Vampyyrien paluu: Kunnes tapamme taas on täällä!

 

Aika lailla siitä pitäen, kun Kenties tapan sinut vielä alkoi saavuttaa lukijoita vuosi sitten, siihen on kaivattu jatkoa. Ilokseni saan kertoa, että tässä se on! Kunnes tapamme taas sukeltaa syvemmälle vampyyrina olemisen maailmaan, mutta tutulla hahmokavalkadilla. Verta, jännitystä ja angstia ei tässäkään ole säästelty -- eikä huumoria unohdettu.

Kirjaa löytyy jo ostettavaksi Akateemisista ja Suomalaisista kirjakaupoista sekä tietysti netistä ja suoratoistopalveluista. Kirjastoihin se alkaa varmasti myös pian löytää tiensä, joskin varausjonoon kannattaa varautua.

Saana Nyqvist teki taas mielettömän hienon kannen (jolla kelpaa muuten kokeilla bookfacea), kiitos!

Toivotan lukijoille verevää matkaa vampyyrien maailmaan!

Hirviöhoitola-sarja alkaa!

Iloisia uutisia: Hirviöhoitola-sarjan ensimmäinen osa, Kartanon kummajaiset, on tullut painosta! Sain tekijänkappaleet käsiini viime perjantaina ja luultavasti tämän viikon kuluessa kirja ehtii myös kauppoihin.

Kuvaus:

"Jännittävä kirjasarja hirviöistä alkaa! Helppolukuinen, kuvitettu romaani alakouluikäisille. 

Lili ja Lotta saapuvat Lumolan kartanoon viettämään kesää Elviira-tädin kanssa. Täti varoittaa heitä paikan aaveista, mutta tytöt tietävät, että sellaisia ei ole olemassa. Yöllä alkaa kuitenkin kuulua kummia ääniä, ja seinästä ilmestyy läpikuultava hahmo. Voiko kummituksia sittenkin olla olemassa? Ja entä jos ne ovatkin lopulta aika mukavia tyyppejä? Luvassa on unohtumaton kesä, sillä paikka ei ole mikä tahansa kartano - vaan oikeiden kummitusten ja outojen otusten täyttämä hirviöhoitola!"

 

Kuvituksen on tehnyt Emma Rautala, joka on onnistunut vangitsemaan täydellisesti Hirviöhoitolan tunnelman ja asukkaat.

Olen aiemmin tehnyt yhden lastenkirjan, Minä, kissan, joka yhdistää fiktiota ja faktaa, mutta olen tiennyt jo pitkään haluavani tehdä lisää lastenkirjoja. Tämä unelma toteutuu nyt Hirviöhoitolan myötä!

Tarinamaailman idea on ollut minulla vuosikausia ja olen kehitellyt sitä pikkuhiljaa silloin tällöin eteenpäin. Muiden akuuttien kirjaprojektien vuoksi sille ei kuitenkaan ole löytynyt aikaa -- ennen kuin nyt. Kun Kariston Kirjakärpäseen aukeni mahdollisuus tarjota jotakin jännittävää konseptia, tiesin heti, mikä se olisi: Hirviöhoitola!

Lisää tätä maailmaa on siis luvassa. Jo ensi syksynä tulee sarjan seuraava osa. Tuskin maltan odottaa, että pääsen paljastamaan nimen ja kannen!

Uusi kustantaja Mifonki-sarjalla

Uups, ihan on jäänyt kertomatta, että viikko sitten laitoin paluupostiin allekirjoitetun kustannusopimuksen. (Jos jollakulla on käynyt niin hyvä säkä, että huomaamatta on jäänyt syyskuun alussa tullut pieni "pommi", taustoista voi lukea aikaisemmasta postauksesta.)

(c) J.S. Meresmaa

Eli kyllä, Mifongin mahti tulee ensi kesänä Myllylahdelta. Nyt on mustaa valkoisella. Kiitos heille luottamuksesta ja uskosta, että Mifonkien tarina on kustantamisen arvoinen! Odotan yhteistyötä innolla ja olen erityisen onnellinen siitä, ettei julkaisuvälistä tullut tämän pidempää.

Siinähän kävi loppujen lopuksi niin, että yhteistyön päätyttyä Kariston kanssa kolme kustantamoa ilmoitti kiinnostuksestaan samalla viikolla, joten alkuun ahdistavalta tuntunut tilanne muuttui valintatehtäväksi. Olisin nimittäin tehnyt kaikkien kanssa mielellään hommia! Mutta toivon, että tuotteliaisuuteni säilyy ja uusia yhteistyömahdollisuuksia avautuu tulevaisuudessa eri kustantamoiden kanssa. Ei ole nimittäin minun mielenterveydelleni hyvästä, jos kaikki munat ovat samassa korissa, ja kun näitä erilaisia kirjoitusambitioita riittää, ei ehkä ole hyvästä myöskään yhdelle kustantamolle yrittää julkaista niitä kaikkia. Nyt on vireillä tai käynnissä tai viimeistelyssä viisi käsikirjoitusta (sisältää lyhyttä, keskipitkää ja pitkää), joista kolmelle on melko suurella varmuudella tiedossa loppusijoituspaikka, eli kustantaja.

Aika näyttää, mitä tapahtuu. Sehän se elämästä kiinnostavaa tekee, ettei koskaan voi tietää mitä huominen tuo tullessaan.

Uskottomat kirjailijat vai sitoutumiskammoiset kustantamot? (Eli kuinka kirjasarja jätetään kesken)

Tähän saumaan piti tulla kuvapostaus Berliinin matkasta, mutta toisin kävi. Berliinissä kyllä käytiin, mutta matkaa varjosti kustantamolta tullut yllättävä vaade: julkaisemme Mifonki-sarjan kolmannen osan vain, jos kirjoitat siitä selkeästi päätösosan (jota se ei nyt ole).

Arvaatteko mitä? En suostunut.

Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.

Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.

Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.

Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.

Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.

***

Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?

Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.

Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.

Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.

Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.

Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.

Tuplaviikonloppu ja naurun arvoitus

Kun luulin, että oli sunnuntai, olikin vasta perjantai. Oikea viikonloppu on siis mennyt hieman hämmentyneessä olotilassa: ai se jatkuu vieläkin? Hupia ja hommia on riittänyt sopivassa määrin -- nukkumisesta puhumattakaan. Viime yönä tuli koisittua yksitoista tuntia putkeen.

Torstaina Helsingissä oli Taiteiden yö, ja Karistolla kemut uusissa toimitiloissa Kaisaniemenkadulla. Tarkoitus oli piipahtaa yön aikana myös muissa tapahtumissa, mutta seura oli niin mainiota, että ei sieltä loppuviimeksi päästy muualle kuin kadun toiselle puolelle Kaislaan. Magdalena Hain blogissa on erittäin kuvaava raportti illasta. (Jälkikäteen pahoitteluni, jos aiheutin jutuillani kenellekään traumoja. Olen räävitön, tiedän.)

Yöjunassa Tampereelle tuli pohdiskeltua muun muassa naurua ja siihen liittyvää valtaa. Mille saa nauraa ja kenen seurassa? Nauru on reaktio niin moneen asiaan: järkytykseen, huvittumiseen, hämmennykseen, iloon. Jostain syystä hyvin vastakkaisiin tunteisiin -- vai ovatko ne tunteet sittenkään kovin vastakkaisia? Nauru usein tulkitaan väärällä tavalla, jos se esiintyy epätavallisessa yhteydessä. Minulla esimerkiksi on kokemus hautajaisista, joissa nauratti ihan hirveästi. Toisaalta olen ollut myös hautajaisissa, joissa itkin niin paljon, että luulin ettei sille tule loppua lainkaan. Miksi niin erilaiset reaktiot? Vai ovatko tosiaan sittenkään? Jokin kuoleman läheisyydessä kutittaa nauruhermoja. Reaktio on primitiivinen, mutta esiintyykö eläinkunnassa naurua samoissa yhteyksissä kuin ihmisillä? Ihminen voi alkaa nauraa, kun näkee kaverinsa putoavan yllättäen kaivoon (vaikka järki sanoo, ettei siinä ole mitään hauskaa, siinähän voi käydä pahastikin). Mutta jos koira näkee lajitoverinsa juoksevan päin seinää, se ei löydä siitä mitään huvittavaa. Löytävätkö kädelliset?

Pään tuulettaminen teki hyvää. Nyt naputtelen takamus turtana novellia, jonka määräpäivä on viikon päästä. Kuten usein tässä vaiheessa kirjoitusprosessia, minulla ei ole hajuakaan siitä, onko tarina kiinnostava vai ei. Silti jatkan, sillä haluan tietää miten kaikki päättyy ja mitä tapahtuu matkalla. Toimittajat saavat sitten päättää, onko tekeleessä päätä tai häntää.

Kirjan aika ja makeaa mahan täydeltä

Eilen käväisin Hämeenlinnassa nostamassa maljan Arvin päivän kunniaksi. Paikalla oli kustantamon väki ja lukuisa joukko kirjailijoita ja kuvittajia ja kääntäjiä. Ilta oli mahdottoman mukava, keskusteltavaa pöytäseurueen kanssa riitti, ja Kirjan ajan yhteishaastattelu Kariston lavalla sujui mallikkaasti siitä huolimatta, että aikaa oli reilu puoli tuntia ja meitä kirjailijoita yhdeksän. Iltaa kohti yltynyt migreenityyppinen päänsärky aiheutti tosin muistiongelmia jälkeen päin, mutta kuuntelemassa olleet kollegat vakuuttelivat minun puhuneen lavalla ihan järkeviä. (Uskoisiko tuota. Että puhuisin joskus järkeviä.)

Oli kuitenkin todella mukava tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja! Kirjaostoksiltakaan ei voinut välttyä, sillä Kuparisaaritrilogian toinen osa Korkea puoliso, oli juuri ilmestynyt.

Ehdin illan aikana keskustelemaan onneksi myös kustannustoimittajani kanssa eräästä Mifonki-sarjaan liittyvästä rakenneseikasta, joka on mietityttänyt minua pidemmän aikaa. Sain eväitä ja varmuuden siitä, että suunta, joka on kirkastunut koko ajan enemmän mielessäni, kestää kokeilun. Nyt vain peukut ja isovarpaat pystyyn, että tipahtaisi apuraha, joka mahdollistaisi romaaniin syventymisen.

Jo nyt on niin vahva halu kirjoittaa.

***

Aamulehti julkaisi Mifongin perinnön arvion eilen nettilehdessä. Painetussa se oli keskiviikkona kirjailijahaastattelun kera. Kotikaupungin ykköslehti -- kylläpä lämmitti mieltä!

Kaikkea muuta kuin pahan onnen päivä

Ehdin messuille. Aloitin päiväni kukon pieremän aikaan, jotta ehtisin. En olisi mitenkään voinut odottaa lauantaihin, mitä oikein kuvittelin?

Ja sitten, kun ensimmäistä kertaa elämässäni kuljen messuille sisään ovesta, jossa lukee Esiintyjät/Press, huomaankin viivytteleväni. Hyvä on, halli on iso ja tupattu täyteen viiniä, teatteria ja kirjoja ja mitä muuta. Suunnistaminen kestää hetken. Vastaan tulee Sanasadon pöytä. Vaihdan muutaman sanan runoilija Juha Raution kanssa. Hivuttaudun eteenpäin. Pieni Kirjakauppa häämöttää etuvasemmalla. Jo kaukaa näen pöydissä Kariston kirjojen tuttuja kansia.

Seisahdun niistä sellaisen eteen, jota olen yrittänyt kuvitella kirjana pitkään.

Mikä on ensiajatukseni Mifongin perinnöstä?

Että se on kaunis. Se näyttää siltä, mihin itse tarttuisin innoissani lukijana. Se on juuri sopivan paksuinen. Oikea kirja, kovakantinen ja tyylikäs. Houkuttelevan mystinen.

Ehkä odotin, että tuntisin enemmän jotakin. Haikeutta? Paniikkia? Eroamiskipuja? Mutta ei. Tunnen pääasiassa syvää tyytyväisyyttä. Kirja näyttää huipennukselta vuosien puurtamiselle. Kiitos karistolaisille ja osaavalle painolle!

***

Tapahtui perjantaina messuilla muutakin. Kun olin toipunut esikoiseni kohtaamisesta silmästä silmään, jäin seuraamaan Kariston kirjailijoiden esiintymisiä. Tiina Forsman kertoi esikoisdekkaristaan Annikki Nissinen selvittää murhan. Sain vihdoin nimikirjoituksenkin! (Mehän olemme paitsi kirjailijakollegoita, myös samalta Kohti mestaruutta -kurssilta.) Kirsti Kuronen kuvasi koskettavasti Omenapuu laulaa -teoksen syntyä ja ajatusta siitä, kuinka tärkeitä unelmat ovat.

Oli ihana myös tavata kustannustoimittajaani ja muita karistolaisia kasvotusten ja tutustua Taija Tuomiseen, joka haastattelee muiden muassa meitä fantasiapanelisteja sunnuntaina.

Ja kohtasinpa yllätyksenkin, johon en ollut ehtinyt varautua: nimittäin jaoin eilen ensimmäiset nimikirjoitukseni! Neljä kappaletta kaiken kaikkiaan, ja aina jouduin lainaamaan joltakulta kynää, kun itseltäni löytyi vain värillinen tussi. Kai täytyisi alkaa pitää mukanaan kuulakärkikynää, ainakin jos menee messuille...

(Se on muuten hassua puuhaa, kun aikuisena alkaa harjoitella nimikirjoitusta. Enhän minä voi käyttää samaa, jonka raapustan virallisiin papereihin.)

Kaiken kaikkiaan perjantai oli niin onnistunut, että viikonlopusta on tulossa ikimuistoinen.

Jälleen yllätyksiä postilaatikossa (ja muita kuulumisia)

Johan tämä hurjaksi menee.

Olipa nimittäin postista noudettavaksi tupsahtanut Karistolta suuri kirjekuori. Mitähän tällä kertaa, mietin. No tietenkin Mifongin perinnön julisteita! Oo la laa, mihin tällaisia sitten ripustelisi. Löytyykö ehdotuksia? (Ja ei, kovin moneen bussikatokseen niitä ei riittäisi.)

***

En muista olenko maininnut, että pääsen Tampereen Kirjamessuille paneloimaan Kirsti Ellilän ja Hanna van der Steenin kanssa. Tässä poiminta sunnuntain ohjelmasta messujen kotisivuilta:

14.30-15.15 
Nuortenkirjapaneeli (Karisto) 
Paneelin juontaja Taija Tuominen 

Kolme kulmaa fantasiaan – keskustelemassa esikoiskirjailija ja kaksi kokeneempaa. Seikkailufantasiaa varhaisnuorille ja varttuneemmille sekä maagista realismia luonnonsuojelusta ja suvaitsevaisuudesta. J.S. Meresmaa (Mifongin perintö), Hanna van der Steen (Kirous) ja Kirsti Ellilä (Majavakevät). 

Jännittävää -- ja kuinka pian se jo onkaan!

***

Kirjatraileri menee lähes kokonaan uusiksi.

Sain nimittäin päähäni, että haluankin tehdä sen piirroskuvista...

Traileriin sävelletyn musiikin kuulin tänään ensimmäistä kertaa ja oi kuinka pidinkään siitä. Haasteena onkin nyt saada kuvamateriaalista yhtä hyvää kuin musiikista... Kiitos kiehtovista äänimaailmoista, Crichton Vulcan!

Tämän mielenmuutokseni ansiosta trailerin tekemisessä meneekin sitten vielä aikaa.

Mitäs mieltä olette: onko kirjojen kohdalla trailerin tultava julki ennen kirjaa vai onko sillä sen kummemmin väliä? Äkkiseltään voisi ajatella, että kirjan elinkaari on pitempi kuin elokuvan, mutta ei se välttämättä olekaan niin.

Rajatapaus

Elokuun lopussa Karisto piti kemut kirjasyksyn kunniaksi. Paikalla oli kustantamon johtajiston, kustannuspäälliköiden ja -toimittajien lisäksi suuri joukko kuvittajia ja kirjailijoita. En ole koskaan käynyt kirjamessuilla, joten näin ensimmäistä kertaa niin paljon kirjailijoita yhdessä tilassa, mutta koska tilaisuus oli rento ja lämminhenkinen, jännitin vähemmän kuin etukäteen uumoilin. Asiaa helpotti valtavasti myös se, että kirjailija Anneli Kanto oli paikalla ja esitteli minut muutamalle kollegalleen. Häntä on kiittäminen siitä, että lähdin silloin aikanaan työstämään käsikirjoitustani eteenpäin.

Illan myötä juttelin ja tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Mahdoinkohan olla paikalla ainoa, joka ei ollut vielä julkaissut mitään? Täytyy myöntää, että jo kutsukortin saadessani pohdin, kuulunko ryhmään ”kirjailijat ja kuvittajat” vai ”muut vieraat”? (Kirjailijoille ja kuvittajille oli nimittäin varattu opettavaa ohjelmaa illan alkuun.) Tämä on outo välivaihe, missä elelen. Sopimukset on tehty, luottamus kustannustoimittajaan on luotu ja se tärkein, käsikirjoitus, on kielioppiviilaamista ja taittoa vaille. Sitten taas odotellaan.

Kariston juhlissa oli yksi vika. Ilta oli liian lyhyt. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja toisten kirjoittajien tapaaminen valaisee pimeyttä, joka joskus valtaa puurtajan mielen. Me vaellamme yksin maailmoissamme, möyrimme mielikuvitushenkilöiden mieliä, puhumme seinille, ja sitten tulee näitä tilaisuuksia kun edessä onkin ojennettu, lämmin käsi; hymy, nimi ja kasvot.

Tajuaa, ettei ole yksin. Näitä hulluja (tämä sanan positiivisessa mielessä, sillä järjellä ajateltuna kirjailijan työssä ei ole järkeä), ihania ihmisiä on muitakin. Humaltuu tunteesta. Haluaa tutustua kaikkiin, sanan tai toisen vaihtamalla varmistaa, että on todellinen.

Vaikka kirjat ovat kuvitelmaa, kirjoittaja on todellinen.

Tämä tunne todellisuudesta on vain vahvistunut nyt, kun aloitin bloggaamisen. Metsähän vastaa kun sinne huutaa! Hahmoton tulevaisuus ja maailma ovat ottaneet ulottuvuuden ja muodon, joka onkin vain käden ojennuksen päässä. Kirjalla on vastaanottokomitea. Se ei synny tyhjyyteen.