Esikoisuuden lumo

Olen ollut sellainen.

Esikoiskirjailija.

Kirkassilmäinen, innokas, niin paljosta tietämätön. Häikäistynyt, hölmistynyt, ihmettelevä, kaikelle avoin. Kaikelle nälkäinen.

Esikoiskirjailija astuu uudenlaiseen maailmaan. Käsikirjoitus, jonka parissa on ahkeroitu vuosia, on viimein kirja. Sitä on työstetty kustantamon ammattilaisten kanssa. Esikoiskirjailija kuvittelee, että suurin ponnistus on ohi, koska ei tiedä tulevasta. Yleensä hän ei edes täysin hahmota, miten kiinnostava ja vastustamaton hän kirjamaailmalle on, sillä hän on

uusi kyky
uusi lupaus
uusi ääni
uusi mahdollisuus
uusiuusiuusiuusi

Niin kustantamot, lukijat, kriitikot ja toimittajat intoilevat, hehkuttavat, metsästävät, kokeilevat, odottavat jotain uuttauuttauutta. Jotain mullistavaa, poikkeuksellista, ennennäkemätöntä, raikasta, uudistavaa, Seuraavaa Sensaatiota. Onko tässä uusi sofioksanen? Onko tässä uusi saarikoski? Onko tässä Mitä Suomi Lukee -listan uusi ykkönen?

Uutuudenviehätys on valtava. Esikoisvuosi kuluu sekavassa vuoristoradassa. Ilo ja onnistumisentunne heittelevät ensimmäisten njääh-arvioiden myötä syvään pettymykseen ja epäonnistumisen tunteeseen. Ylös alas, ylös alas. Onnitteluita ropisee, kannustajia ja ihailijoita riittää. Oma suunta on hakusessa, kaikki on avoimena. Tästä se vasta lähtee, ajattelee esikoiskirjailija. Tämä on alku.

Sitten jysähtää hiljaisuus.

Esikoisvuosi on kulutettu loppuun. Toinen kirja ei ole syntyäkseen, kässäri vaatii erikoisponnisteluja. Kustantajaa ei toisinkoinen yhtäkkiä kiinnostakaan. Kustannusjohtaja vaihtuu, kustannustoimittaja vaihtuu. Joskus kustantamo vaihtuu. Toinen kirja julkaistaan, mutta kriitikot lyttäävät sen. Toinen kirja julkaistaan, mutta se katoaa vuoden esikoisten kuohujen alle. Toinen kirja tulee, mutta ei mitään. Hiljaisuus. Ketään ei enää kiinnosta. Ei kustantamoa, ei toimittajia, ei kriitikoita -- ja mikä ehkä pahinta: ei edes lukijoita.

Esikoiskirjailija 
voit olla 
vain 
kerran.

Entisen esikoiskirjailijan, nykyisen kirjailijan, on nieltävä, että uusi on aina kiinnostavampaa. Ei tullut tehtyä hittikirjaa, ei noustua palkintopalleille, ei kirmattua käännöslaitumille, ei muutettua suomalaisen kirjallisuuden historiaa. Ei ollut ihmelapsi, poikkeus, mullistava, jotain uutta. Ei ollut välttämättä edes se, joka olisi saanut kustantamon väen tuen ja uskon tulevaa kirjailijan uraa ajatellen, olikin vain yksi esikoiskiiman ymmärtämätön osanottaja, numero talousosaston laskentataulukossa, hukkakauraa kirjallisuuden heinäpellolla.

Kirjailija oppii, että esikoiset ovat poikkeus. Heihin suhtaudutaan kannustuksella, nostalgialla, odotuksella, lämmöllä, voi-katsokaa-kuinka-hämillään-toiveikkaana-viattomana-se-hymyilee-muistan-kun-minäkin-joskus. He eivät kuulu kustannusmaailman kirjailijaluokituksiin A, B, C, D.

Sillä
myyntilukuja 
ei ole 
nähty vielä.

Esikoisuuden lumo on särkynyt. On tyydyttävä olemaan rivikirjailija. On tyydyttävä pohtimaan, mitä kirjailijan ammattitaidon kartuttaminen merkitsee kustannusmaailmassa, jos sieltä yhä vahvemmin viestitään, että läpimurto pitäisi tehdä jo esikoiskirjalla; jos kustantamoilla ei riitä resursseja eikä löydy halua pitkäjänteisyyteen niiden kirjailijoiden kohdalla, joihin se esikoisen kohdalla uskoi, mutta jotka se jo toisena vuotena unohti.

Sillä eihän kyse ole siitä, että vain parhaat pärjäävät ja huonot putoavat pois. Ei kirja- eikä kustannusmaailma lepää pelkkien kirjojen varassa: se lepää ihmisten varassa. Ihmiset kirjoittavat kirjat, ihmiset kustantavat kirjat, ihmiset valitsevat  ja ihmiset nostavat kirjat toisten ihmisten luettaviksi.

Kirjailija tarvitsee niitä ihmisiä.

Vielä esikoisvuoden jälkeenkin.

Esikoismuistoja paperipinojen välissä

Intouduin selvittelemään muutamia paperipinkkoja, jotka ovat kasvattaneet kokoaan komerossa. Kotioloissa en ole mikään superjärjestelmällinen olento, joten löysin jos jonkinlaisia lippuja ja lappusia: ylöskirjoitettuja unia ja runoja, kortteja, lehtileikkeitä, kutsuja, esitteitä, lehtiä, kirjoituspapereita, muistilappuja...

Nurkkiin on jäänyt pyörimään myös kässäriversioita, niin romaanien kuin novellien. Heitän niitä aika surutta menemään, sillä en tiedä miksi niitä säästelisin. Kenties joskus kymmenen vuoden päästä voisi olla ihan hauska lukea kustannustoimittajan merkintöjä ja muistella käsikirjoituksen kehittymistä kirjaksi, mutta toisaalta kaikki tekstit löytyvät sähköisessäkin muodossa. Ajoittain ahdistaa, kuinka paljon tavaraa kertyy nurkkiin.

Sitten löysin jotain mielenkiintoista: vuonna 2008 kirjoituskurssin ohjaajalle kirjoitetun sähköpostiviestin, jossa pohdiskelen käsikirjoitusmuutoksia Verenperintöön (sehän siis oli Mifongin perinnön työnimi muinoin).

Viisi vuotta sitten halu saada kirja julkaistuksi alkoi vasta kutitella nenää.

Jaan teille muutamia katkelmia:

"Olen hiljentänyt kirjoitustahtia ja raapinut päätäni tekstiä tuijottaen. Voit uskoa, että pää on sauhunnut ajatuksista ja välillä on iskenyt ankara epätovo. Mitä jos karsinkin jotain väärää ja koko kirja lössähtää? No, sadan liuskan karsimistoiveesta on toteutettu nyt 70 liuskaa, lähes kaikki Linniä ja Harbenia, osia kirjoitettu uusiksi ja hento toivo elää. Entäpä jos kirjasta tuleekin parempi?"

Voi miten hellyyttävää! Olen unohtanut tuon epätoivon ja pelon siitä, että kirja menee karsimisesta pilalle. Eihän se mennyt. Toiveikas minäni oli oikeassa: kirjasta tuli parempi.

Myös henkilöhahmoja mietiskelin näemmä ankarasti. Olin ilmeisesti saanut palautetta, että niitä pitäisi lihavoittaa, sillä viestissä tuskailen, että miten henkilöhahmoja oikein syvennetään. Lisäämällä luonteenpiirteitä, dialogia, lapsuusmuistoja, mitä? Ilmeisesti onnistuin, sillä henkilöhahmoista on tullut hyvää palautetta.

Tässä silloisia mietteitäni:

"Ardis alkaa olla aika kuosissaan, yritin tuoda esille ensimmäisessä osassa enemmän sitä naiiviutta, isän miellyttämisenhalua, pettymystä siitä kun häntä ei naitetakaan nuorelle prinssille, ja nuoruusiän ristiriitoja. Toisessa osassa, Boergessa, hän on hetken elämäänsä tyytyväinen, mutta yhä hieman naiivi."

"Dante sitten... Ensinnäkin mietin sitä nimeä. Noin kolme sekuntia. Dante on Dante, vaikka kuinka olisi joskus ollut mies nimeltä Dante Alighieri. -- Nimeä olisi vaikea muuttaa muuttamatta koko miestä."

Viestiä lukiessani tajusin, kuinka esikoisen kanssa epävarmuus oli ihan toista luokkaa, mitä se nykyään kirjoittaessa on. Toki kirjailijan työhön kuuluu ajoittainen epävarmuus omista kyvyistä ja siitä, mihin teksti on viemässä ja kiinnostaako se ylipäätään ketään, mutta hiljalleen on kehittynyt perusvarmuus omista kyvyistä muovata käsikirjoitusta ja vaikuttaa siihen. Kirjoittaminen on uskallusta heittäytyä, antautua alttiiksi, yrittää ja onnistua, yrittää ja epäonnistua. Askelia eteen, askelia taakse -- kuin tanssia.

Ja minä haluan tanssia niin kauan kuin jalat kantavat.

Kaikkea muuta kuin pahan onnen päivä

Ehdin messuille. Aloitin päiväni kukon pieremän aikaan, jotta ehtisin. En olisi mitenkään voinut odottaa lauantaihin, mitä oikein kuvittelin?

Ja sitten, kun ensimmäistä kertaa elämässäni kuljen messuille sisään ovesta, jossa lukee Esiintyjät/Press, huomaankin viivytteleväni. Hyvä on, halli on iso ja tupattu täyteen viiniä, teatteria ja kirjoja ja mitä muuta. Suunnistaminen kestää hetken. Vastaan tulee Sanasadon pöytä. Vaihdan muutaman sanan runoilija Juha Raution kanssa. Hivuttaudun eteenpäin. Pieni Kirjakauppa häämöttää etuvasemmalla. Jo kaukaa näen pöydissä Kariston kirjojen tuttuja kansia.

Seisahdun niistä sellaisen eteen, jota olen yrittänyt kuvitella kirjana pitkään.

Mikä on ensiajatukseni Mifongin perinnöstä?

Että se on kaunis. Se näyttää siltä, mihin itse tarttuisin innoissani lukijana. Se on juuri sopivan paksuinen. Oikea kirja, kovakantinen ja tyylikäs. Houkuttelevan mystinen.

Ehkä odotin, että tuntisin enemmän jotakin. Haikeutta? Paniikkia? Eroamiskipuja? Mutta ei. Tunnen pääasiassa syvää tyytyväisyyttä. Kirja näyttää huipennukselta vuosien puurtamiselle. Kiitos karistolaisille ja osaavalle painolle!

***

Tapahtui perjantaina messuilla muutakin. Kun olin toipunut esikoiseni kohtaamisesta silmästä silmään, jäin seuraamaan Kariston kirjailijoiden esiintymisiä. Tiina Forsman kertoi esikoisdekkaristaan Annikki Nissinen selvittää murhan. Sain vihdoin nimikirjoituksenkin! (Mehän olemme paitsi kirjailijakollegoita, myös samalta Kohti mestaruutta -kurssilta.) Kirsti Kuronen kuvasi koskettavasti Omenapuu laulaa -teoksen syntyä ja ajatusta siitä, kuinka tärkeitä unelmat ovat.

Oli ihana myös tavata kustannustoimittajaani ja muita karistolaisia kasvotusten ja tutustua Taija Tuomiseen, joka haastattelee muiden muassa meitä fantasiapanelisteja sunnuntaina.

Ja kohtasinpa yllätyksenkin, johon en ollut ehtinyt varautua: nimittäin jaoin eilen ensimmäiset nimikirjoitukseni! Neljä kappaletta kaiken kaikkiaan, ja aina jouduin lainaamaan joltakulta kynää, kun itseltäni löytyi vain värillinen tussi. Kai täytyisi alkaa pitää mukanaan kuulakärkikynää, ainakin jos menee messuille...

(Se on muuten hassua puuhaa, kun aikuisena alkaa harjoitella nimikirjoitusta. Enhän minä voi käyttää samaa, jonka raapustan virallisiin papereihin.)

Kaiken kaikkiaan perjantai oli niin onnistunut, että viikonlopusta on tulossa ikimuistoinen.