ihan parhaita, vaikka aiheuttavatkin sydämentykytyksiä ja satunnaisia paniikkikohtauksia. Taiteessa on mentävä kohti sitä, mikä pelottaa. On uskallettava ottaa haasteita vastaan ja haastettava itsensä. Muuten ei kehity.

Jos kirjoittaessa pelottaa, se on hyvä merkki. Epävarmuus viestii tärkeän äärellä olemisesta ja siitä, että sille antaa kaikkensa. Kirjoittaa sydän ja mieli avoimina.

Sen pituinen se

Olen tehnyt päätöksen.

Seuraavan kerran kun minulta kysellään, että montako osaa Mifonkeihin on tulossa, vastaan "sen verran kuin siihen kirjoitan". Ei tässä ole enää mitään mieltä, että merkittävintä kirjasarjassani on sen pituus. Alan kokea sen jo melko ahdistavaksi, ja siltä pohjalta tämä päätös syntyikin. Ei ole minun asiani arvuutella pituuksia ja lokeroida asioita, joita ei ole mielekästä lokeroida: asettaa rajoja, jotka eivät välttämättä pidäkään kutiaan. Tuntuu, että minua ajetaan valheelliseen karsinaan, joka on nimeltään "hän joka ei osaa päättää/ hän joka on arvaamaton". Ikään kuin minusta tehtäisiin vaikeaa ihmistä pelkästään sen vuoksi, että kysyjää itseään vaivaa epävarmuus.

Minä en kuulu siihen karsinaan. Minua ei vaivaa epävarmuus. Saan siitä voimaa.

Mifonki-sarja on sarja, koska siihen kuuluu monta kirjaa. Ymmärrän, että se kiinnostaa, kuinka pitkään tarina jatkuu. Ymmärrän, koska se kiinnostaa minuakin. Mutta asia on niin, että ensin minun on kirjoitettava se -- keskityttävä itse tarinaan, ei sen mittaan. Ja ennen kuin sanon "sen pituinen se", mifonkien tarina jatkuu.

Tahdo, tahko

Luin Taija Tuomisen kirjoittaman, juuri ilmestyneen Minusta tulee kirjailija -kirjoittamisoppaan -- vai pitäisikö kutsua sitä pikemminkin kirjoittajaoppaaksi, sillä kirjasessa ei keskitytä niinkään itse tekstiin kuin kirjoittajaan ja työn osa-alueisiin, jotka tulevat tutuiksi tavalla tai toisella sitten, kun kirjansa julkaisee (esimerkiksi julkisuus, apurahat ym.).

Opas on myös vahvasti omaelämäkerrallinen, mikä tekee siitä eläväistä ja mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on paljon anekdootteja nykykirjailijoilta, mikä luo teokseen mukavaa moniäänisyyttä ja perspektiiviä. Tuomisella on pitkä kokemus alalta ja laaja kirjailijatuntemus. Sen ansiosta oppaan ohjeissa ja väittämissä ja vinkeissä tuntui syvyys ja tietynlainen rauha: ei ole mihinkään kiire, ei tarvitse olla muuta kuin mitä on. Aika on kirjailijan paras ystävä, joten sen kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä.

Tämä tuli minulla hyvään rakoon, sillä juuri nyt olen käsikirjoitukseni kanssa siinä vaiheessa, että kirjoitettava on, mutta inspiraatio on rankasti häviöllä perspiraatiolle. Pelkään, että kässäri on huono (vaikka se ei ole vielä valmis) ja pelkään, etten osaa kertoa tätä tarinaa niin kuin se ansaitsisi tulla kerrotuksi. Epävarmuus on ollut periksiantamaton petikaveri, mutta haluan ajatella sen olevan vain osoitus siitä, että minulla on käsikirjoituksen suhteen vielä monia mahdollisuuksia avoimena. Jos olisin kaikesta täysin varma, olisin perillä, en matkalla.

Epävarmuus ei siis ennakoi lopputulosta. Se kertoo matkan vaiheesta.

***

Yksi kirjailijuuden hassuuksista on, että kun olet julkaissut, olet kirjailija. Joidenkin mielestä se tarkoittaa, että olet valmis, sinun pitäisi olla ammattilainen, sinun pitäisi onnistua kaikessa mihin liittyy sanojen peräkkäin asettelu, kirkas ajattelu ja tarinointi. Mutta eihän kirjailija ole koskaan valmis. Keskeneräisyyden vuoksi me kirjoitamme, pyrimme kohti eheyttä. Roso on rakkaus.

Tähän liittyen kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen lause "ammattilainen aloittaa siitä, mihin harrastaja lopettaa". Sitä pureskellessa.

Tuominen kuvaa hyvin sitä, että kirjoittaminen on nykypäivänä varsin sosiaalista hommaa. Yksikään kirja ei synny tyhjiössä, niin kuin ei yksikään kirjailija kasva tyhjiössä. On totta, että työn fyysinen osuus, kirjoittaminen, tapahtuu yleensä yksin, mutta sen jälkeen niin kirjoitettu kuin kirjoittaja avautuvat ulkomaailmalle. Näin siis ainakin, jos aikoo julkaista.

Koska olen itseäni mielellään haastava tyyppi, asetin rimaksi tälle viikolle 10 000 sanaa. (NaNoWriMo on aina mennyt minulta ohi, koska olen eri tahdissa jonkin kässärin kanssa. Nämä tavoitteet olkoon siis siipeilynanoilua.) Eli ennen kuin kalentereissa siirrytään maanantain puolelle, Kätkemässä on yli 40 000 sanaa. Se tarkoittaa, että noin puolivälissä ollaan kässärien kokonaissanamäärien suhteen.

Katsotaan, miten likan käy. Nyt menen -- yllätys, yllätys -- kirjoittamaan!

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.