Esikoisjuhlat

Romaanin kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Se on pitkiä keskusteluja oman pään sisässä. Ideoita, jotka eivät jätä rauhaan. Henkilöhahmoja, jotka kasvavat oikean ihmisen veroisiksi vain jos heille antaa tarpeeksi aikaa ja huomiota. Loputonta istumista tietokoneen ääressä, kramppaavia sormia, selkäsärkyjä, ummetusta ja epävarmuutta. Taistelua laiskuutta ja ajanpuutosta vastaan. Suuruudenhulluja kuvitelmia, kokeilua, itsensä ylittämistä, leijumista luovuudessa, tarinan imua.

Ei siis liene mikään ihme, että kun työn tulos on lopulta nähtävissä ja ennen kaikkea kosketeltavissa, sitä tekee mieli juhlistaa kunnolla.

Eilen juhlimme Mifongin perintöä Telakalla. Esikoinen on päässyt lukijoiden käsiin jo kuukauden päivät, mutta yksittäisten maljojen ja kilistelyiden lisäksi sille ei ollut vielä annettu kunnon läksiäistoivotuksia tuuliseen maailmaan. Paikalla oli noin viisikymmentä ihmistä, ystäviä, sukulaisia, kollegoita ja kustantamon väkeä. Tuntui ihmeelliseltä, että heidät oli tuonut paikalle tarina, joka sai alkunsa minun mielikuvituksestani.

Ilta oli kaikin puolin onnistunut ja mahtava. Uusia tuttavuuksiakin kertyi, ja vaikka aika ei antanut myöten, jotta olisin ehtinyt jutella jokaisen kanssa niin paljon kuin olisin halunnut, jäi päällimmäiseksi syvä tyytyväisyys. Mifongin perintö jatkakoon elämäänsä lukijoissa -- kirjailija keskittyy tuleviin tarinoihin.

Kiitos kaikille, jotka pääsitte paikalle!

Rajatapaus

Elokuun lopussa Karisto piti kemut kirjasyksyn kunniaksi. Paikalla oli kustantamon johtajiston, kustannuspäälliköiden ja -toimittajien lisäksi suuri joukko kuvittajia ja kirjailijoita. En ole koskaan käynyt kirjamessuilla, joten näin ensimmäistä kertaa niin paljon kirjailijoita yhdessä tilassa, mutta koska tilaisuus oli rento ja lämminhenkinen, jännitin vähemmän kuin etukäteen uumoilin. Asiaa helpotti valtavasti myös se, että kirjailija Anneli Kanto oli paikalla ja esitteli minut muutamalle kollegalleen. Häntä on kiittäminen siitä, että lähdin silloin aikanaan työstämään käsikirjoitustani eteenpäin.

Illan myötä juttelin ja tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Mahdoinkohan olla paikalla ainoa, joka ei ollut vielä julkaissut mitään? Täytyy myöntää, että jo kutsukortin saadessani pohdin, kuulunko ryhmään ”kirjailijat ja kuvittajat” vai ”muut vieraat”? (Kirjailijoille ja kuvittajille oli nimittäin varattu opettavaa ohjelmaa illan alkuun.) Tämä on outo välivaihe, missä elelen. Sopimukset on tehty, luottamus kustannustoimittajaan on luotu ja se tärkein, käsikirjoitus, on kielioppiviilaamista ja taittoa vaille. Sitten taas odotellaan.

Kariston juhlissa oli yksi vika. Ilta oli liian lyhyt. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja toisten kirjoittajien tapaaminen valaisee pimeyttä, joka joskus valtaa puurtajan mielen. Me vaellamme yksin maailmoissamme, möyrimme mielikuvitushenkilöiden mieliä, puhumme seinille, ja sitten tulee näitä tilaisuuksia kun edessä onkin ojennettu, lämmin käsi; hymy, nimi ja kasvot.

Tajuaa, ettei ole yksin. Näitä hulluja (tämä sanan positiivisessa mielessä, sillä järjellä ajateltuna kirjailijan työssä ei ole järkeä), ihania ihmisiä on muitakin. Humaltuu tunteesta. Haluaa tutustua kaikkiin, sanan tai toisen vaihtamalla varmistaa, että on todellinen.

Vaikka kirjat ovat kuvitelmaa, kirjoittaja on todellinen.

Tämä tunne todellisuudesta on vain vahvistunut nyt, kun aloitin bloggaamisen. Metsähän vastaa kun sinne huutaa! Hahmoton tulevaisuus ja maailma ovat ottaneet ulottuvuuden ja muodon, joka onkin vain käden ojennuksen päässä. Kirjalla on vastaanottokomitea. Se ei synny tyhjyyteen.