Ensimmäinen kirjamessukokemus on nyt takanapäin. Eipä muuta voi sanoa kuin huhhuh!
Aloitin yhdeltätoista ja kotiin päin lähdin seitsemän jälkeen, joten täysimittainen työpäivä tuli hallissa vietettyä. Käyntikortteja jätin jakoon noin 150 kappaletta, ja ainakin perjantaina ne olivat tehneet hyvin kauppansa Kariston tiskiltä ja Fantasia- ja Scifiseurojen ilmaispöydästä, jonne myös laitoin niitä luvan kanssa. Lauantai on kuulemma yleensä kiireisin päivä, joten uskoisin että melkein koko pino on kadonnut sunnuntai-iltaan mennessä. Mifonkien ennakkomainonta on siis hyvässä vauhdissa!
Ohjelma, jonka olin suunnitellut itselleni hieman ontui, sillä en ollut ollenkaan sisällyttänyt siihen kustantamoväen kanssa ja kirjailijakollegoiden kanssa jutustelua ja lounasta, jonka Karisto ystävällisesti tarjosi. Poikkeama aikataulusta ei kyllä yhtään haitannut, oli tosi mukavaa!
Myös sivupolkuja tuli talsittua. Kirjaostokset olivat ehdottoman kiellettyjä, joten minulla oli aikaa olla kuuntelemassa Avain-kustantamon Helmi Kekkosta, jolta on tullut toinen kirja, romaani tällä kertaa. En ole häneltä mitään aiemmin lukenut, mutta asia korjaantunee piakkoin. Häntä on kiitelty erityisesti kielestä ja kauniista lauseesta.
Kari Hotakainenkin osui reitille sattumalta. Hän oli Esa Silanderin kanssa haastateltavana "Asialliset" -teoksesta, johon on koottu aforismeja Hotakaisen tuotannosta. Hotakaisesta pidän sekä sanailijana että kynäilijänä niin paljon, että tämä kirja luultavasti löytää tiensä kirjahyllyyni ennen pitkää. Hänen lauseensa on viidakkoveitsi (termi kirjailijalta itseltään lähtöisin?) ja se on niin totta.
Jens Lapidus piti nähdä ihan vain sen vuoksi, että onko se niin komea kuin kirjansa liepeessä. Oli se.
Lisäksi olin seuraamassa kun karistolaiset Kirsti Ellilä ja Maria Autio olivat Louhi-lavalla kertomassa identiteetin etsimisestä fantasian ja realismin keinoin, ja kun Laura Gustaffsonia haastateltiin Kirjakahvilassa esikoisteoksestaan "Huorasatu".
Ehkä mielenkiintoisinta koko illan annissa oli kuitenkin esikoiskirjailijoiden esittely. Torstaina oli ensimmäinen esikoisryhmä ja tämä perjantainen oli sitten toinen. Mukana olijoista minua eniten kiinnostivat pirkanmaalaiset Saara Henriksson ja Marisha Rasi-Koskinen, joista ensin mainitun teoksen olen jo lukenut, toisen en vielä, mutta kummatkin ovat saaneet todella kiittäviä arvioita. Yleisössä istuessani en voinut olla tuumimatta, josko vuoden päästä itsekin istun noilla nahkatuoleilla (vaikka tokkopa ne samat tuolit ovat) ja kiemurtelen haastattelijan kysymyksistä.
Olin pettynyt, ettei kumpikaan päässyt ehdolle Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Onneksi sieltä löytyi kuitenkin Silene Lehto runokokoelmallaan "Hän lähti valaiden matkaan". Siinä on, kuulkaa, niin ihana teos, etten ikinä ikinä luovu siitä ja lahjaksi ostan ystävällenikin.
Yksi asia, mikä jäin mieleen kaivelemaan messuilla ja sen jälkeen, olivat haastattelijat. Muutama haastattelija oli kerta kaikkisen tökerö. Joko kysymyksiin oli verhoiltu haastattelijan oma ennakkokäsitys tai mielipide kirjasta (jolloin pelkästään vastaamalla kysymykseen kirjailija tuli allekirjoittaneeksi näkemyksen, joka saattoi olla kovin subjektiivinen) tai sitten he heittivät miinan loppuun tähän tyyliin:
Haastattelija: "Kirjassasi käsittelet melko roisilla kielellä nyky-yhteiskunnan seksualisoitumista. Halusitko herättää näillä sanavalinnoilla huomiota?"
Kirjailija: "No en varsinaisesti, kyllä se kieli tuli kirjaan ihan luonnollisesti ja ilman tietoista harkintaa."
Haastattelija: "Mutta huomiota se kyllä herättää."
Ja sitten perään heti seuraava kysymys, jolloin kirjailijan osaksi jää vain toivoa, että kuuntelijoilla on kummatkin korvakäytävät käytössä ja niitä yhdistävä tietojenkäsittelylaitos käynnissä. Miten tuohon sitten edes vastaisi? Ahaa, vai niin, ehkä näin on sinun kohdallasi, arvoisa haastattelija? Turhauduin monta kertaa, kun haastattelija mennä vihelteli omia raiteitaan eikä antanut kirjailijalle mahdollisuutta kertoa teoksestaan omin sanoin ja omalla suullaan. Kokeneimmat haastateltavat (kuten Hotakainen) osaavat ehkä sivuutella näitä miinoja, mutta ensimmäistä kirjaansa esittelevillä ei moisia taitoja vielä ole.
Tähän loppuun voisin lainata belonelaista sananlaskua (Belone on eräs keskeinen maa Mifongin perinnössä.): "Kun sää kylmenee, karva pitenee."
29.10.2011
27.10.2011
Eka kerta
Paljastan teille nyt jotain.
En ole koskaan käynyt kirjamessuilla.
Muilla messuilla kyllä, ja Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa ja Elävän kirjallisuuden festivaaleilla, mutta kirjamessuilla en koskaan. Miten siinä niin on päässyt käymään?
Huomenna asiaan tulee muutos. Vietän koko päivän Helsingin kirjamessuilla. Kävin ohjelman läpi ja merkitsin kaikki kiinnostavat esiintymiset muistilapulle. Heti ensimmäiseksi kävi ilmi, että yksi päivä on kamalan vähän, kun esiintyjiä ja ohjelmaa on neljälle päivälle, mutta ei auta. Käytössä on vain yksi kutsu, joten yksi päivä oli valittava. Siltikin tulee päällekkäisyyksiä eikä kaikkea haluamaansa ehdi näkemään, mutta jos todella ehdin nähdä kaiken, mitä suunnittelen, olen enemmän kuin tyytyväinen.
Luultavasti messuilla tapaa paljon ihmisiä, joten tilasin viime viikolla blogille käyntikortteja. Ensimmäinen kerta tämäkin, enpä ole ennen käyntikortteja mukanani kantanut!
Koska kuva ei näytä kaikkea, kerron sanoin: kortin etupuolella lukee blogini nimi ja osoite; oma nimeni ja sähköpostiosoite; maininta esikoisteoksesta ja sen ilmestymisajankohdasta sekä tervetulotoivotus blogia seuraamaan. Toisella puolella on esikoiskirjan nimi ja oma nimeni. Kortti sopii vallan mainiosti vaikka kirjanmerkiksi!
Sain luvan jättää niitä Kariston osastolle (7d40) viikonlopuksi, joten toivottavasti ihmiset löytävät niitä sieltä.
Mikä sinun reaktiosi olisi, jos joku ojentaisi keskustelun päätteeksi bloginsa käyntikortin?
Voisin olla ensin hieman hämmentynyt, mutta sitten mielissäni, sillä yleensä tavatessa uusia ihmisiä jännittää tilannetta sen verran, että mieli pyyhkiytyy kotimatkalla ja se jokin tärkeä nimi hukkuu. Mutta jos olisin saanut käyntikortin, minulla olisi keino löytää nimi uudelleen.
En ole koskaan käynyt kirjamessuilla.
Muilla messuilla kyllä, ja Vanhan kirjallisuuden päivillä Sastamalassa ja Elävän kirjallisuuden festivaaleilla, mutta kirjamessuilla en koskaan. Miten siinä niin on päässyt käymään?
Huomenna asiaan tulee muutos. Vietän koko päivän Helsingin kirjamessuilla. Kävin ohjelman läpi ja merkitsin kaikki kiinnostavat esiintymiset muistilapulle. Heti ensimmäiseksi kävi ilmi, että yksi päivä on kamalan vähän, kun esiintyjiä ja ohjelmaa on neljälle päivälle, mutta ei auta. Käytössä on vain yksi kutsu, joten yksi päivä oli valittava. Siltikin tulee päällekkäisyyksiä eikä kaikkea haluamaansa ehdi näkemään, mutta jos todella ehdin nähdä kaiken, mitä suunnittelen, olen enemmän kuin tyytyväinen.
Luultavasti messuilla tapaa paljon ihmisiä, joten tilasin viime viikolla blogille käyntikortteja. Ensimmäinen kerta tämäkin, enpä ole ennen käyntikortteja mukanani kantanut!
Koska kuva ei näytä kaikkea, kerron sanoin: kortin etupuolella lukee blogini nimi ja osoite; oma nimeni ja sähköpostiosoite; maininta esikoisteoksesta ja sen ilmestymisajankohdasta sekä tervetulotoivotus blogia seuraamaan. Toisella puolella on esikoiskirjan nimi ja oma nimeni. Kortti sopii vallan mainiosti vaikka kirjanmerkiksi!
Sain luvan jättää niitä Kariston osastolle (7d40) viikonlopuksi, joten toivottavasti ihmiset löytävät niitä sieltä.
Mikä sinun reaktiosi olisi, jos joku ojentaisi keskustelun päätteeksi bloginsa käyntikortin?
Voisin olla ensin hieman hämmentynyt, mutta sitten mielissäni, sillä yleensä tavatessa uusia ihmisiä jännittää tilannetta sen verran, että mieli pyyhkiytyy kotimatkalla ja se jokin tärkeä nimi hukkuu. Mutta jos olisin saanut käyntikortin, minulla olisi keino löytää nimi uudelleen.
25.10.2011
Kirjoittajan pulmia, osa 5. Hylsysade kustantamoista. Missä myydään tarpeeksi kestäviä sateenvarjoja?
Yleisön pyynnöstä (kiitos toiveesta, JoannaN!) puidaan tässä kirjoituksessa tunnelmia ja totuuksia kustantamokierroksista, joissa toiveikkaan kirjailijanalun käsikirjoitus rämpii ja räpistelee.
Myönnän heti alkuun, että olen päässyt hävettävän vähällä. Kaksi peruspersoonatonta hylsyä (niille lukijoille, joille tämä ilmaisu ei ole tuttu, selvennettäköön, että kyse on hylkäyskirjeestä), yksi matkalla hukkunut käsikirjoitus, johon sen uudelleenlähettämisenkään jälkeen ei vastattu -- siinä kaikki mitä jouduin pureskelemaan ennen kuin sopimus syntyi. Aikaa koko ralliin meni puolisentoista vuotta.
Kuulemani ja lukemani mukaan vastauksia kustantamoista voi tulla millä aikataulutuksella tahansa: vuorokaudesta vuosikausiin. Kustantamoista voidaan lähettää personoimaton aanelosprintti "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi tämänhetkiseen kustannusohjelmaamme" tai kannustava, hiukan jo toiveita käsiksen mahdollisuuksista antava kirjallinen palaute. Olenpa kuullut sellaisestakin, että kirjoittajaparkaa riiputetaan kuin löysässä hirressä epämääräisillä lupauksilla ja ehkä-lausunnoilla. Ja tiedän henkilön, joka sai hylkäävän päätöksen, mutta jonkun toisen käsikirjoituksesta ja sen jonkun toisen nimellä...
Siinä vaiheessa kun käsikirjoitus on viilattu ja valmisteltu kustantamokierrosta varten, kannattaa tutkia tarkkaan kustantamoiden linjaukset. Paitsi että kirjakauppoja, kirjastoja ja divareita tonkiessa on hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, kuka kustantaa mitäkin, on oivallinen lähettäjän loppusijoituspaikka Suomen Kustannusyhdistyksen sivusto, josta löytyvät tarpeelliset tiedot yhden linkin takaa. Yksittäisten kustantamoiden sivuilta voi käydä vielä tarkistamassa, millä tavalla ja missä muodossa he käsikirjoituksen haluavat vastaanottaa.
Ja kun nippu on postissa tai tiedosto lähetetty, alkaa odotus. Tuskallinen, toiveikas odotus.
***
"Ehkä saan tietää tänään", ajattelin lähes jokaisena niistä aamuista, joita puoleentoista vuoteen mahtui. Ehkä tänään. Välissä vaihtuivat vuodenajat ja työpaikka. Työpäivän lomassa oli pakko vastata puhelinmyyjillekin, sillä eihän sitä tiennyt, jos vaikka kustantamosta soitettaisiin.
Ei sieltä koskaan soitettu.
Kun käsikirjoituksen lähettämisestä on vuosi, alkaa odottajaparka arpoa, että onko nyt kulunut kyllin pitkä aika, jotta on soveliasta -- ei liian päällekäyvää ja kenties ärsyttävää -- ottaa yhteyttä niihin kustantamoihin, joista ei vielä ole kuulunut mitään. Ne perushylsyt ovat tässä vaiheessa ropisseet jo, niin säntillisesti sivuilla luvatun aikajanan viivalla, että kirjoittaja epäilee käsikirjoitusnippua tuskin edes raotetun.
Ja kun viimein uskaltautuu soittamaan nettisivujen yhteystiedoista löydettyyn numeroon, kun on suunnitellut sanottavansa ja rykinyt kurkustaan epävarmuuden, urhea soittajaparka saa kuulla, ettei kustantamoon ole koskaan mitään sen nimistä käsikirjoitusta tullutkaan. "Meillä pidetään kyllä kirjaa näistä", ääni toisessa päässä sanoo. "Ei auta kuin lähettää uudestaan."
Mutta vuosi on pitkä aika. Kuukaudessa on liian monta päivää odotella vain vastausta. Kirjoittajaparan ei auta muu kuin tehdä niin kuin luonto kehottaa -- kirjoittaa uutta. Mifonkitrilogian toinen osa kirjoitettiin odotellessa. Päätösosa on jo hyvässä vauhdissa, kun odottelen tässä ensimmäisen julkaisua.
Mutta nyt loikin liikaa eteenpäin, loppuhuipentumahan on vielä kertomatta.
Kun soittaja-odottaja-kirjoittajaparka on saanut kuulla, että käsikirjoitus on tyystin kadonnut matkalla, hätääntyy hän ja soittaa seuraavaan kustantamoon pahinta peläten. Mutta ei, sinne on sen niminen saapunut ja odottaa kärsivällisesti jonossa. Puolen vuoden päästä tiedusteltaessa ystävällinen kustannustoimittaja ilmoittaa sähköpostitse, että he käsittelevät viikon päästä kokouksessa kustannuspäätöstä odottavia käsikirjoituksia. Vihdoinkin aikaraja! Odottajaparka, joka tässä vaiheessa ei kunnolla enää muistakaan mitä tuli lähettäneeksi, sillä kaikki aivotoiminta on keskittynyt kuluneina viikkoina uuteen luomistyöhön, huokaa helpotuksesta ja valmistautuu kestämään pettymyksen --
niin, hän on kuullut, että kirjailijan on kestettävä pettymyksiä, miten kummallinen juttu kuinka paljon pettymyksiä on kestettävä ennen ja jälkeen --
ja kirjoittaa seinäkalenterin ruutuun mustalla tussikynällä sanan "tuomiopäivä".
Tuomio tulee. Sähköpostia tavaava tuleva esikoiskirjailija on erittäin tyytyväinen, ettei kuule päätöksestä puhelimessa, sillä silloin asiaa ei pääsisi tarkistamaan jälkikäteen. Voisi vaikka kuvitella nähneensä unta. Voisi luulla, että puhelinmyyjä on keksinyt vuosisadan pilan.
Seinäkalenteriin hän piirtää punaisen sydämen.
***
Ja viimeiseksi: jokaisessa esikoiskirjan kustannuspäätöksessä on ripaus onnea matkassa, näin uskon. Se ei ole mikään mystinen "deus ex machina" -tyyppinen onnenripaus, vaan se sattuma, että oikea käsikirjoitus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla lukijalla.
Sopimus voi napsahtaa ensimmäisellä kerralla, mutta useimpien meistä on valmistauduttava hylsysateeseen.
Myönnän heti alkuun, että olen päässyt hävettävän vähällä. Kaksi peruspersoonatonta hylsyä (niille lukijoille, joille tämä ilmaisu ei ole tuttu, selvennettäköön, että kyse on hylkäyskirjeestä), yksi matkalla hukkunut käsikirjoitus, johon sen uudelleenlähettämisenkään jälkeen ei vastattu -- siinä kaikki mitä jouduin pureskelemaan ennen kuin sopimus syntyi. Aikaa koko ralliin meni puolisentoista vuotta.
Kuulemani ja lukemani mukaan vastauksia kustantamoista voi tulla millä aikataulutuksella tahansa: vuorokaudesta vuosikausiin. Kustantamoista voidaan lähettää personoimaton aanelosprintti "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi tämänhetkiseen kustannusohjelmaamme" tai kannustava, hiukan jo toiveita käsiksen mahdollisuuksista antava kirjallinen palaute. Olenpa kuullut sellaisestakin, että kirjoittajaparkaa riiputetaan kuin löysässä hirressä epämääräisillä lupauksilla ja ehkä-lausunnoilla. Ja tiedän henkilön, joka sai hylkäävän päätöksen, mutta jonkun toisen käsikirjoituksesta ja sen jonkun toisen nimellä...
Siinä vaiheessa kun käsikirjoitus on viilattu ja valmisteltu kustantamokierrosta varten, kannattaa tutkia tarkkaan kustantamoiden linjaukset. Paitsi että kirjakauppoja, kirjastoja ja divareita tonkiessa on hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, kuka kustantaa mitäkin, on oivallinen lähettäjän loppusijoituspaikka Suomen Kustannusyhdistyksen sivusto, josta löytyvät tarpeelliset tiedot yhden linkin takaa. Yksittäisten kustantamoiden sivuilta voi käydä vielä tarkistamassa, millä tavalla ja missä muodossa he käsikirjoituksen haluavat vastaanottaa.
Ja kun nippu on postissa tai tiedosto lähetetty, alkaa odotus. Tuskallinen, toiveikas odotus.
***
"Ehkä saan tietää tänään", ajattelin lähes jokaisena niistä aamuista, joita puoleentoista vuoteen mahtui. Ehkä tänään. Välissä vaihtuivat vuodenajat ja työpaikka. Työpäivän lomassa oli pakko vastata puhelinmyyjillekin, sillä eihän sitä tiennyt, jos vaikka kustantamosta soitettaisiin.
Ei sieltä koskaan soitettu.
Kun käsikirjoituksen lähettämisestä on vuosi, alkaa odottajaparka arpoa, että onko nyt kulunut kyllin pitkä aika, jotta on soveliasta -- ei liian päällekäyvää ja kenties ärsyttävää -- ottaa yhteyttä niihin kustantamoihin, joista ei vielä ole kuulunut mitään. Ne perushylsyt ovat tässä vaiheessa ropisseet jo, niin säntillisesti sivuilla luvatun aikajanan viivalla, että kirjoittaja epäilee käsikirjoitusnippua tuskin edes raotetun.
Ja kun viimein uskaltautuu soittamaan nettisivujen yhteystiedoista löydettyyn numeroon, kun on suunnitellut sanottavansa ja rykinyt kurkustaan epävarmuuden, urhea soittajaparka saa kuulla, ettei kustantamoon ole koskaan mitään sen nimistä käsikirjoitusta tullutkaan. "Meillä pidetään kyllä kirjaa näistä", ääni toisessa päässä sanoo. "Ei auta kuin lähettää uudestaan."
Mutta vuosi on pitkä aika. Kuukaudessa on liian monta päivää odotella vain vastausta. Kirjoittajaparan ei auta muu kuin tehdä niin kuin luonto kehottaa -- kirjoittaa uutta. Mifonkitrilogian toinen osa kirjoitettiin odotellessa. Päätösosa on jo hyvässä vauhdissa, kun odottelen tässä ensimmäisen julkaisua.
Mutta nyt loikin liikaa eteenpäin, loppuhuipentumahan on vielä kertomatta.
Kun soittaja-odottaja-kirjoittajaparka on saanut kuulla, että käsikirjoitus on tyystin kadonnut matkalla, hätääntyy hän ja soittaa seuraavaan kustantamoon pahinta peläten. Mutta ei, sinne on sen niminen saapunut ja odottaa kärsivällisesti jonossa. Puolen vuoden päästä tiedusteltaessa ystävällinen kustannustoimittaja ilmoittaa sähköpostitse, että he käsittelevät viikon päästä kokouksessa kustannuspäätöstä odottavia käsikirjoituksia. Vihdoinkin aikaraja! Odottajaparka, joka tässä vaiheessa ei kunnolla enää muistakaan mitä tuli lähettäneeksi, sillä kaikki aivotoiminta on keskittynyt kuluneina viikkoina uuteen luomistyöhön, huokaa helpotuksesta ja valmistautuu kestämään pettymyksen --
niin, hän on kuullut, että kirjailijan on kestettävä pettymyksiä, miten kummallinen juttu kuinka paljon pettymyksiä on kestettävä ennen ja jälkeen --
ja kirjoittaa seinäkalenterin ruutuun mustalla tussikynällä sanan "tuomiopäivä".
Tuomio tulee. Sähköpostia tavaava tuleva esikoiskirjailija on erittäin tyytyväinen, ettei kuule päätöksestä puhelimessa, sillä silloin asiaa ei pääsisi tarkistamaan jälkikäteen. Voisi vaikka kuvitella nähneensä unta. Voisi luulla, että puhelinmyyjä on keksinyt vuosisadan pilan.
Seinäkalenteriin hän piirtää punaisen sydämen.
***
Ja viimeiseksi: jokaisessa esikoiskirjan kustannuspäätöksessä on ripaus onnea matkassa, näin uskon. Se ei ole mikään mystinen "deus ex machina" -tyyppinen onnenripaus, vaan se sattuma, että oikea käsikirjoitus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla lukijalla.
Sopimus voi napsahtaa ensimmäisellä kerralla, mutta useimpien meistä on valmistauduttava hylsysateeseen.
23.10.2011
Irti, poikki, pinoon!
Kummallista on aika, etenkin kirjan synnyn aika.
Aloitin "Mifongin perinnön" kirjoittamisen marraskuussa 2006, kohta viisi vuotta sitten. Käsikirjoitus lähti kustantamokierrokselle syyskuussa 2009. Kustannussopimuksen Kariston kanssa allekirjoitin helmikuussa 2011. Kirjan julkaisuajankohdaksi on kaavailtu huhtikuuta 2012, mutta en tiedä kuinka todennäköistä on, että aikataulu pitää. Kässäri on kustantajalla, toimittamista ja taittoa vailla.
Tuntuu, että "Mifongin perintö" roikkuu ja roikkuu mielen takamailla, tekstitiedostona ja tiiliskiven paksuisena tulostusnippuna nurkissa. Se on kirjoitettu, valmis ja nyt toivoisin vain, että se saataisiin luettaville. Mihin nämä vuodet ovat kadonneet? Mihin hulahti 2010?
Pakko puhallella vähän pölyjä muistipiirien päältä: 2010 oli odottamisen vuosi. Kirjoitin myös trilogian kakkososan ja novelleja. Ei siis ollenkaan niin hyödytön vuosi kuin haluaisin itselleni uskotella.
Ehkä olen nuori ja siksi kärsimätön, tai sitten olen vain luonnostani kärsimätön. Tulisi jo! Seuraava! Eteenpäin! Mitä sitä vielä kuhnitaan? Hyvänen aika, olin kirjan kirjoittamisen alussa 23 vuotta, ihan lapsi, kapaloissa, opiskelija! Kun trilogian viimeinen osa julkaistaan, olen varmaankin nelikymppinen, keski-ikäinen, katkera!
Onneksi olen sentään suhteellisuudentajuinen.
Aloitin "Mifongin perinnön" kirjoittamisen marraskuussa 2006, kohta viisi vuotta sitten. Käsikirjoitus lähti kustantamokierrokselle syyskuussa 2009. Kustannussopimuksen Kariston kanssa allekirjoitin helmikuussa 2011. Kirjan julkaisuajankohdaksi on kaavailtu huhtikuuta 2012, mutta en tiedä kuinka todennäköistä on, että aikataulu pitää. Kässäri on kustantajalla, toimittamista ja taittoa vailla.
Tuntuu, että "Mifongin perintö" roikkuu ja roikkuu mielen takamailla, tekstitiedostona ja tiiliskiven paksuisena tulostusnippuna nurkissa. Se on kirjoitettu, valmis ja nyt toivoisin vain, että se saataisiin luettaville. Mihin nämä vuodet ovat kadonneet? Mihin hulahti 2010?
Pakko puhallella vähän pölyjä muistipiirien päältä: 2010 oli odottamisen vuosi. Kirjoitin myös trilogian kakkososan ja novelleja. Ei siis ollenkaan niin hyödytön vuosi kuin haluaisin itselleni uskotella.
Ehkä olen nuori ja siksi kärsimätön, tai sitten olen vain luonnostani kärsimätön. Tulisi jo! Seuraava! Eteenpäin! Mitä sitä vielä kuhnitaan? Hyvänen aika, olin kirjan kirjoittamisen alussa 23 vuotta, ihan lapsi, kapaloissa, opiskelija! Kun trilogian viimeinen osa julkaistaan, olen varmaankin nelikymppinen, keski-ikäinen, katkera!
Onneksi olen sentään suhteellisuudentajuinen.
19.10.2011
Juhlan tuntua
Tänään sain kunnian osallistua Anneli Kannon & Terhi Rannelan huikean yhteistyön tuloksena syntyneen fantasiakirjan Tähystäjäneidon julkistamisjuhliin. Julkkarit voivat olla hieman väärä sana, sillä kirja on ollut saatavilla kaupoista jo syyskuusta, mutta kyllä kirja ilmestyessään on aina juhlan arvoinen. Tilaisuus oli aivan ihastuttava ja Kanto&Rannela -tiimi herskyvän hauska ja välitön. Juhlan tuntua korottivat oikein mainiosti kunniavieraat, jotka olivat saapuneet Sarmatiasta asti soittamaan väelle.
Voin vain huokaista haikeana. Yhteiskirjoittaminen kuulostaa ihanalta: rinnalla on työtoveri, joka puolittaa kirjoittamisen surut ja kaksinkertaistaa ilot. Kanto mainitsi, että kun hän sai Rannelalta tekstilähetyksen, se oli kuin joululahjaa avaisi: mitähän hauskaa toinen on tällä kertaa keksinyt. Yhteiskirjoittaminen ei varmasti ole kaikkien kohdalla näin sujuvaa ja ongelmatonta, mutta Kanto&Rannela näyttävät nauttivan kimmokkeesta, joita yksin kirjoittaessa ei ole. Heillä on sparrauskaveri, yllättäjä, toinen ääni, tuore näkökulma -- kaikki samassa paketissa. Mahtavaa!
Vaikka suoraan sanoen en tiedä, olisiko minusta vielä kirjoittamaan yhdessä yhtään kenenkään kanssa. En taida olla siihen vielä tarpeeksi kypsä kirjoittajana. Jos kohdalle sattuu henkilö, jonka kanssa kemiat pelaavat yksiin, en kyllä kieltäydykään.
Miten te muut? Miltä ajatus jonkun toisen kanssa kirjoittamisesta tuntuu? Oletteko kokeilleet?
P.S. Myös Anne Leinonen on kokenut yhteiskirjailija. Hänen viimeisimmässä blogikirjoituksessaan käsitellään sitä, miten työskentely kaksin oikein luonnistuu. Kannattaa lukea, toimintametodit kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin Kannolla ja Rannelalla!
Voin vain huokaista haikeana. Yhteiskirjoittaminen kuulostaa ihanalta: rinnalla on työtoveri, joka puolittaa kirjoittamisen surut ja kaksinkertaistaa ilot. Kanto mainitsi, että kun hän sai Rannelalta tekstilähetyksen, se oli kuin joululahjaa avaisi: mitähän hauskaa toinen on tällä kertaa keksinyt. Yhteiskirjoittaminen ei varmasti ole kaikkien kohdalla näin sujuvaa ja ongelmatonta, mutta Kanto&Rannela näyttävät nauttivan kimmokkeesta, joita yksin kirjoittaessa ei ole. Heillä on sparrauskaveri, yllättäjä, toinen ääni, tuore näkökulma -- kaikki samassa paketissa. Mahtavaa!
Vaikka suoraan sanoen en tiedä, olisiko minusta vielä kirjoittamaan yhdessä yhtään kenenkään kanssa. En taida olla siihen vielä tarpeeksi kypsä kirjoittajana. Jos kohdalle sattuu henkilö, jonka kanssa kemiat pelaavat yksiin, en kyllä kieltäydykään.
Miten te muut? Miltä ajatus jonkun toisen kanssa kirjoittamisesta tuntuu? Oletteko kokeilleet?
P.S. Myös Anne Leinonen on kokenut yhteiskirjailija. Hänen viimeisimmässä blogikirjoituksessaan käsitellään sitä, miten työskentely kaksin oikein luonnistuu. Kannattaa lukea, toimintametodit kuulostavat hyvin samanlaisilta kuin Kannolla ja Rannelalla!
17.10.2011
Rusakonpoikasia
Jatkan pohdintoja toisten kirjoittavien ihmisten tai muuten kirjalliseen alaan liittyvien ihmisten mahdollisesta vaikutuksesta kirjoittamiseen. Aiemmin kerroin omia kokemuksiani kursseista ja palautteen hyödyllisyydestä. Nyt tutkailen asian toista puolta.
Palaute, jota kirjoittaja saa, ei aina ole kehittävää. Joskus se voi hyydyttää luovuuden, sekoittaa ajatukset tai saada kirjoittajan epäilyksen mustaan metsään. Joskus se halvaannuttaa koko kirjoitusprosessin ja aiheuttaa palautteen kohteena olleen tekstin hylkäämisen.
Minulla ei ole asiasta laajaa kokemusta, mutta tämän tiedän omakohtaisesti: liian keskeneräisen tekstin altistaminen arvostelulle on tuhoisaa. Vertaisin sitä siihen, että rusakkoemo hylkää poikasensa, jos siihen on tarttunut ihmisen haju. Tämähän on mitä ikävin seuraus teosta, johon syyllistytään puhtain ja viattomin mielin: söpö rusakonpoikanen vaikuttaa hylätyltä, on peloton ja niin suloinen, että se on aivan pakko nostaa syliin; sitä pitää auttaa ja turvata.
Myös käsikirjoitus on avuton ja peloton keskeneräisyyden tilassaan. Avuton siksi, että kirjoittaja päättää sen asioista; peloton siksi, että se on vasta nupullaan eikä tiedä, mikä tulevaisuudessa vaanii. Käsikirjoitus on vaiheessa, jossa sen pitäisi saada antaa kehittyä vasta kirjoittajan mielessä, kypsyä hiljaisella tulella ja löytää omat ankkurinsa. Henkilö, joka saa tällaisen keskeneräisen käsikirjoituksen luettavakseen ei välttämättä tunnista sen nuppuvaihetta eikä osaa olla tartuttamatta hajuaan siihen. On kirjoittajan vastuulla antaa käsikirjoitus palautteen antajalle oikeassa kypsyysvaiheessa.
Minulle on esimerkiksi käynyt niin, että olen tyrkännyt idean, kertomuksen tai novellin alun liian nopeasti jonkun toisen silmien alle. Lopputulos: palautteen laadusta huolimatta olen aina menettänyt mielenkiintoni tekstiin tai ideaan. Luulen, että kyse on jännitteestä; tekstin ja sen luojan välisestä napanuorasta. Alkuvaiheessa se on hento. Yksikin väärä liike katkaisee yhteyden.
Valitettavasti käsikirjoituksen kypsyysvaiheen ja tekstin ja kirjoittajan välisen tarpeeksi vahvan jännitteen oppii tunnistamaan vasta yrityksen ja erehdyksen kautta.
***
Toisen ihmisen -- etenkin sellaisen jonka kokemukseen ja taitoihin luottaa -- mielipide saattaa ohjata yllättävänkin vahvasti alkutaipaleellaan olevan kirjoittajan ajatuksia ja suhdetta omaan tekstiin. Kyseessä voi olla peruskoulun tai lukion opettaja, kirjoittajakurssin vetäjä, voimakasmielipiteinen sukulainen, arvostelupalvelun palautteen antaja, kirjoittava kurssitoveri tai kriitikko. Pahimmillaan murskapalaute tulee taholta, jolla on arvovaltaa: kirjailijalta, kustannusväeltä, kriitikolta. Esimerkiksi Laila Hirvisaari on kertonut, että asiaton negatiivinen palaute "sinusta ei koskaan tule kirjailijaa" sai hänet hyllyttämään kirjailijahaaveensa kuudeksitoista vuodeksi! Ja tämä palaute tuli arvostelupalvelulta.
Etenkin nuorella aikuisten huolettomat heitot saattavat upota syvälle nahkoihin ja jäädä sinne mätimään kuin huomaamatta. Kaikenlaiset perusteettomat kiellot ja uskomukset ovat nuoren kirjoittajan tiellä; niistä puhdistuu joko pikku hiljaa tai kertarysäyksellä. Joku opettaja tuhahtaa fantasiatarinoille, jollain voi olla ääretön vastenmielisyys yhtä sanaa kohtaa (esimerkiksi ruveta-verbi, joka korjataan jokaiseen tekstiin alkaa-verbillä). Mieltymyksiä ja mielipiteitä riittää joka sormelle ja vähän varpaillekin.
Mistä kirjoittaja sitten tunnistaa, milloin palaute on otettava tosissaan ja milloin ei? Ainakin näitä seikkoja kannattaa pohtia ennen kuin kaivautuu poteroonsa pillittämään:
- onko palautteen antajalla mahdollisia taustamotiiveja negatiivisen palautteen antamiseen? (kilpailija, kateellinen, ei pidä tyylistä, ei tunne lajityyppiä)
- kohdistuuko palaute tekstiin vai sen kirjoittajaan? (yllättävän usein kritisoija ei pysty erottamaan näitä toisistaan)
Jos ei itse kykene objektiiviseen arvioon tilanteesta, kannattaa kysyä toista mielipidettä joltakulta, jonka selväjärkisyyteen luottaa.
***
Tosiasia on, että kaikkia ei voi miellyttää. Kaikki eivät tule pitämään siitä, mitä kirjoittaja on luonut ja hionut mahdollisesti vuosikausia. Yhteen ainoaan ulkopuoliseen mielipiteeseen ei kannata takertua. On oltava tinkimätön ja lannistumaton, jos oma idea tai toteutustapa tuntuvat oikeilta. Kunnianhimoiselle kirjoittajalle on äärimmäisen tärkeää uskoa itseensä, mutta pitää silti avoin mieli.
Paksu nahka vahvistunee vääjäämättä mitä pidemmälle kirjailijan taipaleella kulkee.
Onko teillä muilla kirjoittavilla ollut palautteen tai toisten mielipiteiden aiheuttamia lukkoja?
(Huomio, te selaimenanne Internet Exploreria käyttävät! IE:llä lähetetyt kommentit saattavat kadota jonnekin mustaan aukkoon, joten muiden selainten käyttö säästää hermoja ja harmilta.)
Palaute, jota kirjoittaja saa, ei aina ole kehittävää. Joskus se voi hyydyttää luovuuden, sekoittaa ajatukset tai saada kirjoittajan epäilyksen mustaan metsään. Joskus se halvaannuttaa koko kirjoitusprosessin ja aiheuttaa palautteen kohteena olleen tekstin hylkäämisen.
Minulla ei ole asiasta laajaa kokemusta, mutta tämän tiedän omakohtaisesti: liian keskeneräisen tekstin altistaminen arvostelulle on tuhoisaa. Vertaisin sitä siihen, että rusakkoemo hylkää poikasensa, jos siihen on tarttunut ihmisen haju. Tämähän on mitä ikävin seuraus teosta, johon syyllistytään puhtain ja viattomin mielin: söpö rusakonpoikanen vaikuttaa hylätyltä, on peloton ja niin suloinen, että se on aivan pakko nostaa syliin; sitä pitää auttaa ja turvata.
Myös käsikirjoitus on avuton ja peloton keskeneräisyyden tilassaan. Avuton siksi, että kirjoittaja päättää sen asioista; peloton siksi, että se on vasta nupullaan eikä tiedä, mikä tulevaisuudessa vaanii. Käsikirjoitus on vaiheessa, jossa sen pitäisi saada antaa kehittyä vasta kirjoittajan mielessä, kypsyä hiljaisella tulella ja löytää omat ankkurinsa. Henkilö, joka saa tällaisen keskeneräisen käsikirjoituksen luettavakseen ei välttämättä tunnista sen nuppuvaihetta eikä osaa olla tartuttamatta hajuaan siihen. On kirjoittajan vastuulla antaa käsikirjoitus palautteen antajalle oikeassa kypsyysvaiheessa.
Minulle on esimerkiksi käynyt niin, että olen tyrkännyt idean, kertomuksen tai novellin alun liian nopeasti jonkun toisen silmien alle. Lopputulos: palautteen laadusta huolimatta olen aina menettänyt mielenkiintoni tekstiin tai ideaan. Luulen, että kyse on jännitteestä; tekstin ja sen luojan välisestä napanuorasta. Alkuvaiheessa se on hento. Yksikin väärä liike katkaisee yhteyden.
Valitettavasti käsikirjoituksen kypsyysvaiheen ja tekstin ja kirjoittajan välisen tarpeeksi vahvan jännitteen oppii tunnistamaan vasta yrityksen ja erehdyksen kautta.
***
Toisen ihmisen -- etenkin sellaisen jonka kokemukseen ja taitoihin luottaa -- mielipide saattaa ohjata yllättävänkin vahvasti alkutaipaleellaan olevan kirjoittajan ajatuksia ja suhdetta omaan tekstiin. Kyseessä voi olla peruskoulun tai lukion opettaja, kirjoittajakurssin vetäjä, voimakasmielipiteinen sukulainen, arvostelupalvelun palautteen antaja, kirjoittava kurssitoveri tai kriitikko. Pahimmillaan murskapalaute tulee taholta, jolla on arvovaltaa: kirjailijalta, kustannusväeltä, kriitikolta. Esimerkiksi Laila Hirvisaari on kertonut, että asiaton negatiivinen palaute "sinusta ei koskaan tule kirjailijaa" sai hänet hyllyttämään kirjailijahaaveensa kuudeksitoista vuodeksi! Ja tämä palaute tuli arvostelupalvelulta.
Etenkin nuorella aikuisten huolettomat heitot saattavat upota syvälle nahkoihin ja jäädä sinne mätimään kuin huomaamatta. Kaikenlaiset perusteettomat kiellot ja uskomukset ovat nuoren kirjoittajan tiellä; niistä puhdistuu joko pikku hiljaa tai kertarysäyksellä. Joku opettaja tuhahtaa fantasiatarinoille, jollain voi olla ääretön vastenmielisyys yhtä sanaa kohtaa (esimerkiksi ruveta-verbi, joka korjataan jokaiseen tekstiin alkaa-verbillä). Mieltymyksiä ja mielipiteitä riittää joka sormelle ja vähän varpaillekin.
Mistä kirjoittaja sitten tunnistaa, milloin palaute on otettava tosissaan ja milloin ei? Ainakin näitä seikkoja kannattaa pohtia ennen kuin kaivautuu poteroonsa pillittämään:
- onko palautteen antajalla mahdollisia taustamotiiveja negatiivisen palautteen antamiseen? (kilpailija, kateellinen, ei pidä tyylistä, ei tunne lajityyppiä)
- kohdistuuko palaute tekstiin vai sen kirjoittajaan? (yllättävän usein kritisoija ei pysty erottamaan näitä toisistaan)
Jos ei itse kykene objektiiviseen arvioon tilanteesta, kannattaa kysyä toista mielipidettä joltakulta, jonka selväjärkisyyteen luottaa.
***
Tosiasia on, että kaikkia ei voi miellyttää. Kaikki eivät tule pitämään siitä, mitä kirjoittaja on luonut ja hionut mahdollisesti vuosikausia. Yhteen ainoaan ulkopuoliseen mielipiteeseen ei kannata takertua. On oltava tinkimätön ja lannistumaton, jos oma idea tai toteutustapa tuntuvat oikeilta. Kunnianhimoiselle kirjoittajalle on äärimmäisen tärkeää uskoa itseensä, mutta pitää silti avoin mieli.
Paksu nahka vahvistunee vääjäämättä mitä pidemmälle kirjailijan taipaleella kulkee.
Onko teillä muilla kirjoittavilla ollut palautteen tai toisten mielipiteiden aiheuttamia lukkoja?
(Huomio, te selaimenanne Internet Exploreria käyttävät! IE:llä lähetetyt kommentit saattavat kadota jonnekin mustaan aukkoon, joten muiden selainten käyttö säästää hermoja ja harmilta.)
14.10.2011
Kirjoittajan pulmia, osa 4. Ensimmäinen, joka ei tykännyt.
Väistämättä jossain vaiheessa kirjoittaja törmää henkilöön, joka ei pidä kirjoittajan tuotoksista.
Silloin on hyvä erotella muutama asia mielessään:
On hyödyksi tietää kritisoijan lähtökohdista, jotta palautteen osaa sijoittaa oikeaan kohtaan ja oikealla painotuksella.
Silloin on hyvä erotella muutama asia mielessään:
- Onko palautteen antaja ammattimainen kriitikko, kokenut lukija ja tekstin edustaman lajityypin tuntija?
- Onko kyse tutusta vai tuntemattomasta henkilöstä?
- Tuleeko palaute ihmiseltä, joka koskee lajityyppiin ensi kertaa tai ei lue paljon?
- Onko kyseessä kilpailuhenkinen kaveri vai kustantamon edustaja?
On hyödyksi tietää kritisoijan lähtökohdista, jotta palautteen osaa sijoittaa oikeaan kohtaan ja oikealla painotuksella.
Kaikki palaute kannattaa ottaa vastaan ja pureskella, vaikka ensireaktio olisikin vääntyä kerälle ja pistää piikit ulospäin epäoikeudenmukaista ja ymmärtämätöntä arvostelijaa kohtaan. On luonnollista, että hengenlastaan haluaa suojella. Mutta kirjoittajana voi jäädä kehittymättä, jos heijastaa kaiken kielteisen pois.
On nimittäin olemassa karkeasti kahdenlaista palautetta: rakentavaa palautetta, joka kehittää kirjoittajaa, ja päähäntaputtelevaa palautetta, joka koteloi kirjoittajan. Jos luulee olevansa tarpeeksi hyvä, ja ettei mitään muutettavaa ole, kehitystä ei tapahdu. Luovassa työssä tila on harvoin toivottava.
Minun kohdallani ensimmäinen kielteinen ja kritisoiva palaute oli todellinen energiaruiske. (Tämä tuli siis siinä vaiheessa, kun käsikirjoitukseni oli mennyt Kohti mestaruutta -kurssin mankelin läpi.) Tiesin sen tulevan henkilöltä, joka lukee paljon ja lukee lajityyppiä, jota kirjoitan. Tiesin hänen olevan puoliammattilainen kirjankustannusalalla, joten kaikki palaute oli kullanarvoista. Välillä kritiikki pisteli, mutta välillä purskahdin nauruun, sillä hän oli lukenut tekstini todella tarkkaan ja pisti sen siekailematta (mutta hyvässä hengessä) silpuksi. Sain paljon pohdittavaa ongelmakohtiin ja jouduin punnitsemaan tarkkaan käsikirjoitukseni uudelleen. Totesin, että muutama kohta vaati hienosäätöä, mutta suurimmassa osassa en lopulta löytänyt mitään muutettavaa. Kyselin palautteen antajalta tarkemmin ongelmien ja tekstin sytyttämättömyyden syitä ja hänen vastaustensa perusteella päädyin seuraavaan: asiat, joista hän ei tekstissäni pitänyt, olivat sellaisia, joita en voinut muuttaa ja joihin en voinut käsikirjoituksessa vaikuttaa.
Pohjimmiltaan kyse oli makuasiasta.
Mutta ilman tätä palautetta en olisi käynyt käsikirjoitustani läpi vielä uudelleen (niiden kahdeksan tai kymmenen edellisen kerran lisäksi). En olisi osannut kyseenalaistaa juonikuvioita, jotka olivat oman pääni sisällä niin moneen kertaan koetut, että sokeus ei ollut enää uhka vaan todellisuutta. Lisäksi palaute kasvatti nahkani paksuutta ja osoitti minulle, että seison käsikirjoitukseni takana molemmat jalat maassa. Hyvän ja rakentavan negatiivisen palautteen tunnistanee siitä, että se ei murskaa vaan maadottaa.
Aika näyttää, miltä tuntuu kun kirjani julkaistaan ja se on avoin ja paljas kaikelle kritiikille.
Tunnisteet:
kehittyminen,
kritiikki,
negatiivinen palaute
12.10.2011
Ei oppi ojaan kaada
Kun viime kirjoituksessa pohdiskelin kirjailijan koulutusta, ajattelin nyt kaivella tarkemmin sitä, millaisessa roolissa kirjoituskurssit ovat olleet elämässäni ja minkälaista hyötyä niistä voi olla.
En valehtele kovin paljon, jos sanon että tulin tietoiseksi kirjoituskursseista vuonna 2008. Tietoisuus laajeni, sillä tässä vaiheessa fantasiakäsikirjoitukseni oli koossa ja mietin, mitä sillä tekisin. Perhetuttava, joka paljastui kirjailijaksi (hei vaan, Anneli!) suostui lukemaan tekeleeni ja palautteen lopuksi sanoi, että mene hakemaan lisäoppia kursseilta niin hyvä tulee. Hain siltä seisomalta ja pääsin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssille.
Kohti mestaruutta -kurssi (myöhemmin tekstissä pelkkä KM) on maksuton, noin vuoden kestävä kirjoittajakurssi, jonka mahdollistaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Opetukseen kuuluu 9 lähiopetusjaksoa ja etäopetusta. Kurssin tarkoitus on työstää romaanikäsikirjoitus tai novellikokoelma kustannuskuntoon, ja sitä on viime vuosina vetänyt kirjailija Saara Kesävuori.
KM oli parasta mitä kohdalleni olisi voinut siinä vaiheessa osua. Tiedätte varmaan sen vertauksen, että on kuiva autiomaa ja sitten alkaa sataa? No, jos olin aiemmin hörppinyt kirjoittamiseeni vettä mutaisesta sadelätäköstä, tarjolla oli nyt keitaita silmänkantamattomiin.
Yksi parasta ja katsantokantojani laajentavista seikoista KM:lla olivat toiset kirjoittajat. Minähän olin kirjoittanut umpiossa siihen saakka enkä tiennyt vertaistuen merkityksestä mitään. Meillä oli mahtava ryhmä; kumpaakin sukupuolta, nuoria ja vanhoja ja siltä väliltä, sekalaisista ammateista ja elämäntilanteista, ja mikä parasta, me kirjoitimme aivan erilaisia tekstejä ja eri tyyleillä. Yksi asia meitä yhdisti ja se oli kunnianhimoinen kirjoittaminen. Opin aivan hirveästi kurssitovereiltani ja sain ensimmäisen pintaraapaisun siihen havaintoon, että jokaisessa meissä on ainutlaatuinen luovuudenlähde, josta päältä päin ei voi päätellä mitään.
Ensimmäinen opetus: vertaistuen ansioita ei voi vähätellä. Kirjoittaja on ihminen ja tarvitsee toista kirjoittajaihmistä.
Sitä oivallusten ja elämysten määrää, joka KM:lla syntyi, ei pysty purkamaan järkevästi sanoiksi, mutta sanon sen, että koko kurssin ajan minulla oli tunne, että palaset vain loksahtelivat yhteen päässäni. Tiedätte kai sen palapelivertauksen?
Sitten seurasi kritiikkiosuus. Kritiikkihän on sanana aivan hirveä, kitisee ja kirskuu eikä kuulosta siltä, että mitään hyvää voisi koskaan kritiikkiin sisältyä (vähän niin kuin kriikuna kuulostaa siltä, ettei se voi olla makea). En pelännyt kritiikkiä, vaikka antajia oli ryhmän verran, mutta ainahan se jännitti. Eniten yllätyin siitä, että minulla itselläni oli niin paljon mielipiteitä ja sanottavaa toisten teksteistä. Eihän sitä omaansa osaa arvioida. Toisten käsikirjoituksista oppi eniten siitä mikä toimii, mikä ei toimi ja miten korjataan se, mikä ei toimi. Niitä yritti sitten soveltaa omaan käyttöönsä.
Toinen opetus: ota kritiikki vastaan avoimin mielin. Se on lahja. Älä tyrmää mielipiteitä ennen kuin tiedät syyt niiden syntyyn. Lukija voi olla väärässä, mutta niin voit olla sinäkin.
***
Niin, kuten iltapäivälehdet sen muotoilisivat "KM muutti elämäni". Mutta mitenkään vähäisessä osassa ei opintielläni ollut viikon mittainen kesäkurssi Oriveden opistolla vuonna 2010. Kyseessä oli novellipaja, jota piti kirjailija Jyrki Vainonen.
Miksi menin sinne? Tässä vaiheessa fantasiakäsikirjoitukseni oli loppumattomalla kustantamokierroksellaan, kakkososa tekeillään ja olinpa välissä huvikseni kirjoittanut sci-fi-vampyyri-ihmissusijännärin, joka ei tule koskaan näkemään päivänvaloa, ja tuumin, että kun en ole mitään lyhyempää kirjoittanut (romaani, romaani ja aina vain romaani) minäpä menisin ja kirjoittaisin novellin.
Arvatkaa mitä, se oli hauskaa! Miten vapauttavalta tuntuikaan se, ettei päässä tarvinnut kannatella maailmankaikkeuksia (fantasiakirjailijoiden kohdalla tämän voi ottaa kirjaimellisesti) vaan pieni palanen riitti. Täytyi keskittyä yksityiskohtiin ja kertoa vain olennainen. Ei sivurönsyjä. Jälleen kerran opin ryhmältä eniten ja KM:n aikana tekemäni havainto sai lisäpontta: tyyli ja tapa kirjoittaa ja luovuus, joka pyrkii esille, on jokaisessa ihmeellistä ja sisäsyntyistä. Haluaisin sanoa, että ulkoisesti riippumatonta, mutta tämä ajatus on keskeneräinen.
Vasta novellipajan aikana jotkin palasista, jotka olivat liukuneet paikoilleen edellisenä vuotena, saivat loppusilauksen ja hienosäädön. Tyylini kirjoittaa on tavanomaisesti rönsyilevä, kuvaileva ja vertauksia esiintyy viljalti. Mutta minulle kirkastui eräs tärkeä, tärkeä asia (ja kun sanon tärkeä, tarkoitan tärkeää itselleni, en halua viitata sanalla siihen, että oivallukseni tarkoittaisi Ainoaa Oikeaa Totuutta), nimittäin tapaa ilmaisevat adverbit ja vertaukset. (Nopea muistutus niille lukijoille, joilla adverbien kohdalla lyö tyhjää: Hän hymyili suopeasti. He nauroivat railakkaasti.)
Kolmas opetus: Tapaa ilmaiseva adverbi on jotain, jonka haluan tekstiini vain käymään, en oleilemaan. Se on alleviivaus, joka voi puuduttaa lukijan ja tukkia tekstin ilmaisuvoiman.
Ja opin vertauksien käytöstä tämän: usein vertaus vie tekstiltä jotain pois, eikä tuokaan lisää, kuten kirjoittaja alkujaan luulee. Hyviä vertauksia on, ja oikein osuva vertaus voi korottaa koko lauseen tekstistä, mutta silloin sen on oltava jotain erityislaatuista, tarjoiltava lukijalle jotain, mitä hänen mielikuvituksensa ei osaa tekstiin tuoda. Ja sepäs ei olekaan helppoa. Jos joku on valkoinen kuin lakana, tarinan sankarittarella on pakkasen puraisemat posket tai vettä sataa kuin saavista kaataen, on teksti lukijalle loppuun pureskeltu jo valmiiksi. Se on tylsää luettavaa. Sopimaton metafora voi myös kiskaista lukijan irti tarinasta ja sitähän me emme halua.
***
Summa summarum: minulle kursseista on ollut ainoastaan hyötyä. Ne ovat tulleet oikeaan aikaan, oikeassa muodossa ja tarjonneet minulle paitsi kirjoittajakontakteja, myös perusvarmuuden omaan kirjoittamiseeni. Ohjaajat ovat olleet ammattilaisia ja mahtavia tyyppejä.
Mutta valoa ei ole ilman varjoa ja kurssit, kritiikki ja kirjoittajatoverit eivät aina napsahda saumattomasti yksiin. Tämän aiheen jätän myöhemmin käsiteltäväksi.
Sana on vapaa!
En valehtele kovin paljon, jos sanon että tulin tietoiseksi kirjoituskursseista vuonna 2008. Tietoisuus laajeni, sillä tässä vaiheessa fantasiakäsikirjoitukseni oli koossa ja mietin, mitä sillä tekisin. Perhetuttava, joka paljastui kirjailijaksi (hei vaan, Anneli!) suostui lukemaan tekeleeni ja palautteen lopuksi sanoi, että mene hakemaan lisäoppia kursseilta niin hyvä tulee. Hain siltä seisomalta ja pääsin Oriveden opiston Kohti mestaruutta -kurssille.
Kohti mestaruutta -kurssi (myöhemmin tekstissä pelkkä KM) on maksuton, noin vuoden kestävä kirjoittajakurssi, jonka mahdollistaa Jenny ja Antti Wihurin rahasto. Opetukseen kuuluu 9 lähiopetusjaksoa ja etäopetusta. Kurssin tarkoitus on työstää romaanikäsikirjoitus tai novellikokoelma kustannuskuntoon, ja sitä on viime vuosina vetänyt kirjailija Saara Kesävuori.
KM oli parasta mitä kohdalleni olisi voinut siinä vaiheessa osua. Tiedätte varmaan sen vertauksen, että on kuiva autiomaa ja sitten alkaa sataa? No, jos olin aiemmin hörppinyt kirjoittamiseeni vettä mutaisesta sadelätäköstä, tarjolla oli nyt keitaita silmänkantamattomiin.
Yksi parasta ja katsantokantojani laajentavista seikoista KM:lla olivat toiset kirjoittajat. Minähän olin kirjoittanut umpiossa siihen saakka enkä tiennyt vertaistuen merkityksestä mitään. Meillä oli mahtava ryhmä; kumpaakin sukupuolta, nuoria ja vanhoja ja siltä väliltä, sekalaisista ammateista ja elämäntilanteista, ja mikä parasta, me kirjoitimme aivan erilaisia tekstejä ja eri tyyleillä. Yksi asia meitä yhdisti ja se oli kunnianhimoinen kirjoittaminen. Opin aivan hirveästi kurssitovereiltani ja sain ensimmäisen pintaraapaisun siihen havaintoon, että jokaisessa meissä on ainutlaatuinen luovuudenlähde, josta päältä päin ei voi päätellä mitään.
Ensimmäinen opetus: vertaistuen ansioita ei voi vähätellä. Kirjoittaja on ihminen ja tarvitsee toista kirjoittajaihmistä.
Sitä oivallusten ja elämysten määrää, joka KM:lla syntyi, ei pysty purkamaan järkevästi sanoiksi, mutta sanon sen, että koko kurssin ajan minulla oli tunne, että palaset vain loksahtelivat yhteen päässäni. Tiedätte kai sen palapelivertauksen?
Sitten seurasi kritiikkiosuus. Kritiikkihän on sanana aivan hirveä, kitisee ja kirskuu eikä kuulosta siltä, että mitään hyvää voisi koskaan kritiikkiin sisältyä (vähän niin kuin kriikuna kuulostaa siltä, ettei se voi olla makea). En pelännyt kritiikkiä, vaikka antajia oli ryhmän verran, mutta ainahan se jännitti. Eniten yllätyin siitä, että minulla itselläni oli niin paljon mielipiteitä ja sanottavaa toisten teksteistä. Eihän sitä omaansa osaa arvioida. Toisten käsikirjoituksista oppi eniten siitä mikä toimii, mikä ei toimi ja miten korjataan se, mikä ei toimi. Niitä yritti sitten soveltaa omaan käyttöönsä.
Toinen opetus: ota kritiikki vastaan avoimin mielin. Se on lahja. Älä tyrmää mielipiteitä ennen kuin tiedät syyt niiden syntyyn. Lukija voi olla väärässä, mutta niin voit olla sinäkin.
***
Niin, kuten iltapäivälehdet sen muotoilisivat "KM muutti elämäni". Mutta mitenkään vähäisessä osassa ei opintielläni ollut viikon mittainen kesäkurssi Oriveden opistolla vuonna 2010. Kyseessä oli novellipaja, jota piti kirjailija Jyrki Vainonen.
Miksi menin sinne? Tässä vaiheessa fantasiakäsikirjoitukseni oli loppumattomalla kustantamokierroksellaan, kakkososa tekeillään ja olinpa välissä huvikseni kirjoittanut sci-fi-vampyyri-ihmissusijännärin, joka ei tule koskaan näkemään päivänvaloa, ja tuumin, että kun en ole mitään lyhyempää kirjoittanut (romaani, romaani ja aina vain romaani) minäpä menisin ja kirjoittaisin novellin.
Arvatkaa mitä, se oli hauskaa! Miten vapauttavalta tuntuikaan se, ettei päässä tarvinnut kannatella maailmankaikkeuksia (fantasiakirjailijoiden kohdalla tämän voi ottaa kirjaimellisesti) vaan pieni palanen riitti. Täytyi keskittyä yksityiskohtiin ja kertoa vain olennainen. Ei sivurönsyjä. Jälleen kerran opin ryhmältä eniten ja KM:n aikana tekemäni havainto sai lisäpontta: tyyli ja tapa kirjoittaa ja luovuus, joka pyrkii esille, on jokaisessa ihmeellistä ja sisäsyntyistä. Haluaisin sanoa, että ulkoisesti riippumatonta, mutta tämä ajatus on keskeneräinen.
Vasta novellipajan aikana jotkin palasista, jotka olivat liukuneet paikoilleen edellisenä vuotena, saivat loppusilauksen ja hienosäädön. Tyylini kirjoittaa on tavanomaisesti rönsyilevä, kuvaileva ja vertauksia esiintyy viljalti. Mutta minulle kirkastui eräs tärkeä, tärkeä asia (ja kun sanon tärkeä, tarkoitan tärkeää itselleni, en halua viitata sanalla siihen, että oivallukseni tarkoittaisi Ainoaa Oikeaa Totuutta), nimittäin tapaa ilmaisevat adverbit ja vertaukset. (Nopea muistutus niille lukijoille, joilla adverbien kohdalla lyö tyhjää: Hän hymyili suopeasti. He nauroivat railakkaasti.)
Kolmas opetus: Tapaa ilmaiseva adverbi on jotain, jonka haluan tekstiini vain käymään, en oleilemaan. Se on alleviivaus, joka voi puuduttaa lukijan ja tukkia tekstin ilmaisuvoiman.
Ja opin vertauksien käytöstä tämän: usein vertaus vie tekstiltä jotain pois, eikä tuokaan lisää, kuten kirjoittaja alkujaan luulee. Hyviä vertauksia on, ja oikein osuva vertaus voi korottaa koko lauseen tekstistä, mutta silloin sen on oltava jotain erityislaatuista, tarjoiltava lukijalle jotain, mitä hänen mielikuvituksensa ei osaa tekstiin tuoda. Ja sepäs ei olekaan helppoa. Jos joku on valkoinen kuin lakana, tarinan sankarittarella on pakkasen puraisemat posket tai vettä sataa kuin saavista kaataen, on teksti lukijalle loppuun pureskeltu jo valmiiksi. Se on tylsää luettavaa. Sopimaton metafora voi myös kiskaista lukijan irti tarinasta ja sitähän me emme halua.
***
Summa summarum: minulle kursseista on ollut ainoastaan hyötyä. Ne ovat tulleet oikeaan aikaan, oikeassa muodossa ja tarjonneet minulle paitsi kirjoittajakontakteja, myös perusvarmuuden omaan kirjoittamiseeni. Ohjaajat ovat olleet ammattilaisia ja mahtavia tyyppejä.
Mutta valoa ei ole ilman varjoa ja kurssit, kritiikki ja kirjoittajatoverit eivät aina napsahda saumattomasti yksiin. Tämän aiheen jätän myöhemmin käsiteltäväksi.
Sana on vapaa!
10.10.2011
Pystymetsän parhaimmat.
Kirjailijan ammatti on siinä mielessä erikoisuus, että
siihen ei voi suoranaisesti kouluttautua. Kuvataiteissa, musiikissa,
teatterissa, elokuva-alalla – kaikista löytyy nykyään opintoja, joista
ansaitsee tutkinnon ja nimikkeen.
Kirjoittamiskursseja ja -pajoja sen sijaan löytyy, ja onhan
Gummeruksellakin kirjailijakoulunsa. Mutta mikään näistä ei takaa, että
koulutuksen päätyttyä olet kirjailija.
Miksi kirjailijaksi oikeuttavaa koulutusta ei ole? Mitä eroa
on kuvataiteilijalla, muusikolla, dramaturgilla tai käsikirjoittajalla? Mikä
tässä taiteenlajissa on niin erilaista, että nimikettä ei saa koulutuksen vaan omavaltaisuuden kautta? (On totta, että esimerkiksi muusikko voi olla
menestynyt ilman tutkintopapereita, mutta keskitytään tässä nyt
kirjallisuuteen.) Kuka tahansa kirjan julkaissut voi kutsua itseään
kirjailijaksi, ja toisaalta joku kokonaisen tuotannon päivätyönsä ohella tehnyt
voi edelleen mieltää itsensä joksikin muuksi kuin kirjailijaksi. Edes
salaperäinen Kirjailijaliitto ei huoli siipiensä alle kuin tietyt kriteerit
täyttävät kirjailijat. Minkälainen tämän auktoriteetin hyväksynnän merkitys
kirjailijalle käytännössä on, en tiedä.
Ehkä tilanne liittyy jollain tavalla siihen, minkälainen
kirjailijan asema yhteiskunnassa on, miten kirjailija mielletään.
Stereotyyppinen kirjailija on jollain tapaa viisaampi, valveutuneempi ja
tarkkanäköisempi kuin keskivertokansalainen. Hänellä on niin sana kuin kynä
hallussa ja viiltävän analyyttinen ote maailman tilanteeseen. Hän on ihmisyyden
tutkija, yhteiskunnan kritisoija, historian tallentaja, tarinankertoja ja
ennustaja. Kirjailija on tietyllä tapaa lainsuojaton, yhtä aikaa yhteiskunnan sisäpuolella
ja ulkopuolella. Eihän sellaiseen voi kouluttautua, sellainen joko on tai ei,
ajatellaan.
Jos taas mietitään asiaa eri kantilta, syitä voisi löytyä
myös siitä, että tittelikoulutusta kirjailijaksi ei tarvita. Käsikirjoituksia
vyöryy kustantamoihin muutenkin. Uusia kirjailijoita tulee, vanhoja poistuu.
Kuka tahansa, joka haluaa kirjailijaksi, voi yrittää sitä. Kirjoittaminen ei
ole välineurheilua. Sisältö ratkaisee.
Lisäksi luulen, että Suomen valtio ei haluaisi uutta
koulutusohjelmaa, joka kouluttaa kortistoon.
Kertokaa ajatuksianne!
7.10.2011
Saatekirje.
Ajattelin jakaa ajatuksiani saatekirjeestä niille blogin lukijoille, joille asia on ajankohtainen tai joita se muusta syystä kiinnostaa.
Saatekirje on eräänlainen pikaesittely käsikirjoitukseen tarttuneelle kustannustoimittajalle tai esiarvioijalle. Pikaesittely siksi, että sen ei soisi olevan juuri yhtä A4 -kokoista liuskaa pidempi. Miksi näin? Koska ammattitaitoinen kustannustoimittaja näkee itse käsikirjoituksesta muutaman sivun lukemalla, onko siinä mahdollisuuksia. Ja, kuten on käynyt ilmi jo aiemmin, heillä on enemmän luettavaa kuin siihen on aikaa. On varmasti kustannustoimittajia, jotka eivät lue saatekirjeitä lainkaan tai vilkaisevat vain henkilötiedot.
Olen lukenut ohjeita, joissa kehotetaan laatimaan saatekirje hieman ansioluettelon tapaan. Joskus myös opastetaan laittamaan siihen omia ehdotuksia markkinointisuunnitelmasta ja kohdelukijaryhmästä. En osaa sanoa onko mikään näistä oikein tai väärin, sillä luulen, että kustannustoimittajilla voi olla henkilökohtaisia mieltymyksiä siitä, minkälaisia saatekirjeitä he mieluiten lukevat -- jos lukevat.
Mitä saatekirjeeseen sitten laitetaan?
Omaani kirjoitin muistaakseni henkilötiedot (nimi, osoite, puhelinnumero, sähköpostiosoite, ikä ja ammatti), lyhyen, muutaman rivin pituisen esittelyn siitä, mistä "Mifongin perintö" kertoo ja kenelle se on suunnattu; maininnan että kyseessä on trilogia ja että käsikirjoitus on hiottu Kohti Mestaruutta -kurssilla. En muuta.
Minulla ei ole tietoa, lukiko kustannustoimittaja saatekirjeen etukäteen vai vasta jälkikäteen henkilötietojen vuoksi. Tai lukiko ollenkaan. Mutta saatekirjeen merkitystä en lähtisi painottamaan liikaa -- joskin sillä erotuksella, että se ei saa olla liian pitkä ja puuduttava. Jos ensin jaarittelee elämäkertansa ja sitten yksityiskohtaisen synopsiksen, voi saatteen lukija ajatella, että jaahas, mitäs tässä enää käsikirjoitusta lukemaan, tarinahan on selvillä, tai: onpas harvinaisen tylsä/kompleksinen/ elämä kirjoittajalla, en minä ainakaan tuollaisen kanssa halua töitä tehdä. Tarkoitus on kuitenkin houkuttaa kustannustoimittaja avaamaan käsikirjoitus ja lukemaan se, eikö totta? Saatekirje kertoo paitsi käsikirjoituksesta, myös sen kirjoittajasta.
Jos on epävarma mitä saatekirjeeseen pistää, on vähempi parempi. Anna käsikirjoituksen puhua puolestaan. Tiedän ainakin yhden kirjailijan, joka laittoi käsikirjoitukselle saatteeksi vain sähköpostiosoitteensa. Ja käsikirjoitus kustannettiin.
Saatekirje on eräänlainen pikaesittely käsikirjoitukseen tarttuneelle kustannustoimittajalle tai esiarvioijalle. Pikaesittely siksi, että sen ei soisi olevan juuri yhtä A4 -kokoista liuskaa pidempi. Miksi näin? Koska ammattitaitoinen kustannustoimittaja näkee itse käsikirjoituksesta muutaman sivun lukemalla, onko siinä mahdollisuuksia. Ja, kuten on käynyt ilmi jo aiemmin, heillä on enemmän luettavaa kuin siihen on aikaa. On varmasti kustannustoimittajia, jotka eivät lue saatekirjeitä lainkaan tai vilkaisevat vain henkilötiedot.
Olen lukenut ohjeita, joissa kehotetaan laatimaan saatekirje hieman ansioluettelon tapaan. Joskus myös opastetaan laittamaan siihen omia ehdotuksia markkinointisuunnitelmasta ja kohdelukijaryhmästä. En osaa sanoa onko mikään näistä oikein tai väärin, sillä luulen, että kustannustoimittajilla voi olla henkilökohtaisia mieltymyksiä siitä, minkälaisia saatekirjeitä he mieluiten lukevat -- jos lukevat.
Mitä saatekirjeeseen sitten laitetaan?
Omaani kirjoitin muistaakseni henkilötiedot (nimi, osoite, puhelinnumero, sähköpostiosoite, ikä ja ammatti), lyhyen, muutaman rivin pituisen esittelyn siitä, mistä "Mifongin perintö" kertoo ja kenelle se on suunnattu; maininnan että kyseessä on trilogia ja että käsikirjoitus on hiottu Kohti Mestaruutta -kurssilla. En muuta.
Minulla ei ole tietoa, lukiko kustannustoimittaja saatekirjeen etukäteen vai vasta jälkikäteen henkilötietojen vuoksi. Tai lukiko ollenkaan. Mutta saatekirjeen merkitystä en lähtisi painottamaan liikaa -- joskin sillä erotuksella, että se ei saa olla liian pitkä ja puuduttava. Jos ensin jaarittelee elämäkertansa ja sitten yksityiskohtaisen synopsiksen, voi saatteen lukija ajatella, että jaahas, mitäs tässä enää käsikirjoitusta lukemaan, tarinahan on selvillä, tai: onpas harvinaisen tylsä/kompleksinen/ elämä kirjoittajalla, en minä ainakaan tuollaisen kanssa halua töitä tehdä. Tarkoitus on kuitenkin houkuttaa kustannustoimittaja avaamaan käsikirjoitus ja lukemaan se, eikö totta? Saatekirje kertoo paitsi käsikirjoituksesta, myös sen kirjoittajasta.
Jos on epävarma mitä saatekirjeeseen pistää, on vähempi parempi. Anna käsikirjoituksen puhua puolestaan. Tiedän ainakin yhden kirjailijan, joka laittoi käsikirjoitukselle saatteeksi vain sähköpostiosoitteensa. Ja käsikirjoitus kustannettiin.
5.10.2011
Väliraporttia.
Blogiteksteissäni pohdiskelen kaikenlaista kirjalliseen elämään liittyvää, mutta ehkä teistä joitakin kiinnostaisi tietää myös vähän tarkemmin, missä vaiheessa Mifongin perinnön kanssa mennään.
Tällä hetkellä käsikirjoitus on kustannustoimittajan huomassa viimeisellä tarkistuskierroksella ennen taittoon menoa. Saan sen luettavakseni vielä kerran, mutta mitään suurempaa, yksittäisiä sanoja isompaa, korjattavaa ei pitäisi enää olla. Kirjailijakuva on otettu, kirjailijaesittelyteksti osittain valmis, osittain työn alla; kansikuva on valittu ja tarkempi julkaisuajankohta selvityksessä.
Kirjaan tuleva kartta on vielä hieman kesken ja mahdolliset kuvituskuvat lähettämättä Karistolle. Niitä yritän nyt viilailla ja saada pikavauhtia eteenpäin muutaman muun kuvitustyön ohella. Sitten alkaakin trilogian päätösosan parissa puurtaminen, vai pitäisikö sanoa nautiskelu, sillä paljon on seikkailuita kirjoittajalla edessään! Syksyn ja talven pimeydessä on helppo tehdä siirtymä maailmaan, jossa mifongit ovat totta.
Tällä hetkellä käsikirjoitus on kustannustoimittajan huomassa viimeisellä tarkistuskierroksella ennen taittoon menoa. Saan sen luettavakseni vielä kerran, mutta mitään suurempaa, yksittäisiä sanoja isompaa, korjattavaa ei pitäisi enää olla. Kirjailijakuva on otettu, kirjailijaesittelyteksti osittain valmis, osittain työn alla; kansikuva on valittu ja tarkempi julkaisuajankohta selvityksessä.
Kirjaan tuleva kartta on vielä hieman kesken ja mahdolliset kuvituskuvat lähettämättä Karistolle. Niitä yritän nyt viilailla ja saada pikavauhtia eteenpäin muutaman muun kuvitustyön ohella. Sitten alkaakin trilogian päätösosan parissa puurtaminen, vai pitäisikö sanoa nautiskelu, sillä paljon on seikkailuita kirjoittajalla edessään! Syksyn ja talven pimeydessä on helppo tehdä siirtymä maailmaan, jossa mifongit ovat totta.
4.10.2011
Magdalena Hai haastoi minut blogissaan kertomaan itsestäni kahdeksan asiaa, joita en ole aiemmin kertonut (otan vapauden rajata asiat niihin, joita en ole tässä blogissa kertonut). Äiti, jos luet tätä blogia, silmät kiinni.
Ei vaiskaan.
Nyt seuraa sitä napanöyhtää:
1) Täytesana, joka vainoaa minua teksteissäni jatkuvasti on jo. Joskus jälkeenpäin joudun siivoamaan niitä joka toisesta lauseesta kunnes tulen aivan vainoharhaiseksi ja vakuutun, ettei yksikään jo-sana kuulu paikalleen.
2) En koskaan jaksanut lukea Tolkienin Tarua sormusten herrasta loppuun asti. Tuntui, että kuvailut kanervapeltojen läpi vaeltamisesta olivat loputtomia. Tylsistyin.
3) En pidä auringonotosta. Kuumuus ahdistaa eikä ihoni rusketu helposti. Minussa on punapään verta.
4) Ensimmäinen kirja, jonka luin ihan itse ja omin avuin oli Nanny Flinkkilän Vippeli. Hauska sattuma, että kirjan kustantaja oli Karisto!
5) Lapsena salakuljetin kesyrottia kotiin ja pidin niitä vaatekaapissani piilossa.
6) Pidän kissoista.
7) Kirjahyllyni on järjestetty lähinnä sen mukaan, miltä kirjojen selkämykset näyttävät vierekkäin. Ne ovat siis melko sekaisin enkä usein löydä etsimääni.
8) Todistettavasti ensimmäiset sanani ovat olleet kukka ja kakka. Ihan osuvaa puutarhurille, sillä se olen koulutukseltani.
Haastan seuraavat blogistit kertomaan itsestään kahdeksan asiaa, joita ei ole aiemmin kertonut: Hanna, Anne Tammelin, Minna Kristiina. Heille myös palkintonappi "A Blog with Substance". Pahoittelen, jos haaste on entuudestaan tuttu -- silloin siihen ei toki tarvitse vastata.
3.10.2011
Kirjoittajan pulmia, osa 3. Jos kirjoitan, en ehdi lukea. Ratkaisu: lue silti.
Paljon käydään sulkakynänvääntöä siitä, pitääkö lukea paljon voidakseen kirjoittaa.
Tähän kysymykseen vastaus on ei.
Oikeampi kysymys, se mitä edellisellä yleensä haetaan, kuuluisi näin: pitääkö lukea toisten kirjoittamia kirjoja, jotta voi itse julkaista romaaneja?
Kyllä pitää.
Jos joku kuvittelee välttyvänsä vaikutteilta sillä, ettei lue proosaa tai runoja, ja ajattelee tällä tavoin luovansa jotain todella omaperäistä ja uutta, elää harhoissa. Jokaisella meistä on taipumus keksiä pyörä uudelleen ja tarpeeksi itserakkautta kuvitella, että keksintö on tuore.
Kehotan lukemaan kaikenlaisia tekstejä. Lue sitä lajityyppiä mitä kirjoitat, jotta tiedät, mitä on jo sataan kertaan kerrottu ja millä tavalla. Lue vanhoja klassikoita, sillä klassikoiden syntyyn on syynsä. Lue runoja, sillä ne ruokkivat sielua tavalla, jota ei ole toista. Lue kotimaista proosaa, joka puhdistaa anglismiahdisteiset aivokäytävät ja palauttaa ajattelemaan suomeksi. Lue sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, jotka tursuilevat aiheita ja ideoita (ja poimi sieltä kielioppivirheet, niin saat samalla harjoitusta äidinkielen osaamiseesi). Lue laulujen sanoituksia, sillä parhaimmat niistä ovat tarinoita pienoiskoossa. Lue tietokirjoja.
Ja jos aika lukemiseen on kortilla, voi pienillä teoilla varastaa itselleen sitä lisää. Itse olen lisännyt mahdollisuuksia lukea seuraavilla tavoilla:
1) Vessakirja. Vessakirja voi olla sanomalehti, aikakauslehti, tietokirja tai kertomus- tai novellikokoelma. Romaanit vaativat liian pitkäkestoista keskittymistä toimiakseen vessakirjoina. Eipä mene pytyllä istuttu aika hukkaan!
2) Tunti ennen nukkumaanmenoa -kirja. Okei, joskus siitä tulee kaksi tuntia, joskus kolme, ja välillä käy niinkin että lukemisen lopettaa vasta aamuyöllä, jos kirja on oikein hyvä... Tavallisesti kirja on kuitenkin hyvä tapa rauhoittua untenmaille.
3) Kassi-kirja. Pyrin kantamaan laukussani aina kirjaa. Näin pystyy hyödyntämään odotus- ja jonotusajat niin hammaslääkärin aulassa kuin bussipysäkillä. Ne, jotka eivät kärsi pahoinvoinnista, voivat hyödyntää myös linja-automatkat, junamatkat ja lentokonelennot. Jostain syystä kassi-kirjani tuppaavat olla joko kotimaista nykyproosaa (ohuita ja lyhytlauseisia) tai romanttisia jännäreitä (kevyitä pokkareita ja otteessaan pitäviä).
Luen yleensä useita kirjoja samaan aikaan. Jonkin luen yhdeltä istumalta, toista maistelen ja säästelen. Olen varsin nopea lukija ja luen fiiliksen mukaan. Joskus yksi kirja kiilaa toisen ohi, joskus lopetan lukemisen parin sivun jälkeen. Vaikka on tärkeää lukea, on myös tärkeää osata ja uskaltaa jättää lukematta! Hyviä kirjoja on maailmassa niin paljon, että olisi järjetöntä rämpiä hampaat irvessä läpi myös ne, jotka eivät omaan makuun kerta kaikkiaan sovi.
Ja joskus, kun oma kirjoittaminen tuntuu tukkoiselta, voi toisen teksti avata kanavat. Silloin on kuitenkin parempi lukea jotain tyyliltään ja aiheeltaan tyystin erilaista kuin se teksti, jota on kirjoittamassa.
Ennen kaikkea on tärkeää lukea siksi, että se on kivaa. Kirjailijat kirjoittavat kirjoja, jotta niitä luettaisiin.
Minkälaisia teidän lukutottumuksenne ovat?
Tähän kysymykseen vastaus on ei.
Oikeampi kysymys, se mitä edellisellä yleensä haetaan, kuuluisi näin: pitääkö lukea toisten kirjoittamia kirjoja, jotta voi itse julkaista romaaneja?
Kyllä pitää.
Jos joku kuvittelee välttyvänsä vaikutteilta sillä, ettei lue proosaa tai runoja, ja ajattelee tällä tavoin luovansa jotain todella omaperäistä ja uutta, elää harhoissa. Jokaisella meistä on taipumus keksiä pyörä uudelleen ja tarpeeksi itserakkautta kuvitella, että keksintö on tuore.
Kehotan lukemaan kaikenlaisia tekstejä. Lue sitä lajityyppiä mitä kirjoitat, jotta tiedät, mitä on jo sataan kertaan kerrottu ja millä tavalla. Lue vanhoja klassikoita, sillä klassikoiden syntyyn on syynsä. Lue runoja, sillä ne ruokkivat sielua tavalla, jota ei ole toista. Lue kotimaista proosaa, joka puhdistaa anglismiahdisteiset aivokäytävät ja palauttaa ajattelemaan suomeksi. Lue sanomalehtiä ja aikakauslehtiä, jotka tursuilevat aiheita ja ideoita (ja poimi sieltä kielioppivirheet, niin saat samalla harjoitusta äidinkielen osaamiseesi). Lue laulujen sanoituksia, sillä parhaimmat niistä ovat tarinoita pienoiskoossa. Lue tietokirjoja.
Ja jos aika lukemiseen on kortilla, voi pienillä teoilla varastaa itselleen sitä lisää. Itse olen lisännyt mahdollisuuksia lukea seuraavilla tavoilla:
1) Vessakirja. Vessakirja voi olla sanomalehti, aikakauslehti, tietokirja tai kertomus- tai novellikokoelma. Romaanit vaativat liian pitkäkestoista keskittymistä toimiakseen vessakirjoina. Eipä mene pytyllä istuttu aika hukkaan!
2) Tunti ennen nukkumaanmenoa -kirja. Okei, joskus siitä tulee kaksi tuntia, joskus kolme, ja välillä käy niinkin että lukemisen lopettaa vasta aamuyöllä, jos kirja on oikein hyvä... Tavallisesti kirja on kuitenkin hyvä tapa rauhoittua untenmaille.
3) Kassi-kirja. Pyrin kantamaan laukussani aina kirjaa. Näin pystyy hyödyntämään odotus- ja jonotusajat niin hammaslääkärin aulassa kuin bussipysäkillä. Ne, jotka eivät kärsi pahoinvoinnista, voivat hyödyntää myös linja-automatkat, junamatkat ja lentokonelennot. Jostain syystä kassi-kirjani tuppaavat olla joko kotimaista nykyproosaa (ohuita ja lyhytlauseisia) tai romanttisia jännäreitä (kevyitä pokkareita ja otteessaan pitäviä).
Luen yleensä useita kirjoja samaan aikaan. Jonkin luen yhdeltä istumalta, toista maistelen ja säästelen. Olen varsin nopea lukija ja luen fiiliksen mukaan. Joskus yksi kirja kiilaa toisen ohi, joskus lopetan lukemisen parin sivun jälkeen. Vaikka on tärkeää lukea, on myös tärkeää osata ja uskaltaa jättää lukematta! Hyviä kirjoja on maailmassa niin paljon, että olisi järjetöntä rämpiä hampaat irvessä läpi myös ne, jotka eivät omaan makuun kerta kaikkiaan sovi.
Ja joskus, kun oma kirjoittaminen tuntuu tukkoiselta, voi toisen teksti avata kanavat. Silloin on kuitenkin parempi lukea jotain tyyliltään ja aiheeltaan tyystin erilaista kuin se teksti, jota on kirjoittamassa.
Ennen kaikkea on tärkeää lukea siksi, että se on kivaa. Kirjailijat kirjoittavat kirjoja, jotta niitä luettaisiin.
Minkälaisia teidän lukutottumuksenne ovat?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)