Olen huomannut jännän trendin.
Jos kirjailija nostaa esille minkä tahansa kirja-alaa, ammattiaan tai toimeentuloaan koskevan epäkohdan, hänet herkästi teilataan valittajana. Kohtuuttomana, hankalana tyyppinä. Sellaisena vähän yksinkertaisena, joka ei ymmärrä liike-elämän tai elämän realiteeteista mitään.
Viimeksi tämä asenne näkyi Tiina Raevaaran asiallisen ja kiihkottoman Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa -kolumnin jälkimainingeissa. Kustantajapuolella kolumni jopa luettiin julistuksena kustantamoiden ammattitaidottomuudesta. Moni kirjailija sen sijaan huokaisi: Tämä. Juuri tämä. Terho Puustisen Imageen kirjoittaman, sinällään mielenkiintoisen ja ansiokkaan juttusarjan päätösosassa Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti? käytettiin pohjana Raevaaran esiin ottamia asioita, mutta teksti oli silattu hienoisella ylenkatseen löyhkällä.
Antakaa kun rekonstruoin teille tämän legendaarisen KOVA-kirjailijan (kohtuuton valittaja -kirjailija).
KOVA-kirjailija
- kuvittelee, että kustantajalla on velvollisuus julkaista kaikki sille tarjotut käsikirjoitukset.
- vaatii, että hänen viesteihinsä vastataan 24 tunnin kuluessa.
- on elänyt kirjallisuuden kulta-ajan joskus viime vuosisadan puolivälissä ja haikailee menneiden aikojen perään.
- penää utopistista markkinointia kirjalleen, jonka kustantamo on katsonut julkaisemisen arvoiseksi.
- on liiketoiminnan realiteeteista mitään ymmärtämätön.
- ei ole joustava, empaattinen eikä etsi ratkaisuja.
- vaatii tekemästään työstä liian kovia palkkioita (mikä usein tarkoittaa, että ylipäätään vaatii palkkioita).
- suhtautuu kustantamoihin vihamielisesti.
***
No niin. Ehkä tällaisia kirjailijoita tosiaan on. Ani harva vain taitaa tuntea tällaista kirjailijakollegaa, joten KOVA-kirjailija sikäli on hieman huono esimerkki edustamaan ammattikuntaa.
Ottaen huomioon miten moni kirjailija on yksityisyrittäjänä täysin vastuussa taloudestaan ja oman toimeentulonsa hankkimisesta ilman työnantajan tukea, on hämmästyttävää, kuinka usein heidän ajatellaan olevan täysin ummikkoja kaupallisuuden ja kannattavuuden realiteeteista tai kiireen ja stressin vaikutuksista.
Eikä sitäkään tunnuta tajuavan, että kirjailijoiden työ noin pääsääntöisesti perustuu eläytymisen, samaistumisen, empatian ja erilaisuuden ymmärtämisen taitoihin. Eli heillä on aika hyvät edellytykset olla empaattisia, joustavia ja ratkaisuhenkisiä, mutta ilman avoimuutta, rehellisyyttä ja viestintää tämä on mahdotonta.
Yksi eniten minua ihmetyttävistä seikoista on myös jatkuva menneisyyden haikailemisen syyttämisen perinne, joka tällä alalla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle. Kuinka moni meidän nykykirjailijoistamme oikeasti on elänyt tuota kultaista aikaa, jolloin ennakoilla elettiin kuin kuninkaalliset ja kustantamon sohvalla sai nukkua krapulaansa pois? Uudet kirjailijasukupolvet, joihin itsenikin luen, voivat pyöritellä vain ihmeissään päätään. Vähän nolottaa se hyysättävän, hyssyteltävän Suuren Taiteilijan kuva, jota kirjailijoista maalataan. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla!
Kirjailija voi käyttää vuosia saattaakseen valmiiksi teoksen, joka on kustantamon julkaisulistoilla vain yksi monista. Julkaisematon kirja on kirjailijalle katastrofi, kustantamo ei siihen kaadu. Panokset ovat hyvin erilaiset, vaikka loppupeleissä kumpikin tarvitsee toista. (Kiinnostavaa on, kumpi tulevaisuudessa tarvitsee kumpaa enemmän.) Siihen nähden, että kustannussopimus on kustantamon ja kirjailijan välisistä sopimuksista tärkein, on suorastaan käsittämätöntä, että se usein a) tehdään viime tingassa, b) jää kokonaan roikkumaan, c) ei takaa tarkempia markkinointisuunnitelmia, d) voi yksityiskohdissaan olla vaikeasti neuvoteltavissa, jopa pelkkä "ota tai jätä".
Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin.
***
Monimutkaiseksi tämän kirjailija-kustantamo -kuvion tekee sen yksilöllisyys. Jokainen kustantamo näyttäytyy jokaiselle kirjailijalle erilaisena. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. On kyse henkilöistä, henkilökemioista, lajityypistä, kohtaamattomista näkemyksistä ja tavoitteista, sattumien summista.
Ja tässä tullaan siihen, miten minä tulkitsin Raevaaran kolumnin otsikon. Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa, joka vastaa hänen tarpeisiinsa.
Ammattimaisuutta kustantamolta toivoessaan kirjailija yksinkertaisesti toivoo keskusteluyhteyttä. Hän toivoo, että häneen suhtaudutaan sillä peruskunnioituksella, jota ihminen toiselle ihmiselle suo. Luottamus, joka on jokaisen toimivan kumppanuuden ja yhteistyön ytimessä, ei synny puhumattomuudella, välttelyllä, panttauksella tai silkalla valehtelulla. Avoimuus, kunnioitus ja rehellisyys puolin ja toisin on ainoa tapa rakentaa toimiva työsuhde.
Monen kirjailijan kohdalla tämä toteutuu sellaisen kustantamon sisällä, jossa joku toinen kirjailija saakin hyytävää kohtelua.
Minä sanoisin, että kirjailija on Suomen väärinymmärretyin ammatti.
"Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin."
VastaaPoistaMainio kommentti tämän asian tiimoilta käytyyn keskusteluun. Pahimmillaan näkee nykyään vaikuttavia kirjailijoita verrattavan suoraan 60-70-luvun kirjailijoihin ja sen aikaiseen kirjallisuusskeneen (ilman että mikään on muuttunut suuren, katkeran vauvakirjailijan perusmallissa), ja siitä tulee jo hieman epätoivoinen fiilis. Hei kamoon, osa meistä ei ollut edes syntynyt silloin! :O Omituisinta oli kirja-alalle tullessa huomata juuri tämä tapa suhtautua kirjailijoihin vähän eriskummallisina lapsina, joita pitää suojata alan - ja ehkä vähän elämänkin - realiteeteilta. Kun esikoiskirjailijat ovat usein reilusti kolmenkympin tuolla puolen, voisi ajatella, että me ollaan eletty ihan normaalia aikuiselämää, opiskeltu, oltu työelämässä, perusteltu perheitä jne. ennen kirjailijuutta ja sen ohella. Silti Tiinan auki kirjoittama ajatus molemminpuolisesta ammattimaisuudesta tulkitaan kovin helposti vaatimukseksi paapoa.
Kaikkeen, mitä kirjailija julkisesti sanoo, tunnutaan liittävän paljon sellaisia tunnetiloja ja merkityksiä, joita niissä ei tosiasiassa esiinny. On kirjoittamattomia sääntöjä, pelkoja, hämmentäviä alan käytäntöjä, epävarmuutta. Hiljaisuutta.
PoistaPahimpana uhkana kaikista pidän siellä täällä väläyteltävää ajatusta, että kirjailija ja kustantaja olisivat toistensa vihollisia, ja että epäkohtien kritisoiminen jotenkin ilmentäisi tätä. Välit voivat mennä poikki. Se on inhimillistä. Kustantajien täytyy ymmärtää, että jos kirjailija on saanut heidän suunnaltaan huonoa kohtelua, hän vie työnsä muualle -- ja tämä on ihan okei. Sitä ei tarvitse ottaa draamailuna. Kustantamoon varmaan jää toisia kirjailijoita, joiden teokset pitävät puljua pystyssä.
Kirjailijat puolestaan varmasti ymmärtävät, että myynti ei vedä niin kuin ennen. Aika moni heistä näkee sen ihan konkreettisesti pankkitilillään. Kustantamot ovat joutuneet supistamaan listojaan ja se näkyy hylkäyksen saaneiden, hyvien kässäreiden määrän kasvamisena.
Se on kova paikka ihan kaikille. Kohtaamattomuus on paha pulma alalla.
Silti uusia kustantajia syntyy koko ajan. Tarinat pitävät pintansa. Kaikki lopulta kiteytyy kirjan ympärille: niitähän tässä ollaan luomassa. Niin kirjailijat kuin kustantajat, lukijoiden iloksi, hyödyksi ja lohduksi.
Olen tätä keskustelua tai kirjoittelua seuraillut hieman hämmentyneenä täysin sivusta, koska en ole sen kummemmin kirjailija kuin kustantajakaan. Meille ulkopuolisille kuvio avautuu hyvin hankalasti, koska puheet ymmärrettävästi pidetään yleistasoisina, vaikka yleistykset tehdään yksittäistapausten perusteella.
VastaaPoistaMinua kiinnostaa myös tuo mielikuva 60-70-lukujen 'kulta-ajasta', jolloin kirjailijat elivät ihanan leveää boheemielämäänsä. Jotenkin on päässyt kuitenkin syntymään ihan toisenlainen kuva tuosta ajasta esimerkiksi niiden kirjailijaelämäkertojen perusteella, joita olen lukenut. Taisivat olla kovin harvassa ne kustantamojen hemmottelemat taiteilijapersoonat, jotka nostivat ennakkoa koskaan valmistumattomista kirjoistaan. Aika taitaa kullata paitsi menneeseen haikailevien kirjailijoiden myös kriitikoiden ja toimittajien yms. kirjoittajien muistot? Mitenköhän tästä asiasta saisi ihan oikeaa faktaa?
Kirja-alalla mielikuvat taitavat usein olla isommassa roolissa kuin faktat. ;)
PoistaEn suoraan sanottuna ihmettele, jos ulkopuolisille nämä kuviot ovat hankalia hahmottaa. Oma kysymyksensä on sekin, onko se edes mahdollista, saati tarpeellista -- kiinnostavaa varmaan senkin edestä!
Ja sehän tässä juuri onkin, että koko kirjailija-kustantamo -kenttä on täynnä yksittäistapauksia. Kirjailijuus henkilöityy. Kun kollegiaalinen yhteydenpito ja vertaistukiryhmät ovat nykyteknologian myötä helpottuneet, aletaan huomata helpommin myös yhteneviä kokemuksia.
Vaikka kirjailija on aina tapauksena yksittäinen, hän ei ole enää yksinäinen.
Koko kustannusalaan liittyy aika paljon hämärän peitossa olevia prosesseja, joista tällaisella ulkopuolisella ei ole aavistustakaan. Mielelläni lukisin vaikkapa blogikirjoituksen siitä, miten ensimmäisen kirjan kustannusprosessi voi tyypillisesti mennä. Olisiko vinkkejä tällaisista kuvauksista?
PoistaOlen monesti miettinyt, että mitä ihmettä tekisin, jos lähettäisin käsikirjoituksen kustantamoon ja sieltä tulisikin soitto, että se halutaan julkaista. Keneltä kysyisin neuvoja? Pitäisikö olla ihan lakimies apuna kustannussopimuksen solmimisessa vai uskaltaisinko luottaa "työnantajaan"?
Olisi hienoa, että kustannusala astuisi esiin ja avautuisi vähän: kertoisi rehellisesti ja avoimesti prosesseistaan ja toimintatavoistaan. Sehän on lähtökohta hyvälle työnantajamaineellekin.
Ainakaan vielä en ole törmännyt kustantamoon, joka kertoisi sivuillaan, kuinka hyvässä huomassa työntekijät (eli kirjailijat) heidän tallissaan ovat ja miksi heille kannattaa hakeutua kirjailijaksi. Ehkä paras tähän mennessä kohtaamani slogan on ollut "ihmisen kokoinen kustantamo". Se kuulostaa hyvin huojentavalta ja inhimilliseltä periaatteelta.
Kiitos kommentistasi, Soihtu! Tässä mietteitäni:
Poista"Mielelläni lukisin vaikkapa blogikirjoituksen siitä, miten ensimmäisen kirjan kustannusprosessi voi tyypillisesti mennä. Olisiko vinkkejä tällaisista kuvauksista?"
Kirjailijahaastatteluista ja -blogeista (etenkin esikoiskirjailijoiden) voi toisinaan bongata näitä prosesseja, mutta ne ovat kyllä hyvin yksilöllisiä. Perusmalli lienee, että kirjoittajalla on valmiina käsikirjoitus, jonka hän lähettää eri kustantamoihin tarjolle ja sitten jokin kustantamoista kiinnostuu. Käydään keskustelu aikatauluista yms, kirjoitetaan kustannussopimus ja lähdetään työstämään käsikirjoitusta kirjaksi. (Jo tässä vaiheessa tulee paljon eroja. Jotkin kustantamot lähettävät vain sopimuksen postissa, toiset tahtovat tavata, jotkin harvat järjestävät palaverin, jossa on mukana esim. markkinoinnin väkeä... ja joskus kustannussopimus tehdään vasta kun kirja on painossa tai tullut sieltä.) Tästä eteenpäin prosessit vain muuttuvat yksilöllisemmiksi. Tyypillistä on siis vaikea kuvata. :)
"Keneltä kysyisin neuvoja? Pitäisikö olla ihan lakimies apuna kustannussopimuksen solmimisessa vai uskaltaisinko luottaa "työnantajaan"?"
Esikoiskirjailija voi kysyä neuvoa toisilta kirjailijoilta (rohkeasti vain!) ja Kirjailijaliitolta, jolla on muun muassa hyvät nettisivut.
Minusta on myös tärkeä huomata, että kustantamo ei ole kirjailijan työnantaja eikä kirjailija ole kustantamon työntekijä. Nämä työelämästä tutut asetelmat eivät päde kirja-alalla. Kirjailija on alkutuottaja, jota ilman kustantamoita ei ole. Tavallaan kirjailija on siis työnantaja. Toisaalta kirjaa ei ole ilman kustantamoakaan, eikä kirjailijaksi tulla ilman kustantajaa ja heidän työpanostaan. Kysymys on ennen kaikkea yhteistyöstä, joka perustuu kunnioitukseen ja luottamukseen, ja jossa kirjailija luovuttaa kustannussopimuksella kustantamolle oikeuden hengentuotoksensa julkaisuun ja tekemään sen myynnillä voittoa itselleen (ja ellei voittoa, niin mainetta tai muuta arvokkaaksi katsottua).
Tästä suhteen erikoislaatuisuudesta johtuen kustantamot vaikuttavat umpimielisiltä. Jokainen sopimus kirjailijan kanssa on näiden kahden toimijan välinen, ainakin teoriassa neuvoteltavissa oleva sopimus, eikä ole yleisen tavan mukaista etenkään kustantamon puolelta avata niiden tarkkaa sisältöä.
Kustantamoilla ei ole myöskään suurta painetta mainostaa itseään, sillä käsikirjoituksia tarjotaan joka tapauksessa paljon ja henkilöresurssit ovat tiukassa. Loistavia käsikirjoituksia toki kaipaa jokainen kustantamo, mutta ongelmana on se, että ne kaikki vähemmän loistavatkin on käytävä läpi sen helmen löytääkseen...
Nykypäivänä jos koskaan kirjailijan tai kirjailijaksi pyrkivän on hyvä tiedostaa, että hän on pohjimmiltaan freelancer, autonominen toimija. Ura ja identiteetti kannattaa rakentaa vahvasti omin jaloin seisovaksi. Enää vain hyvin harva saa kustantamosta pysyvän kodin itselleen, valitettavasti.