Olen huomannut jännän trendin.
Jos kirjailija nostaa esille minkä tahansa kirja-alaa, ammattiaan tai toimeentuloaan koskevan epäkohdan, hänet herkästi teilataan valittajana. Kohtuuttomana, hankalana tyyppinä. Sellaisena vähän yksinkertaisena, joka ei ymmärrä liike-elämän tai elämän realiteeteista mitään.
Viimeksi tämä asenne näkyi Tiina Raevaaran asiallisen ja kiihkottoman
Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa -kolumnin jälkimainingeissa. Kustantajapuolella kolumni jopa luettiin julistuksena kustantamoiden ammattitaidottomuudesta. Moni kirjailija sen sijaan huokaisi:
Tämä. Juuri tämä. Terho Puustisen Imageen kirjoittaman, sinällään mielenkiintoisen ja ansiokkaan juttusarjan päätösosassa
Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti? käytettiin pohjana Raevaaran esiin ottamia asioita, mutta teksti oli silattu hienoisella ylenkatseen löyhkällä.
Antakaa kun rekonstruoin teille tämän legendaarisen KOVA-kirjailijan (kohtuuton valittaja -kirjailija).
KOVA-kirjailija
- kuvittelee, että kustantajalla on velvollisuus julkaista kaikki sille tarjotut käsikirjoitukset.
- vaatii, että hänen viesteihinsä vastataan 24 tunnin kuluessa.
- on elänyt kirjallisuuden kulta-ajan joskus viime vuosisadan puolivälissä ja haikailee menneiden aikojen perään.
- penää utopistista markkinointia kirjalleen, jonka kustantamo on katsonut julkaisemisen arvoiseksi.
- on liiketoiminnan realiteeteista mitään ymmärtämätön.
- ei ole joustava, empaattinen eikä etsi ratkaisuja.
- vaatii tekemästään työstä liian kovia palkkioita (mikä usein tarkoittaa, että ylipäätään vaatii palkkioita).
- suhtautuu kustantamoihin vihamielisesti.
***
No niin. Ehkä tällaisia kirjailijoita tosiaan on. Ani harva vain taitaa tuntea tällaista kirjailijakollegaa, joten KOVA-kirjailija sikäli on hieman huono esimerkki edustamaan ammattikuntaa.
Ottaen huomioon miten moni kirjailija on yksityisyrittäjänä täysin vastuussa taloudestaan ja oman toimeentulonsa hankkimisesta ilman työnantajan tukea, on hämmästyttävää, kuinka usein heidän ajatellaan olevan täysin ummikkoja kaupallisuuden ja kannattavuuden realiteeteista tai kiireen ja stressin vaikutuksista.
Eikä sitäkään tunnuta tajuavan, että kirjailijoiden työ noin pääsääntöisesti perustuu eläytymisen, samaistumisen, empatian ja erilaisuuden ymmärtämisen taitoihin. Eli heillä on aika hyvät edellytykset olla empaattisia, joustavia ja ratkaisuhenkisiä, mutta ilman avoimuutta, rehellisyyttä ja viestintää tämä on mahdotonta.
Yksi eniten minua ihmetyttävistä seikoista on myös jatkuva menneisyyden haikailemisen syyttämisen perinne, joka tällä alalla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle. Kuinka moni meidän nykykirjailijoistamme oikeasti on elänyt tuota kultaista aikaa, jolloin ennakoilla elettiin kuin kuninkaalliset ja kustantamon sohvalla sai nukkua krapulaansa pois? Uudet kirjailijasukupolvet, joihin itsenikin luen, voivat pyöritellä vain ihmeissään päätään. Vähän nolottaa se hyysättävän, hyssyteltävän Suuren Taiteilijan kuva, jota kirjailijoista maalataan. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla!
Kirjailija voi käyttää vuosia saattaakseen valmiiksi teoksen, joka on kustantamon julkaisulistoilla vain yksi monista. Julkaisematon kirja on kirjailijalle katastrofi, kustantamo ei siihen kaadu. Panokset ovat hyvin erilaiset, vaikka loppupeleissä kumpikin tarvitsee toista. (Kiinnostavaa on, kumpi tulevaisuudessa tarvitsee kumpaa enemmän.) Siihen nähden, että kustannussopimus on kustantamon ja kirjailijan välisistä sopimuksista tärkein, on suorastaan käsittämätöntä, että se usein a) tehdään viime tingassa, b) jää kokonaan roikkumaan, c) ei takaa tarkempia markkinointisuunnitelmia, d) voi yksityiskohdissaan olla vaikeasti neuvoteltavissa, jopa pelkkä "ota tai jätä".
Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin.
***
Monimutkaiseksi tämän kirjailija-kustantamo -kuvion tekee sen yksilöllisyys. Jokainen kustantamo näyttäytyy jokaiselle kirjailijalle erilaisena. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. On kyse henkilöistä, henkilökemioista, lajityypistä, kohtaamattomista näkemyksistä ja tavoitteista, sattumien summista.
Ja tässä tullaan siihen, miten minä tulkitsin Raevaaran kolumnin otsikon. Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa, joka vastaa hänen tarpeisiinsa.
Ammattimaisuutta kustantamolta toivoessaan kirjailija yksinkertaisesti toivoo keskusteluyhteyttä. Hän toivoo, että häneen suhtaudutaan sillä peruskunnioituksella, jota ihminen toiselle ihmiselle suo. Luottamus, joka on jokaisen toimivan kumppanuuden ja yhteistyön ytimessä, ei synny puhumattomuudella, välttelyllä, panttauksella tai silkalla valehtelulla. Avoimuus, kunnioitus ja rehellisyys puolin ja toisin on ainoa tapa rakentaa toimiva työsuhde.
Monen kirjailijan kohdalla tämä toteutuu sellaisen kustantamon sisällä, jossa joku toinen kirjailija saakin hyytävää kohtelua.
Minä sanoisin, että kirjailija on Suomen väärinymmärretyin ammatti.
