Kirjan ja risun
päivänä
Yleisradion
kulttuurivierashaastattelussa
valkoinen,
keski-ikäinen tohtorismieskirjailija
väittää, että
(te
tiedätte jo, mitä on tulossa)
enää ei kirjoiteta
seikkailuja pojille
koska
kustannusalalla on niin paljon naisia
(näinhän
täytyy olla,
sillä
kun kustannusalalla oli paljon miehiä,
ei
kirjoitettu seikkailuja tytöille)
ei sillä, että hän
itsekään niitä kirjoittaisi
(koska
kuka niitä lukisi, poikien ja miesten
lukuhalut
ovat vähentyneet, ei markkinataloudessa
kannata
kirjoittaa yleisöille jota ei ole)
hän väittää,
että
pojille suunnatun
seikkailukirjallisuuden puute
on syy lukuhalujen
puutteeseen
ja sivuuttaa
sanoillaan kaikki ne nykykirjailijat,
joiden kirjoissa
seikkailevat pojat
niin miesnimiset
kirjailijat
kuin naisnimiset
kirjailijat
kuin he, joiden
sukupuolta voi vain arvailla
ja kaikki ne
kustantamot, jotka tekevät
(usein)
kannattamattomia kustannuspäätöksiä
julkaistessaan
kirjoja hyvin pienelle ostajakunnalle
ei,
kyllä syy poikien
kadonneeseen lukuhaluun
on kirjojen
puutteessa,
niiden kirjojen,
joita on
ja niiden kirjojen,
jotka ovat olleet
olemassa kohta sata
vuotta ja jotka
elävät
uusintapainoksina
jopa kirjakaupoissa
syy ei ole
siinä, että
kirjoja ei ole
kodeissa,
kirjoja ei ole
koululuokissa,
kirjastoja ei ole
lähellä,
aikuiset eivät
välitä
eivät näytä
esimerkkiä,
eivät anna
resursseja
vain hankkeita ja
kampanjoita
että
lukutaito ei riitä,
lukeminen ei ole
cool,
ei ole aikaa
harrastuksilta,
kirjoista ei tiedetä
koska
kirjoja ei näy
missään,
kotona on Netflix,
HBO, Disney+
kädessä YouTube,
TikTok
peliohjain, ilotikku
silmien edessä
Discord, chat
ystävät
valkoinen,
keski-ikäinen tohtorismieskirjailija
väittää myös
että
työväenluokasta
nousevia kirjailijoita ei enää ole
(näettekö
te tämän tekstin?)
näettekö?
sillä jotenkin
kummasti
tämäkin teksti
ilmestyy näytölle,
näkyy teille,
vaikka olen
olematon,
olen kummitus,
olen se,
jonka ohi katsotaan
ja jonka päälle puhutaan
kun väitetään
ettei
työväenluokkaisia kirjailijoita ole
enkä ole ainoa
en ole ainoa
meitä on
mutta meidät
pitäisi ensin
nähdä
(näettekö
te tämän tekstin?)
ja mitä
tulee tähän kaipuuseen
ruumiillisen
työn kuvaukseen
kysyn:
tunnistaako
tohtorismieskirjailija
naisten
ruumiillisen työn kuvausta?
tunnistaako
tohtorismieskirjailija esimerkiksi
hoivan
ruumiillisuutta,
hoivan
olevan työtä
äitiyden
olevan ruumiillisuutta
kaupan
ja palvelualojen ruumiillista luonnetta
vai
kelpaako vain metsuri tai muurari
(jos se
on mies)
Ja
sitten se,
että
duunarikirjailijan osa
olisi
kirjoittaa sen duunarityönsä ohessa
– kun
kirjoittamisen äärelle ehtii –
(sillä
vain harvalla meistä
on
rahaa tai mahdollisuutta
kirjoittaa
päätyökseen)
sellaista
kirjallisuutta,
jossa duunarin arki
ja ruumis on läsnä
tohtorismiehille
tunnistettavalla tavalla,
hien ja lian ja
jonkin mystifioidun
kurjalisto-junttiuden
tai
taistelun ja sorron
kuvauksena,
on ajatuksena perin
eksotisoiva
vaan ehkä on niin,
että oman navan
kaivelu
ja
keskiluokkaisuuden seitinohut ahdistus,
porvarin povialueen
pakotus,
on kaiken maailman
valkokaulustohtorismieskirjailijoille
itsestäänselvä
aihe
oikealle
kaunokirjallisuudelle
maailman tärkeintä
kirjallisuutta
on oltava minä itse
mutta vain jos on
valkoinen keski-ikäinen mies
muita ei lasketa
muita ei nähdä
muita ei tunnisteta
on kirjoja ja
ruusuja
ja sitten on
meitä
kirjoja ja risuja.