Kunnianhimo ja kilpailu

Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen --  vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.

Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.

Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."

Näin todellakin tein.

Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)

Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.


Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.

***

Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.

Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.

Vähintään kirjoittaja itse.

Kirjoittajan pulmia, osa 5. Hylsysade kustantamoista. Missä myydään tarpeeksi kestäviä sateenvarjoja?

Yleisön pyynnöstä (kiitos toiveesta, JoannaN!) puidaan tässä kirjoituksessa tunnelmia ja totuuksia kustantamokierroksista, joissa toiveikkaan kirjailijanalun käsikirjoitus rämpii ja räpistelee.

Myönnän heti alkuun, että olen päässyt hävettävän vähällä. Kaksi peruspersoonatonta hylsyä (niille lukijoille, joille tämä ilmaisu ei ole tuttu, selvennettäköön, että kyse on hylkäyskirjeestä), yksi matkalla hukkunut käsikirjoitus, johon sen uudelleenlähettämisenkään jälkeen ei vastattu -- siinä kaikki mitä jouduin pureskelemaan ennen kuin sopimus syntyi. Aikaa koko ralliin meni puolisentoista vuotta.

Kuulemani ja lukemani mukaan vastauksia kustantamoista voi tulla millä aikataulutuksella tahansa: vuorokaudesta vuosikausiin. Kustantamoista voidaan lähettää personoimaton aanelosprintti "Valitettavasti käsikirjoituksenne ei sovi tämänhetkiseen kustannusohjelmaamme" tai kannustava, hiukan jo toiveita käsiksen mahdollisuuksista antava kirjallinen palaute. Olenpa kuullut sellaisestakin, että kirjoittajaparkaa riiputetaan kuin löysässä hirressä epämääräisillä lupauksilla ja ehkä-lausunnoilla. Ja tiedän henkilön, joka sai hylkäävän päätöksen, mutta jonkun toisen käsikirjoituksesta ja sen jonkun toisen nimellä...

Siinä vaiheessa kun käsikirjoitus on viilattu ja valmisteltu kustantamokierrosta varten, kannattaa tutkia tarkkaan kustantamoiden linjaukset. Paitsi että kirjakauppoja, kirjastoja ja divareita tonkiessa on hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen, kuka kustantaa mitäkin, on oivallinen lähettäjän loppusijoituspaikka Suomen Kustannusyhdistyksen sivusto, josta löytyvät tarpeelliset tiedot yhden linkin takaa. Yksittäisten kustantamoiden sivuilta voi käydä vielä tarkistamassa, millä tavalla ja missä muodossa he käsikirjoituksen haluavat vastaanottaa.

Ja kun nippu on postissa tai tiedosto lähetetty, alkaa odotus. Tuskallinen, toiveikas odotus.

***

"Ehkä saan tietää tänään", ajattelin lähes jokaisena niistä aamuista, joita puoleentoista vuoteen mahtui. Ehkä tänään. Välissä vaihtuivat vuodenajat ja työpaikka. Työpäivän lomassa oli pakko vastata puhelinmyyjillekin, sillä eihän sitä tiennyt, jos vaikka kustantamosta soitettaisiin.

Ei sieltä koskaan soitettu.

Kun käsikirjoituksen lähettämisestä on vuosi, alkaa odottajaparka arpoa, että onko nyt kulunut kyllin pitkä aika, jotta on soveliasta -- ei liian päällekäyvää ja kenties ärsyttävää -- ottaa yhteyttä niihin kustantamoihin, joista ei vielä ole kuulunut mitään. Ne perushylsyt ovat tässä vaiheessa ropisseet jo, niin säntillisesti sivuilla luvatun aikajanan viivalla, että kirjoittaja epäilee käsikirjoitusnippua tuskin edes raotetun.

Ja kun viimein uskaltautuu soittamaan nettisivujen yhteystiedoista löydettyyn numeroon, kun on suunnitellut sanottavansa ja rykinyt kurkustaan epävarmuuden, urhea soittajaparka saa kuulla, ettei kustantamoon ole koskaan mitään sen nimistä käsikirjoitusta tullutkaan. "Meillä pidetään kyllä kirjaa näistä", ääni toisessa päässä sanoo. "Ei auta kuin lähettää uudestaan."

Mutta vuosi on pitkä aika. Kuukaudessa on liian monta päivää odotella vain vastausta. Kirjoittajaparan ei auta muu kuin tehdä niin kuin luonto kehottaa -- kirjoittaa uutta. Mifonkitrilogian toinen osa kirjoitettiin odotellessa. Päätösosa on jo hyvässä vauhdissa, kun odottelen tässä ensimmäisen julkaisua.

Mutta nyt loikin liikaa eteenpäin, loppuhuipentumahan on vielä kertomatta.

Kun soittaja-odottaja-kirjoittajaparka on saanut kuulla, että käsikirjoitus on tyystin kadonnut matkalla, hätääntyy hän ja soittaa seuraavaan kustantamoon pahinta peläten. Mutta ei, sinne on sen niminen saapunut ja odottaa kärsivällisesti jonossa. Puolen vuoden päästä tiedusteltaessa ystävällinen kustannustoimittaja ilmoittaa sähköpostitse, että he käsittelevät viikon päästä kokouksessa kustannuspäätöstä odottavia käsikirjoituksia. Vihdoinkin aikaraja! Odottajaparka, joka tässä vaiheessa ei kunnolla enää muistakaan mitä tuli lähettäneeksi, sillä kaikki aivotoiminta on keskittynyt kuluneina viikkoina uuteen luomistyöhön, huokaa helpotuksesta ja valmistautuu kestämään pettymyksen --

niin, hän on kuullut, että kirjailijan on kestettävä pettymyksiä, miten kummallinen juttu kuinka paljon pettymyksiä on kestettävä ennen ja jälkeen --

ja kirjoittaa seinäkalenterin ruutuun mustalla tussikynällä sanan "tuomiopäivä".

Tuomio tulee. Sähköpostia tavaava tuleva esikoiskirjailija on erittäin tyytyväinen, ettei kuule päätöksestä puhelimessa, sillä silloin asiaa ei pääsisi tarkistamaan jälkikäteen. Voisi vaikka kuvitella nähneensä unta. Voisi luulla, että puhelinmyyjä on keksinyt vuosisadan pilan.

Seinäkalenteriin hän piirtää punaisen sydämen.

***

Ja viimeiseksi: jokaisessa esikoiskirjan kustannuspäätöksessä on ripaus onnea matkassa, näin uskon. Se ei ole mikään mystinen "deus ex machina" -tyyppinen onnenripaus, vaan se sattuma, että oikea käsikirjoitus on oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja oikealla lukijalla.

Sopimus voi napsahtaa ensimmäisellä kerralla, mutta useimpien meistä on valmistauduttava hylsysateeseen.