Kirjoittajan pajassa on tällä hetkellä tohina päällä.
Tahkoan loppulauseita novelliin, joka on tulossa Osuuskumma-julkaisuun loppuvuodeksi. Haaste kirjoittaa tiettyyn lajityyppiin ja tiukalla aikataululla nollapisteestä on ollut opettavaista. Työ toki on kesken, mutta jo löytyy uskoa siihen, että lopputuloksesta tulee hyvä. On vain tultava. Onneksi projektissa on mukana muita, joilta saa tukea ja näkökulmaa, jota tarvitaan etenkin kun kypsyttelyaikaa on niukalti.
Mifongin ajan muutostyöt on tehty ja valmistaudun lähettämään sen eteenpäin. Ellei kustannustoimittaja keksi seuraavalla lukukerralla uutta korjattavaa, edessä lienee enää oikolukukierros. Jihuu!
Sain myös jokin aika sitten tiedon, että pääsen Kirjan aika -festivaaleille Hämeenlinnaan elo-syyskuun taitteessa. Mukava tavata taas ihmisiä kirjallisuuden merkeissä.
Pari päivää sitten liityin kirjailijana Goodreads -sivustoon, jota olen aiemmin käyttänyt lukupäiväkirjan tapaan. Minulla on melko huono muisti luettujen kirjojen ja lukukokemusten suhteen, mutta niiden ylöskirjaaminen on kyllä parantanut asiaa (ja aina pääsee tarkistamaan, mitä mieltä olikaan jostain ollut!). Lukupäiväkirjan hauskimpia puolia on myös käydä vuoden tai parin jälkeen katsomassa omaa arviotaan ja miettiä, millaisena kirja esittäytyy pitkän kypsyttelyn jälkeen. Olen huomannut, että lukukokemus voi muuttua hyvinkin paljon jälkilämmöissä: joskus kirja, jota ei oikein pitänyt minään, voikin pysytellä sitkeästi mielessä ja toisinaan kirja, joka hurmasi aluksi, onkin tyystin unohtunut.
Jos Goodreads on uusi tuttavuus, innokkaiden lukijoiden kannattaa käydä tutustumassa -- ja jos se on vanha tuttu, tervetuloa ystäväksi!
31.7.2012
27.7.2012
Miksi haluta kirjailijaksi?
Päivänä eräänä mietiskelin tätä. Kirjailija on ammatti siinä missä muutkin. Joku tietää jo pienestä pitäen haluavansa poliisiksi tai opettajaksi, miksi ei siis myös kirjailijaksi. Minä en tiennyt miksi halusin, mutta koska aikuiset lapsilta lähestulkoon aina kysyvät, vastasin mitä kuvittelin haluavani.
Kirjailija ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto. Lapsena kokee hyvin vahvoja lukuelämyksiä. Kirjailijat taikovat ihmisiä ja kokonaisia maailmoita. Mikäs sen hienompaa. En kuitenkaan haaveillut kirjailijuudesta. Syytä en tiedä. Jossain vaiheessa halusin Lara Croftiksi. Nyt myöhemmin ajateltuna kirjailijuus mahdollistaa tuon Lara Croftina olonkin, joten suunta on oikea. Mutta mitä ihmiset ajattelevat kirjailijuuden olevan? Minkälainen mielikuva keskivertolukijalla, harrastajakirjoittajalla tai julkaisusta haaveilevalla tästä ammatista on?
Otsikon kysymykseen väistämättä liittyy myös kysymys siitä, milloin voi kutsua itseään kirjailijaksi. Siihen lienee yhtä monta vastausta kuin on vastaajia, mutta jätetään sen pohtiminen tällä kertaa vähemmälle.
Jos sinun unelma-ammattisi on kirjailija, olisi kiinnostavaa kuulla, miksi. Minun kohdallani ala tuli eteen varkain enkä edes tiennyt unelmaani ennen kuin se jo kurkisteli nurkan takaa. Kirjailijuuden romantisoitu kuva on karissut nopeasti, mutta lumo on säilynyt.
Voisi melkein sanoa, että tämä on spekulatiivinen ammatti.
Mutta pitemmittä puheitta: miksi haluta kirjailijaksi?
Kirjailija ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto. Lapsena kokee hyvin vahvoja lukuelämyksiä. Kirjailijat taikovat ihmisiä ja kokonaisia maailmoita. Mikäs sen hienompaa. En kuitenkaan haaveillut kirjailijuudesta. Syytä en tiedä. Jossain vaiheessa halusin Lara Croftiksi. Nyt myöhemmin ajateltuna kirjailijuus mahdollistaa tuon Lara Croftina olonkin, joten suunta on oikea. Mutta mitä ihmiset ajattelevat kirjailijuuden olevan? Minkälainen mielikuva keskivertolukijalla, harrastajakirjoittajalla tai julkaisusta haaveilevalla tästä ammatista on?
Otsikon kysymykseen väistämättä liittyy myös kysymys siitä, milloin voi kutsua itseään kirjailijaksi. Siihen lienee yhtä monta vastausta kuin on vastaajia, mutta jätetään sen pohtiminen tällä kertaa vähemmälle.
Jos sinun unelma-ammattisi on kirjailija, olisi kiinnostavaa kuulla, miksi. Minun kohdallani ala tuli eteen varkain enkä edes tiennyt unelmaani ennen kuin se jo kurkisteli nurkan takaa. Kirjailijuuden romantisoitu kuva on karissut nopeasti, mutta lumo on säilynyt.
Voisi melkein sanoa, että tämä on spekulatiivinen ammatti.
Mutta pitemmittä puheitta: miksi haluta kirjailijaksi?
23.7.2012
Vuoden tapahtuma
Finncon 2012 oli varmasti yksi esikoiskirjailijavuoteni kohokohdista. Minua jaksaa yhä ja aina hämmästyttää se, miten mukavia ihmisiä fantasian ja scifin piiristä löytyy. Ehkä olen turhan kyyninen ihmisten suhteen noin yleensä: mitään ennakkoluuloja fandomilaisista minulla ei ole ollut, lukeudunhan heihin itsekin.
Muutama poiminto viikonlopusta:
Perjantai
Juhlimme Tiamatin värien julkaisua Yliopistolla ja myöhemmin hotelli Tammerissa. Sain kuulla, että antologian koonnut URS:in pääpuuhamies Tuomas Saloranta ja antologiaan osallistunut Samuli Antila olivat päässeet Ylen uutisiin kertomaan julkaisusta. Uutispätkä oli pakko mennä illalla kotiin päästyäni katsomaan Areenalta. Aika hieno hetki, ajatella, kotimaista scifiä televisiouutisissa asti!
Pätkän näkee täältä, noin 13 minuutin kohdalla.
Lisäksi sain tekijänkappaleen Ursulasta, Osuuskumman toisesta julkaisusta. Lehdestä on otettu pieni painos, josta tulee keräilyharvinaisuus, sillä Ursulan tuleva olomuoto on nettilehti. Käykää ihmeessä tutustumassa, lehden saa lukea netissä ihan ilmaiseksi! Painettu lehti maksaa kympin, mikä ei ole ollenkaan paha hinta tästä kaunottaresta.
Lauantai
Olin seuraamassa Atorox-palkinnon jakamista (onnea Pasi Ilmari Jääskeläiselle!) ja sain kuulla, että tämä perinteikäs ja arvostettu palkinto on kärsinyt äänestäjäkadosta: nyt vasta opin, että näihin äänestäjäraateihin on mahdollista kenen tahansa osallistua. Lisää asiasta kertoo Turun Science Fiction -seuran sivut.
Vaihdoin muutaman sanan Martha Hubbardin kanssa esiintyjille ja järjestäjille tarkoitetussa taukotilassa ja menin sitten kuuntelemaan hänen esitystään N. K. Jemisin and Diversity, joka oli hurjan mielenkiintoinen katsaus siihen, miten esimerkiksi vammat (disabilities), sukupuoli (gender) ja kuolema (death) esiintyvät fantasia- ja scifikirjallisuudessa ja miten niitä voi käyttää tekstissään. Martha sai yleisön osallistumaan mahdottoman hienosti: luennon sijaan tunti vierähtikin keskustellessa.
Ehdin piipahtamaan myös Kirjoittajakabinetissa iltapäivällä. Läsnä oli paljon kirjoittavia ja mielenkiintoisia ihmisiä, osa jo tuttuja ja osa uusia (oli oikein hauska nähdä, Morre!), mutta jouduin harmittavasti lähtemään, sillä oma esiintymiseni Fantasia NYT -paneelissa läheni. Harmittaa kovasti, sillä Tommi Vänni puhui kabinetissa seuraavaksi magian rakenteesta -- ja sekös olisi kiinnostanut.
Oma paneeli sujui hyvin riemukkaasti, mikä ei ole ihme kun keskustelukumppaneina on Anne Leinonen, Anneli Kanto ja Magdalena Hai. Onneksi myös yleisö tuntui viihtyvän: voin sanoa, että ainakin me panelistit viihdyimme!
Päivä sen kuin huipentui. Magdalena Hain kanssa lähdimme etsimään murua rinnan alle ja löysimme sitä malesialaisesta ravintolasta. En tiennyt, että jaksaisin yhä puhua kirjoittamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä viisi tuntia putkeen, mutta näemmä se onnistuu. En ole kyllästynyt, vaikka sama vaiva on ollut vuodesta 2007. Finnconin iltabileet Telakalla houkuttivat meidät luokseen ja siellä sitten loppuilta vierähtikin. Oli ihanaa tutustua paremmin Miina Supiseen, Emmi Itärantaan ja Jenny Kangasvuohon. (Teitä oli muitakin, mutta suojelen yksityisyyttänne, hehe.) Toivon kaikkea hyvää kirjoittamisellenne ja toivottavasti näemme pian uudelleen!
Sunnuntai
Vaikka yöunet eivät jääneet vähäisiksi, unohdin silti esiintyjäkorttini ja kännykkäni kotiin, kun aamulla lähdin yliopistolle. Ei hätää, infosta sai varakortin ja kuka sitä kännykkää edes kaipaisikaan: yhden päivän pärjää ilman. Tuli vain vahvistettua hajamielisen kirjailijan kuvaa jälleen kerran...
Heti yhdeltätoista kipitin Esikoiskirjailijapaneeliin, jossa vastailin Emmi Itärannan ja Jenny Kangasvuon kanssa Saara Henrikssonin esittämiin kysymyksiin. Jan Salminen oli joutunut valitettavasti perumaan, joten häntä en tavannut. Kangasvuon esikoisteos Sudenveri tulee kauppoihin ensi kuussa. Itärannan vuoden alkupuolella ilmestynyt Teemestarin kirja sen sijaan on kerännyt jo paljon hienoja arvioita.
Esikoiskirjailijapaneelin jälkeen jäin istumaan paikoilleni ja odotin seuraavan paneelin alkua. Etukäteen olin ajatellut, että jännittäisin ihan hulluna englanniksi puhumista, mutta joko olin liian väsynyt panikoidakseni tai sitten esiintymisjännityksen kanssa oppii olemaan, kun vain tarpeeksi paljon itseään esilläololle altistaa. YA Revolution kulki siis mukavasti. Johan Anglemark toi näkökulmaa Ruotsista ja Tom Crosshill sekä Yhdysvalloista että Latviasta. Taina Rainio antoi lukijan näkemystä ja minä annoin mielipiteitä kotomaisena kirjoittajana. Me kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että toivo on tärkeä ominaisuus nuorten aikuisten kirjoissa. Se on yksi syy, miksi aikuisetkin niitä lukevat.
Ruokatauon jälkeen hipsin Osuuskumman omaa esitysnumeroa seuraamaan. Oli ilahduttavaa nähdä sali miltei täynnä kuulijoita! Jos joku lukijoista ei vielä tiedä, Osuuskumma on siis osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka keskittyy spekulatiiviseen kirjallisuuteen. Julkaisemme jäsenten tekstien lisäksi myös muiden kirjoituksia, mutta ihan mitä hyvänsä emme päästä läpi: meillä on toimitusneuvosto, joka valikoi tekstejä ja keskustelee siitä, mitä linjaamme kuuluu. Ohjenuoramme on yhteistyö: kaikki osallistuvat toimintaan kykynsä, taitonsa ja tahtonsa puitteissa.
Alla kuva YA Revolution -paneelista. Allekirjoittanut nuokkuu -- ei kun keskittyneesti kuuntelee -- kun Tarja Rainio on puhevuorossa. Johan Anglemark (hauska setä!) kuvassa oikealla.
Kiitos järjestäjille upeasta tapahtumasta! Vaikka minua ei tulevaisuudessa huolittaisikaan esiintyjäjoukkoon, yleisön joukosta minut löytää varmasti. Ja kiitos myös teille (osittain nimettömiksikin jääneille), jotka tulitte rohkeasti juttelemaan ja vaihtamaan sanan tai pari. Erityiskiitos pelejä kirjoittavalle herrasmiehelle, joka antoi kasvotusten palautetta Mifongin perinnöstä!
Muutama poiminto viikonlopusta:
Perjantai
Juhlimme Tiamatin värien julkaisua Yliopistolla ja myöhemmin hotelli Tammerissa. Sain kuulla, että antologian koonnut URS:in pääpuuhamies Tuomas Saloranta ja antologiaan osallistunut Samuli Antila olivat päässeet Ylen uutisiin kertomaan julkaisusta. Uutispätkä oli pakko mennä illalla kotiin päästyäni katsomaan Areenalta. Aika hieno hetki, ajatella, kotimaista scifiä televisiouutisissa asti!
Pätkän näkee täältä, noin 13 minuutin kohdalla.
Lisäksi sain tekijänkappaleen Ursulasta, Osuuskumman toisesta julkaisusta. Lehdestä on otettu pieni painos, josta tulee keräilyharvinaisuus, sillä Ursulan tuleva olomuoto on nettilehti. Käykää ihmeessä tutustumassa, lehden saa lukea netissä ihan ilmaiseksi! Painettu lehti maksaa kympin, mikä ei ole ollenkaan paha hinta tästä kaunottaresta.
Lauantai
Olin seuraamassa Atorox-palkinnon jakamista (onnea Pasi Ilmari Jääskeläiselle!) ja sain kuulla, että tämä perinteikäs ja arvostettu palkinto on kärsinyt äänestäjäkadosta: nyt vasta opin, että näihin äänestäjäraateihin on mahdollista kenen tahansa osallistua. Lisää asiasta kertoo Turun Science Fiction -seuran sivut.
Vaihdoin muutaman sanan Martha Hubbardin kanssa esiintyjille ja järjestäjille tarkoitetussa taukotilassa ja menin sitten kuuntelemaan hänen esitystään N. K. Jemisin and Diversity, joka oli hurjan mielenkiintoinen katsaus siihen, miten esimerkiksi vammat (disabilities), sukupuoli (gender) ja kuolema (death) esiintyvät fantasia- ja scifikirjallisuudessa ja miten niitä voi käyttää tekstissään. Martha sai yleisön osallistumaan mahdottoman hienosti: luennon sijaan tunti vierähtikin keskustellessa.
Ehdin piipahtamaan myös Kirjoittajakabinetissa iltapäivällä. Läsnä oli paljon kirjoittavia ja mielenkiintoisia ihmisiä, osa jo tuttuja ja osa uusia (oli oikein hauska nähdä, Morre!), mutta jouduin harmittavasti lähtemään, sillä oma esiintymiseni Fantasia NYT -paneelissa läheni. Harmittaa kovasti, sillä Tommi Vänni puhui kabinetissa seuraavaksi magian rakenteesta -- ja sekös olisi kiinnostanut.
Oma paneeli sujui hyvin riemukkaasti, mikä ei ole ihme kun keskustelukumppaneina on Anne Leinonen, Anneli Kanto ja Magdalena Hai. Onneksi myös yleisö tuntui viihtyvän: voin sanoa, että ainakin me panelistit viihdyimme!
Päivä sen kuin huipentui. Magdalena Hain kanssa lähdimme etsimään murua rinnan alle ja löysimme sitä malesialaisesta ravintolasta. En tiennyt, että jaksaisin yhä puhua kirjoittamisesta ja kaikesta siihen liittyvästä viisi tuntia putkeen, mutta näemmä se onnistuu. En ole kyllästynyt, vaikka sama vaiva on ollut vuodesta 2007. Finnconin iltabileet Telakalla houkuttivat meidät luokseen ja siellä sitten loppuilta vierähtikin. Oli ihanaa tutustua paremmin Miina Supiseen, Emmi Itärantaan ja Jenny Kangasvuohon. (Teitä oli muitakin, mutta suojelen yksityisyyttänne, hehe.) Toivon kaikkea hyvää kirjoittamisellenne ja toivottavasti näemme pian uudelleen!
Sunnuntai
Vaikka yöunet eivät jääneet vähäisiksi, unohdin silti esiintyjäkorttini ja kännykkäni kotiin, kun aamulla lähdin yliopistolle. Ei hätää, infosta sai varakortin ja kuka sitä kännykkää edes kaipaisikaan: yhden päivän pärjää ilman. Tuli vain vahvistettua hajamielisen kirjailijan kuvaa jälleen kerran...
Heti yhdeltätoista kipitin Esikoiskirjailijapaneeliin, jossa vastailin Emmi Itärannan ja Jenny Kangasvuon kanssa Saara Henrikssonin esittämiin kysymyksiin. Jan Salminen oli joutunut valitettavasti perumaan, joten häntä en tavannut. Kangasvuon esikoisteos Sudenveri tulee kauppoihin ensi kuussa. Itärannan vuoden alkupuolella ilmestynyt Teemestarin kirja sen sijaan on kerännyt jo paljon hienoja arvioita.
Esikoiskirjailijapaneelin jälkeen jäin istumaan paikoilleni ja odotin seuraavan paneelin alkua. Etukäteen olin ajatellut, että jännittäisin ihan hulluna englanniksi puhumista, mutta joko olin liian väsynyt panikoidakseni tai sitten esiintymisjännityksen kanssa oppii olemaan, kun vain tarpeeksi paljon itseään esilläololle altistaa. YA Revolution kulki siis mukavasti. Johan Anglemark toi näkökulmaa Ruotsista ja Tom Crosshill sekä Yhdysvalloista että Latviasta. Taina Rainio antoi lukijan näkemystä ja minä annoin mielipiteitä kotomaisena kirjoittajana. Me kaikki olimme yhtä mieltä siitä, että toivo on tärkeä ominaisuus nuorten aikuisten kirjoissa. Se on yksi syy, miksi aikuisetkin niitä lukevat.
Ruokatauon jälkeen hipsin Osuuskumman omaa esitysnumeroa seuraamaan. Oli ilahduttavaa nähdä sali miltei täynnä kuulijoita! Jos joku lukijoista ei vielä tiedä, Osuuskumma on siis osuuskuntamuotoinen kustantamo, joka keskittyy spekulatiiviseen kirjallisuuteen. Julkaisemme jäsenten tekstien lisäksi myös muiden kirjoituksia, mutta ihan mitä hyvänsä emme päästä läpi: meillä on toimitusneuvosto, joka valikoi tekstejä ja keskustelee siitä, mitä linjaamme kuuluu. Ohjenuoramme on yhteistyö: kaikki osallistuvat toimintaan kykynsä, taitonsa ja tahtonsa puitteissa.
Alla kuva YA Revolution -paneelista. Allekirjoittanut nuokkuu -- ei kun keskittyneesti kuuntelee -- kun Tarja Rainio on puhevuorossa. Johan Anglemark (hauska setä!) kuvassa oikealla.
Kiitos järjestäjille upeasta tapahtumasta! Vaikka minua ei tulevaisuudessa huolittaisikaan esiintyjäjoukkoon, yleisön joukosta minut löytää varmasti. Ja kiitos myös teille (osittain nimettömiksikin jääneille), jotka tulitte rohkeasti juttelemaan ja vaihtamaan sanan tai pari. Erityiskiitos pelejä kirjoittavalle herrasmiehelle, joka antoi kasvotusten palautetta Mifongin perinnöstä!
Tunnisteet:
Anne Leinonen,
Anneli Kanto,
Atorox,
Emmi Itäranta,
esiintyminen,
Finncon 2012,
Jenny Kangasvuo,
kohokohta,
Magdalena Hai,
Osuuskumma,
paneeli,
raportti,
tapahtuma,
Tom Crosshill,
tunnelmia
19.7.2012
Ajatuksia Finnconin aattona
Päivätyö on pitänyt minut hirmuisen kiireisenä ja tuntuu, ettei iltaisinkaan oikein osaa rauhoittua. Finnconia ajatellen tämä on siinä mielessä hyvä asia, etten ehdi jännittää esiintymisiä. Kääntöpuolena piilee vaara, että vedän viikonlopun samalla tahdilla ja sunnuntai-iltana virta loppuu kertalaakista. Yöunista en onneksi ole joutunut tinkimään...
Sanomattakin lienee siis selvää, etten ole viime aikoina kauheasti kirjoitellut. Yksi novellikertomus (en tiedä vielä kumpi se on) on kyllä työn alla ja loppusijoituspaikka (eli julkaisu) on varsin varmaa. Tämä on toinen kerta, kun kirjoitan "tilauksesta". On ollut hyvin mielenkiintoista ja opettavaa aloittaa kirjoitusprosessi sen pohjalta mitä etsitään sen sijaan, että saisi jumalaisen hienon idean, näyn tai oivalluksen ja lähtisi kirjoittamaan pelkästä luomisen autuudesta. Ajattelen tätä eräänlaisena ammattitaidon hiomisena: mielestäni kirjailijan pitäisi pystyä tuottamaan kelpoa tekstiä ja vähintään mukiinmenevän -- ellei hyvän -- tarinan ilman inspiraation odottelua tai sisäsyntyistä pakkoa. On varsin jännä tunne, kun jo kirjoittamisen alussa tietää, että tässä on onnistuttava. Useinhan novelleja ja kertomuksia kirjoittelee pöytälaatikkoon. Niistä voi sitten valikoida parhaimpia ja tarjota eteenpäin, mutta tällaisessa tapauksessa tilanne on erilainen: hyvää on synnyttävä. Haaste kiehtoo!
Ja siitä pääsen asiaan: seuraava julkaisuni on aivan oven takana! Romanttinen spefilehti Ursula, josta viime postauksessa mainitsinkin, sisältää myös allekirjoittaneen novellin -- sen ensimmäisen, joka on kirjoitettu suoraan julkaisuun. En ole kiireideni vuoksi ehtinyt tällä kovinkaan paljon hekumoida, mutta sen tiedän, että kansikuva on aivan upea, kuvitus on laadukasta ja mukana on useita nimekkäitä kirjoittajia! Viihteen ystävänä tuskin maltan odottaa.
Iloinen yllätys oli myös lukija-arvio Mifongin perinnöstä Booking it some more -blogissa. On aina hauska kuulla miten eri tavalla lukijat kokevat kirjan eri puolet. Erityisesti minua hauskuutti Booksyn kuvaus kirjan ensimmäisestä aloitusyrityksestä. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että alun voisi kuvitella kirjaimelliseksi ja todenmukaiseksi maailmansynnyn kuvaukseksi. Uusia näkökulmia, uusia näkökulmia!
Marken maailma on myös lukenut ja arvioinut Mifongin perinnön. Hienoa!
Sanomattakin lienee siis selvää, etten ole viime aikoina kauheasti kirjoitellut. Yksi novellikertomus (en tiedä vielä kumpi se on) on kyllä työn alla ja loppusijoituspaikka (eli julkaisu) on varsin varmaa. Tämä on toinen kerta, kun kirjoitan "tilauksesta". On ollut hyvin mielenkiintoista ja opettavaa aloittaa kirjoitusprosessi sen pohjalta mitä etsitään sen sijaan, että saisi jumalaisen hienon idean, näyn tai oivalluksen ja lähtisi kirjoittamaan pelkästä luomisen autuudesta. Ajattelen tätä eräänlaisena ammattitaidon hiomisena: mielestäni kirjailijan pitäisi pystyä tuottamaan kelpoa tekstiä ja vähintään mukiinmenevän -- ellei hyvän -- tarinan ilman inspiraation odottelua tai sisäsyntyistä pakkoa. On varsin jännä tunne, kun jo kirjoittamisen alussa tietää, että tässä on onnistuttava. Useinhan novelleja ja kertomuksia kirjoittelee pöytälaatikkoon. Niistä voi sitten valikoida parhaimpia ja tarjota eteenpäin, mutta tällaisessa tapauksessa tilanne on erilainen: hyvää on synnyttävä. Haaste kiehtoo!
Ja siitä pääsen asiaan: seuraava julkaisuni on aivan oven takana! Romanttinen spefilehti Ursula, josta viime postauksessa mainitsinkin, sisältää myös allekirjoittaneen novellin -- sen ensimmäisen, joka on kirjoitettu suoraan julkaisuun. En ole kiireideni vuoksi ehtinyt tällä kovinkaan paljon hekumoida, mutta sen tiedän, että kansikuva on aivan upea, kuvitus on laadukasta ja mukana on useita nimekkäitä kirjoittajia! Viihteen ystävänä tuskin maltan odottaa.
Iloinen yllätys oli myös lukija-arvio Mifongin perinnöstä Booking it some more -blogissa. On aina hauska kuulla miten eri tavalla lukijat kokevat kirjan eri puolet. Erityisesti minua hauskuutti Booksyn kuvaus kirjan ensimmäisestä aloitusyrityksestä. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että alun voisi kuvitella kirjaimelliseksi ja todenmukaiseksi maailmansynnyn kuvaukseksi. Uusia näkökulmia, uusia näkökulmia!
Marken maailma on myös lukenut ja arvioinut Mifongin perinnön. Hienoa!
Tunnisteet:
ammattitaito,
Booking it some more,
kiire,
kirjailijuus,
kirjoitusprosessi,
lukija-arvio,
Marken maailma,
Mifongin perintö,
novellikertomus,
Ursula
18.7.2012
Finncon 2012 lähestyy
Ensi viikonloppuna järjestetään Tampereen yliopistolla vuoden genretapahtuma: tieteis- ja fantasiakirjallisuuteen painottuva Finncon, joka kokoaa kirjailijat, lukijat, tutkijat ja muut aihepiiristä kiinnostuneet yhteen. Ohjelma on läkähdyttävän upea. Tuntikausia paneeleita, keskusteluita, luentoja, työpajoja -- kaikki tämä ihan ilmaiseksi!
Tarkempaa tietoa löytyy täältä.
Allekirjoittanut löytyy paikalta seuraavanlaisesti:
Muutoinkin palloilen tapahtumassa. Osuuskumma-kustannuksella on oma esittäytymishetkensä tapahtumassa sunnuntaina klo 14-15. Paikan päältä löytyy ohjelman lisäksi myyntipöytiä, kirpputori ja taidekuja.
Tarkempaa tietoa löytyy täältä.
Allekirjoittanut löytyy paikalta seuraavanlaisesti:
- Perjantaina olen juhlistamassa Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien uunituoretta julkaisua Tiamatin värit Tampereen yliopistolla klo 16 ja myöhemmin iltatilaisuudessa Vihtorin kirjastolla hotelli Tammerissa. (Vapaa pääsy!)
- Lauantaina osallistun Fantasia Nyt -paneeliin Anneli Kannon ja Magdalena Hain kanssa. Kirjailija Anne Leinonen haastattelee meitä kotimaisen fantasian nykytilasta, romantiikasta ja naishahmoista klo 16-17.
- Sunnuntaina repäisen! Esiinnyn ensin Esikoiskirjailijapaneelissa klo 11-12 jännittävässä seurassa (Emmi Itäranta, Jenny Kangasvuo ja Jan Salminen, vetäjänä Saara Henriksson) ja heti sen perään (klo 12-13) vaihdan kielen enemmän tai vähemmän onnistuneesti englanniksi YA Revolution -paneelissa Tom Crosshillin, Johan Anglemarkin ja Taina Rainion seurassa. Ellen ole kivettynyt jännityksestä sitä ennen.
Muutoinkin palloilen tapahtumassa. Osuuskumma-kustannuksella on oma esittäytymishetkensä tapahtumassa sunnuntaina klo 14-15. Paikan päältä löytyy ohjelman lisäksi myyntipöytiä, kirpputori ja taidekuja.
Jos siis haluat tavata kirjailijoita, faneja, oppia lisää mielenkiintoisilla luennoilla, haistella tieteiskirjallisuuden tuulia tai tehdä löytöjä myyntipöydiltä, suosittelen ehdottomasti tulemaan paikalle! Ellei muuta, niin kannattaa ainakin käydä nappaamassa mukaansa Osuuskumman uusin julkaisu -- viihteellinen lukemistolehti Ursula -- joka sopii kesälomaan ja rentoutumiseen paremmin kuin piippu Sherlockin suupieleen.
Finnconissa tavataan!
Tunnisteet:
Anne Leinonen,
Anneli Kanto,
Emmi Itäranta,
Finncon 2012,
Jan Salminen,
Jenny Kangasvuo,
Magdalena Hai,
Osuuskumma,
Saara Henriksson,
Stk ry,
Tiamatin värit,
tieteiskirjallisuus,
Tom Crosshill,
Ursula
15.7.2012
Vertailun vääristymistä
Taipumus vertailemiseen lienee ihmisluonnon rakennuspalikoita.
Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.
Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.
Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.
Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.
Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.
Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.
Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.
Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.
Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.
Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.
Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.
Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.
Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.
Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.
Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.
Tunnisteet:
ammatti,
epäreiluus,
esikoiskirjailija,
katkeruus,
keskinkertaisuus,
kirjailijuus,
kirjoittaminen,
kunnianhimo,
piirtäminen,
saavutukset,
tyytyväisyys,
vertaileminen,
vertailu
7.7.2012
Tarinan tulevaisuus
Uutisissa on jo useamman vuoden ajan pulpahdellut silloin tällöin viittauksia ja spekulointia siitä, millä tavalla sähköinen kirja ja sitä kautta julkaisun helppous muuttavat tulevaisuuden kirjoja. Esillä on ollut monenlaisia asioita hinnasta, saatavuudesta, tekijänoikeuksista, piratismista, laadusta ja interaktiivisuudesta, mutta se mikä minun mielessäni on toistuvasti noussut pinnalle, on itse tarinan tulevaisuus.
Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.
Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.
Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?
Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?
Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?
Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.
Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.
Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.
Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.
Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.
Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?
Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?
Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?
Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.
Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.
Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.
2.7.2012
Hei, kuka puhuu nyt -- ajatuksia dialogista
Toisinaan kuulee sanottavan, että jotkut kirjoittajat ovat erityisen taitavia joko kirjoittamaan dialogia tai kuvailemaan ympäristöä -- ikään kuin nämä kaksi taitoa eivät voisi esiintyä samanvahvuisina samassa henkilössä. En tiedä onko ajatuksessa pieni totuuden siemen, mutta sen tiedän, että dialogin kirjoittaminen ei tosiaan ole helppoa.
Seikkailufantasiaa kirjoittaessani olen päätynyt kirjoittamaan dialogin pääosin kirjakielellä. Murteiden käyttö tuntui omituiselta, vaikka pienellä värittämisellä puheenparren saisikin sorvattua helpommin yksilölliseksi. Murteiden käytössä on sekin hankaluus, että ne voivat antaa hahmosta hyvin leimautuneen kuvan lukijasta riippuen. Huomasin tämän kun luin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa sekä suomeksi että alkuperäiskielellä. Suomeksi käännetyssä versiossa Jamie puhuu "mää ja sää" -murretta, ei kuitenkaan ihan suoranaisesti tamperetta. Minulle maalautui kuva paljon hitaammasta ja humoristisemmasta tyypistä kuin alkuperäiskielen synkempi Jamie, joka puhuu skottimurteella. Pidin kummastakin, mutta olen turhaan yrittänyt mielessäni yhdistää näitä kahta -- sitkeästi he pysyvät erilaisina hahmoina, kuin kaksosina.
Seuraavassa muutama seikka, jotka ärsyttävät minua dialogissa:
1) Ei kerrota kuka puhuu.
Tästä on ainakin kaksi versiota: ensimmäisessä kaksi tai useampi henkilöä keskustelevat, mutta kirjoittaja jättää jossain vaiheessa lukijan arvailujen varaan sen, puhuvatko henkilöt säännönmukaisesti vuorotellen vai ei.
"Ehkä se oli kissa", Mert sanoi.
"Tai koira", Göta arveli.
"Ei, kyllä se kuulosti enemmän naukaisulta."
"Vai olisiko jokin ihan muu?"
"Kuten mikä?"
"No vaikka jokin lisko."
"Ei täällä sellaisia ole."
"Mistä tiedät? Viime viikolla lehdessä oli juttu leguaanista, joka oli ilmestynyt porraskäytävään. Säikäytti jonkun mummon."
Ymmärrän sen, että joissain tapauksissa voi olla tärkeämpää se, mitä puhutaan kuin se, kuka puhuu. En tiedä teistä muista, mutta lukiessani kuvittelen henkilön äänen pääni sisällä ja lukemista häiritsee suuresti, jos en tiedä kuka puhuu. Joudun joskus ihan laskemaan, miten vuorottelu menee. Ylläolevassa esimerkissä joutuu vähän vaivaamaan päätään, että saa tietää, kumpi puhujista on lukenut lehdestä jutun leguaanista, Mert vai Göta. Vai pysyikö teistä joku heti kärryillä siitä, kuka oli kyseessä?
Ratkaisuksi ehdotan, että jossain välissä kirjoittaja ojentaisi huomaavaisesti auttavan kätensä ja lisäisi esimerkiksi "No vaikka jokin lisko" -repliikin jälkeen "Göta sanoi ja nyrpisti nenäänsä." Silloin voisin jatkaa lukemista häiriintymättä eikä tarina keskeytyisi epäolennaisuuksien arpomiseen.
Toinen versio puhujan pimittämisestä on ehkä vieläkin turhauttavampi. Esimerkki, kun puhujia on useampia ja dialogit ovat erityisen pitkiä ja informatiivisia:
"Tässä on nyt jotain mätää. Kyllä Arvosen olisi pitänyt olla jo täällä. Holja soitti tunti sitten eikä sanonut mitään viivästyksistä tai siitä, että reitillä olisi ruuhkaa. Onkohan taas linjoissa vikaa vai missä lienee syy. Konttorilla sanoivat kyllä, ettei tällä viikolla pitäisi esiintyä häiriöitä. Hemmetin herraskaiset. Aina saa olla odottamassa", Turtonen sanoi.
"No pitäisikö soittaa takaisin ja kysyä mikä maksaa. Ei siitäkään mitään tule, että odottelemme täällä puntit suorina. Aika on kallista, luulisi herrojenkin sen tietävän. Pistäs nyt soittaen, että päästään kotiinkin", Rasseli hoputti ja taputteli taskuaan, jossa säilytti savukkeitaan.
"Perjantaina Arvonen oli kuulemma ollut sitä mieltä, että kaupan solmiminen olisi yksi hujaus vain ja asioissa päästäisiin eteenpäin juohevasti. Saapa nähdä mikä ääni kellossa nyt kilkuttelee, että onko tullut ryppy rakkauteen vai onko Holjalta pamahtanut rengas alta", Mörrilä mietiskeli.
En jaksa keksiä pidempää (tai parempaa) dialogia, mutta toivon että tästäkin saa vihiä mistä on kyse. Lukija saa tietää vasta pitkän dialogin päätteeksi kuka puhuu. Arvaatte varmaan kuinka hankalaa on kuvitella henkilön puheääni, kun ei tiedä kuka on kyseessä! Kirjoittajista löytyy toki niitäkin taitureita, jotka osaavat kirjoittaa dialogia, jossa sanavalinnoista, murteesta tai jostain mystisemmästä käy lukijalle saman tien ilmi, kenellä on suunvuoro, mutta kokemusteni mukaan näitä kirjoittajia ei ihan hirveästi ole. Minunlaiselleni lukijalle tällainen dialogin asettelu tuo harmia etenkin, koska en voi keskittyä dialogin sisältöön: huomioni vie äänessäolijan selvittäminen. Vilkuilen siis epätoivoisesti nimeä tekstin seasta, jotta voin kuvitella oikean äänen puhujalle, ja tarinassa eteenpäin pääseminen takkuilee.
Yksi versio tällaisesta pimittämisestä on muuten se, kun paikalle ilmestyy uusi henkilö ja kirjoittaja kertoo sen lukijalle vasta dialogin lopussa:
"Meidän on onnistuttava tässä paremmin. Huomenna riesaksemme tulevat blosmoniitit ja kaiken on oltava kunnossa tai muuten hukka perii. Joka jannun on oltava skarppina. Tattarisäiliöiden täytyy kiiltää kuin hanojen pomojen pikkulassa", sanoi huoneeseen astunut Wiljam, jota toiset kääntyivät katsomaan.
Ylläoleviin on olemassa varsin yksinkertainen ratkaisu: pilkkominen. Dialogin ensimmäisen lauseen tai virkkeen jälkeen kun kertoo, kuka puhuu, lukijan ei tarvitse arvailla. Ja uuden henkilön tulemisen voi kertoa ensimmäisenä:
Wiljam astui huoneeseen. "Meidän on onnistuttava tässä paremmin", hän sanoi.
2) Keskustelijat vastaavat jokaiseen kysymykseen siinä järjestyksessä, jossa ne on esitetty.
Tämä saa minut suorastaan epätoivoiseksi! Jos jollain saa dialogin epäuskottavaksi, niin kirjoittamalla näin:
Andel katsahti tyttöä. "Milloin se olikaan, kun äitisi sai kenkää kattilatehtaalta? Mirja muisteli, että se olisi ollut syyskuussa, mutta toisaalta se saattoi olla elokuussakin, kun Robertkin oli lomautettuna. Muistatkos sinä Robertin? Ehkäpä et, kun olit silloin sen verran pieni. Robertilla oli aina taskussa niitä kovia karamelleja, joita tarjosi jokaiselle sukulaisen ipanalle. Tiedät kai ne hedelmien muotoiset, peltirasiassa?"
Teresa heilautti letin olkansa yli. "Äiti jäi pois töistä syyskuun puolivälissä", hän sanoi. "Ja kyllä minä muistan Robertin oikein hyvin. Ne karamellit maistuivat aika kirpeiltä, etenkin sitruunan malliset. Olen nähnyt niitä peltirasioita kirpputoreilla."
On paljon todennäköisempää ja luontevampaa, että ihminen vastaa viimeiseksi esitettyyn kysymykseen ensimmäisenä. Ja saattaa unohtaa vastata kokonaan osaan kysymyksistä. Tai jättää tahallaan vastaamatta. Hyvässä dialogissa on harkittua arvaamattomuutta. Ihmisten puhe polveilee, mutta kirjallisuudessa tyhjä höpöttäminen kannattaa jättää pois. Poukkoilevuuden ja luonnollisuuden vaikutelma tulee luoda muulla tavoin, muuten lukija alkaa haukotella.
3) Puheen kuvailun pursuilevuus.
Tästä on kaiketi kaksi koulukuntaa. Toisten mielestä on mukavaa, kun kirjoittaja kertoo millä tavoin hahmo mitäkin sanoo.
"Hieno juttu!" Annukka kiljahti ilahtuneesti.
"Nyt voimme aloittaa oman kerhon", hihkui Terttu riemuissaan.
"Onko nyt otettu huomioon, mitä tämä kaikki maksaa?"mörähti Martti-Pekka epäluuloisena.
Jukka hymähti kyllästyneesti ja sanoi: "Ämpee pelkää, että se joutuu kaivamaan omaa taskuaan. Siksi se vastustaa."
"En minä vastusta", Martti-Pekka puolustautui.
Jos joku tällaisesta tykkää, niin mikä jottei. Minun makuuni tällaisessa dialogissa on turhan paljon alleviivaamista. Teksti hyppää silmille ja turruttaa. Ei tee mieli ajatella kunkin hahmon sanojen sävyjä ja suhtautumista itse, kun kaikki on valmiiksi pureskeltu. Mitään ei jätetä mysteeriksi ja jännite katoaa.
Samaan kategoriaan tipahtaa myös puhumista ilmaiseva verbi. On totta, että kirjoittaja voi ilmaista hahmojen sanomiset värikkäämminkin kuin "sanoi", "huusi", "kysyi" tai "virkkoi", mutta minun päätäni alkaa jyskyttää, jos vaikuttaa siltä että kirjoittaja suorastaa välttelee tällaisia huomaamattoman hiljaisia sanoja, jotka eivät pakota lukijaa tulkinnassaan vain tiettyyn päätelmään. Sanotaan, että itse dialogista ja tilanteesta tulisi käydä ilmi sanomisen sävy ja tapa, ja se on aivan totta. Kyllästyn tekstiin hyvin nopeasti, jos jokainen dialogin pätkä on joko hihkaistu, voivoteltu, murahdettu, maristu, hörähdetty, paukautettu, ällistelty, ulvottu, inahdettu, noin muutaman mainitakseni. Kyllä näitäkin voi käyttää, mutta harkiten ja kitsaasti.
***
Lukijana sitä on helppo sanoa, milloin jokin toimii tekstissä ja milloin ei. Kunpa se olisi kirjoittajanakin yhtä vaivatonta huomata omasta tekstistään! Valitettavasti näin ei taida olla.
Hyvät lukijat, miten teidän laitanne on? Pystyttekö samaistumaan ylläkuvattujen esimerkkien tuomiin ongelmiin, vai oletteko eri mieltä? Entä millä pidentäisitte listaa? Omat kokemukset ovat tervetulleita!
Seikkailufantasiaa kirjoittaessani olen päätynyt kirjoittamaan dialogin pääosin kirjakielellä. Murteiden käyttö tuntui omituiselta, vaikka pienellä värittämisellä puheenparren saisikin sorvattua helpommin yksilölliseksi. Murteiden käytössä on sekin hankaluus, että ne voivat antaa hahmosta hyvin leimautuneen kuvan lukijasta riippuen. Huomasin tämän kun luin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa sekä suomeksi että alkuperäiskielellä. Suomeksi käännetyssä versiossa Jamie puhuu "mää ja sää" -murretta, ei kuitenkaan ihan suoranaisesti tamperetta. Minulle maalautui kuva paljon hitaammasta ja humoristisemmasta tyypistä kuin alkuperäiskielen synkempi Jamie, joka puhuu skottimurteella. Pidin kummastakin, mutta olen turhaan yrittänyt mielessäni yhdistää näitä kahta -- sitkeästi he pysyvät erilaisina hahmoina, kuin kaksosina.
Seuraavassa muutama seikka, jotka ärsyttävät minua dialogissa:
1) Ei kerrota kuka puhuu.
Tästä on ainakin kaksi versiota: ensimmäisessä kaksi tai useampi henkilöä keskustelevat, mutta kirjoittaja jättää jossain vaiheessa lukijan arvailujen varaan sen, puhuvatko henkilöt säännönmukaisesti vuorotellen vai ei.
"Ehkä se oli kissa", Mert sanoi.
"Tai koira", Göta arveli.
"Ei, kyllä se kuulosti enemmän naukaisulta."
"Vai olisiko jokin ihan muu?"
"Kuten mikä?"
"No vaikka jokin lisko."
"Ei täällä sellaisia ole."
"Mistä tiedät? Viime viikolla lehdessä oli juttu leguaanista, joka oli ilmestynyt porraskäytävään. Säikäytti jonkun mummon."
Ymmärrän sen, että joissain tapauksissa voi olla tärkeämpää se, mitä puhutaan kuin se, kuka puhuu. En tiedä teistä muista, mutta lukiessani kuvittelen henkilön äänen pääni sisällä ja lukemista häiritsee suuresti, jos en tiedä kuka puhuu. Joudun joskus ihan laskemaan, miten vuorottelu menee. Ylläolevassa esimerkissä joutuu vähän vaivaamaan päätään, että saa tietää, kumpi puhujista on lukenut lehdestä jutun leguaanista, Mert vai Göta. Vai pysyikö teistä joku heti kärryillä siitä, kuka oli kyseessä?
Ratkaisuksi ehdotan, että jossain välissä kirjoittaja ojentaisi huomaavaisesti auttavan kätensä ja lisäisi esimerkiksi "No vaikka jokin lisko" -repliikin jälkeen "Göta sanoi ja nyrpisti nenäänsä." Silloin voisin jatkaa lukemista häiriintymättä eikä tarina keskeytyisi epäolennaisuuksien arpomiseen.
Toinen versio puhujan pimittämisestä on ehkä vieläkin turhauttavampi. Esimerkki, kun puhujia on useampia ja dialogit ovat erityisen pitkiä ja informatiivisia:
"Tässä on nyt jotain mätää. Kyllä Arvosen olisi pitänyt olla jo täällä. Holja soitti tunti sitten eikä sanonut mitään viivästyksistä tai siitä, että reitillä olisi ruuhkaa. Onkohan taas linjoissa vikaa vai missä lienee syy. Konttorilla sanoivat kyllä, ettei tällä viikolla pitäisi esiintyä häiriöitä. Hemmetin herraskaiset. Aina saa olla odottamassa", Turtonen sanoi.
"No pitäisikö soittaa takaisin ja kysyä mikä maksaa. Ei siitäkään mitään tule, että odottelemme täällä puntit suorina. Aika on kallista, luulisi herrojenkin sen tietävän. Pistäs nyt soittaen, että päästään kotiinkin", Rasseli hoputti ja taputteli taskuaan, jossa säilytti savukkeitaan.
"Perjantaina Arvonen oli kuulemma ollut sitä mieltä, että kaupan solmiminen olisi yksi hujaus vain ja asioissa päästäisiin eteenpäin juohevasti. Saapa nähdä mikä ääni kellossa nyt kilkuttelee, että onko tullut ryppy rakkauteen vai onko Holjalta pamahtanut rengas alta", Mörrilä mietiskeli.
En jaksa keksiä pidempää (tai parempaa) dialogia, mutta toivon että tästäkin saa vihiä mistä on kyse. Lukija saa tietää vasta pitkän dialogin päätteeksi kuka puhuu. Arvaatte varmaan kuinka hankalaa on kuvitella henkilön puheääni, kun ei tiedä kuka on kyseessä! Kirjoittajista löytyy toki niitäkin taitureita, jotka osaavat kirjoittaa dialogia, jossa sanavalinnoista, murteesta tai jostain mystisemmästä käy lukijalle saman tien ilmi, kenellä on suunvuoro, mutta kokemusteni mukaan näitä kirjoittajia ei ihan hirveästi ole. Minunlaiselleni lukijalle tällainen dialogin asettelu tuo harmia etenkin, koska en voi keskittyä dialogin sisältöön: huomioni vie äänessäolijan selvittäminen. Vilkuilen siis epätoivoisesti nimeä tekstin seasta, jotta voin kuvitella oikean äänen puhujalle, ja tarinassa eteenpäin pääseminen takkuilee.
Yksi versio tällaisesta pimittämisestä on muuten se, kun paikalle ilmestyy uusi henkilö ja kirjoittaja kertoo sen lukijalle vasta dialogin lopussa:
"Meidän on onnistuttava tässä paremmin. Huomenna riesaksemme tulevat blosmoniitit ja kaiken on oltava kunnossa tai muuten hukka perii. Joka jannun on oltava skarppina. Tattarisäiliöiden täytyy kiiltää kuin hanojen pomojen pikkulassa", sanoi huoneeseen astunut Wiljam, jota toiset kääntyivät katsomaan.
Ylläoleviin on olemassa varsin yksinkertainen ratkaisu: pilkkominen. Dialogin ensimmäisen lauseen tai virkkeen jälkeen kun kertoo, kuka puhuu, lukijan ei tarvitse arvailla. Ja uuden henkilön tulemisen voi kertoa ensimmäisenä:
Wiljam astui huoneeseen. "Meidän on onnistuttava tässä paremmin", hän sanoi.
2) Keskustelijat vastaavat jokaiseen kysymykseen siinä järjestyksessä, jossa ne on esitetty.
Tämä saa minut suorastaan epätoivoiseksi! Jos jollain saa dialogin epäuskottavaksi, niin kirjoittamalla näin:
Andel katsahti tyttöä. "Milloin se olikaan, kun äitisi sai kenkää kattilatehtaalta? Mirja muisteli, että se olisi ollut syyskuussa, mutta toisaalta se saattoi olla elokuussakin, kun Robertkin oli lomautettuna. Muistatkos sinä Robertin? Ehkäpä et, kun olit silloin sen verran pieni. Robertilla oli aina taskussa niitä kovia karamelleja, joita tarjosi jokaiselle sukulaisen ipanalle. Tiedät kai ne hedelmien muotoiset, peltirasiassa?"
Teresa heilautti letin olkansa yli. "Äiti jäi pois töistä syyskuun puolivälissä", hän sanoi. "Ja kyllä minä muistan Robertin oikein hyvin. Ne karamellit maistuivat aika kirpeiltä, etenkin sitruunan malliset. Olen nähnyt niitä peltirasioita kirpputoreilla."
On paljon todennäköisempää ja luontevampaa, että ihminen vastaa viimeiseksi esitettyyn kysymykseen ensimmäisenä. Ja saattaa unohtaa vastata kokonaan osaan kysymyksistä. Tai jättää tahallaan vastaamatta. Hyvässä dialogissa on harkittua arvaamattomuutta. Ihmisten puhe polveilee, mutta kirjallisuudessa tyhjä höpöttäminen kannattaa jättää pois. Poukkoilevuuden ja luonnollisuuden vaikutelma tulee luoda muulla tavoin, muuten lukija alkaa haukotella.
3) Puheen kuvailun pursuilevuus.
Tästä on kaiketi kaksi koulukuntaa. Toisten mielestä on mukavaa, kun kirjoittaja kertoo millä tavoin hahmo mitäkin sanoo.
"Hieno juttu!" Annukka kiljahti ilahtuneesti.
"Nyt voimme aloittaa oman kerhon", hihkui Terttu riemuissaan.
"Onko nyt otettu huomioon, mitä tämä kaikki maksaa?"mörähti Martti-Pekka epäluuloisena.
Jukka hymähti kyllästyneesti ja sanoi: "Ämpee pelkää, että se joutuu kaivamaan omaa taskuaan. Siksi se vastustaa."
"En minä vastusta", Martti-Pekka puolustautui.
Jos joku tällaisesta tykkää, niin mikä jottei. Minun makuuni tällaisessa dialogissa on turhan paljon alleviivaamista. Teksti hyppää silmille ja turruttaa. Ei tee mieli ajatella kunkin hahmon sanojen sävyjä ja suhtautumista itse, kun kaikki on valmiiksi pureskeltu. Mitään ei jätetä mysteeriksi ja jännite katoaa.
Samaan kategoriaan tipahtaa myös puhumista ilmaiseva verbi. On totta, että kirjoittaja voi ilmaista hahmojen sanomiset värikkäämminkin kuin "sanoi", "huusi", "kysyi" tai "virkkoi", mutta minun päätäni alkaa jyskyttää, jos vaikuttaa siltä että kirjoittaja suorastaa välttelee tällaisia huomaamattoman hiljaisia sanoja, jotka eivät pakota lukijaa tulkinnassaan vain tiettyyn päätelmään. Sanotaan, että itse dialogista ja tilanteesta tulisi käydä ilmi sanomisen sävy ja tapa, ja se on aivan totta. Kyllästyn tekstiin hyvin nopeasti, jos jokainen dialogin pätkä on joko hihkaistu, voivoteltu, murahdettu, maristu, hörähdetty, paukautettu, ällistelty, ulvottu, inahdettu, noin muutaman mainitakseni. Kyllä näitäkin voi käyttää, mutta harkiten ja kitsaasti.
***
Lukijana sitä on helppo sanoa, milloin jokin toimii tekstissä ja milloin ei. Kunpa se olisi kirjoittajanakin yhtä vaivatonta huomata omasta tekstistään! Valitettavasti näin ei taida olla.
Hyvät lukijat, miten teidän laitanne on? Pystyttekö samaistumaan ylläkuvattujen esimerkkien tuomiin ongelmiin, vai oletteko eri mieltä? Entä millä pidentäisitte listaa? Omat kokemukset ovat tervetulleita!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)