Tämä kirjoitus on saanut inspiraation Helena Immosen blogitekstistä ja julkaistu alun perin Instagramissa. Olen tehnyt muutamia lisäyksiä tähän versioon.
***
Olen menestynyt kirjailija. Rakastan työtäni, tarinoiden kirjoittamista. Saan tehdä sitä täysipäiväisesti. Se on unelma-ammattini ja samalla ainoa.
En kärsi, mutta olen vihainen.
Olen vihainen sillä tavalla kuin vihaisia ollaan, kun nähdään epäoikeudenmukaisuutta. Kun nähdään, että toiset saavat kaiken ja toiset eivät mitään.
En ole vihainen niille, jotka saavat. Olen vihainen rakenteille, jotka kiihdyttävät ilmiötä. Olen vihainen siitä, että kirja-alalla kirjailija on usein se, jonka käteen jää luu.
Olen menestynyt monella mittapuulla, mutta en sillä, jolla kirja-alalla yleensä menestystä mitataan: hurjilla myyntiluvuilla, Finlandia-palkinnolla, vienti-ilmiöllä tai elokuva- ja tv-sarjahitillä. Ehkä juuri tästä positiosta, ja miltei kaksikymmentä vuotta kirja-alalla olleena, näen varsin selkeästi, mistä kirjailijoiden kärsimys syntyy.
Pohjalla on suuri monialainen kulttuurinen murros, joka tietysti näkyy kustantamoissa. Se näkyy myös kuluttajakäyttäytymisessä. Tällä hetkellä korjausta ja muutosta vaativat monet asiat, sillä kirjailijoiden sosiaaliturva, tekijänoikeudet, verotuskohtelu, kustannussopimukset, tilityskäytännöt, apurahoitus ja moni muu ammatinharjoittamiseen olennaisesti liittyvä asia ovat jatkuvassa muutoksessa tai paineen alla.
On hirveän tärkeää, että pidämme ääntä siitä, mikä kaikki osuu meihin, alkutuottajiin.
Jos emme pidä puoliamme, meille jää käteen luu
Ehkä menestyneimmät kirjailijat, ne jotka eivät kärsi, ajattelevat, että heillä menee ihan hyvin eikä asia kosketa heitä. Heitä saattaa ärsyttää, kun aina valitetaan*.
*Huom! Valitus on usein kuulijan oma tulkinta sävystä.
Mutta kirjallisuudessa on kyse ekosysteemeistä.
Ei riitä, että meillä on muutama suuri puu. Me tarvitsemme aluskasvillisuutta, jotta maaperä voi hyvin ja uusia puita voi kasvaa. Jotta vesi varastoituu eikä huuhtoudu pois.
Juuri nyt kirjailijakunta tarvitsisi kipeästi niiden menestyneimpien ääntä ja heidän valtaansa vaikuttaa, sillä se on alalla todella merkittävä.
Ongelma on, että menestyneimmät usein ajattelevat, ettei systeemi ole rikki vaan että toiset kirjailijat vain tekevät jotain väärin.
Menestys ei ole pelkästään omien ansioiden tulosta
On luonnollista ajatella, että oma menestys johtuu omista ansioista. Että on tehnyt oikeita asioita, ollut erityisen ahkera, hyvä ja osaava. Että on ansainnut kaiken hyvän.
Niin saa ajatella. Siinä ei ole mitään vikaa.
Ongelmia syntyy vasta, kun alkaa kuvitella, että ne muut, vähemmän menestyneet, kenties kärsivät kirjailijat, eivät olisi tehneet samoin.
He ovat olleet ahkeria, hyviä ja osaavia. He ovat lahjakkaita, kiinnostavia ja sinnikkäitä.
Mutta jokin heistä riippumaton on mennyt pieleen. Kirja-alan mielivaltaisuus on iskenyt. Ajoitus. Sattuma. Kustantamon sisäiset prosessit. Henkilökohtaisen elämän tragedia.
Mielikuvien luomisessa osansa on mediallakin. Sehän on kiinnostunein kahdesta ääripäästä: megamenestyjistä ja ruikuttajista*. Niinpä me kuulemme voittopuolisesti vain heistä.
*Pahoittelut, että käytän tätä sanaa: joskus ruikuttaminen on aiheellista!
Mutta kirjailijoiden tilanteet ovat moninaisia, eikä yksittäisen ihmisen menestys tai menestymättömyys kerro koko alan tilasta.
Ole valpas, ole solidaarinen
Vielä sananen nostalgiasta ja menneiden kulta-aikojen haikailusta.
En ole elänyt kulta-aikoja itse, mutta tämän tiedän: jos emme tunne historiaa ja aikaisempia käytänteitä, emme tiedä, mitä meiltä on jo viety ja mitä yritetään puolihuomaamattomasti viedä.
Joten: ole valpas. Ole solidaarinen. Ajattele ekosysteemiä, älä yksittäistä puuta.
Ja muista, että uhriutumispuhe on vallankäyttäjän narratiivi. Kun puolustan kirjailijan oikeuksia, en ole uhri vaan aktiivinen toimija koko alan puolesta.
Sillä niin todellakin uskon – että kun kirjailijat voivat hyvin ja meitä kohdellaan reilusti, koko ala voi paremmin.
