25.9.2011

Dekkareiden vastenmielinen väkivalta.

Erik Ahonen kirjoittaa tämän sunnuntain (25.9.) Aamulehden Asiat-liitteessä nykydekkareiden silmittömästä väkivallasta ja sadististen yksityiskohtien aiheuttamasta pahoinvoinnista.

Juttu osui silmiini erityisesti siksi, että Tirlittanin blogissa oli keskustelua siitä, mitä on sopivaa kirjoittaa ja mitä ei. Ahonen on sitä mieltä, että tällainen sadismi ja yksityiskohtien ruotiminen tekevät rikoskirjallisuudesta lukukelvotonta eikä sellainen ole enää mukavaa viihdettä, josta saisi "henkisiä eväitä elämästä selviämiseen".

Luen itse jonkin verran dekkareita, mutta kertaakaan en ole onnistunut voimaan pahoin kirjaa lukiessani. Yksityiskohtainen kuvailu väkivallan jäljistä ei saa happoista palaa nousemaan kurkkuun -- elokuvien (tai valokuvien) kanssa onkin aivan eri juttu. Visuaalinen ärsyke on huomattavasti häiritsevämpi tekijä, joka saattaa viedä huomion tarpeettomasti pois aiheesta ja teemasta; siitä mitä tekijä on halunnut kertoa ihmisestä tai maailmasta, jossa elämme.

Saadaanko ihmiset järkyttymään enää vain sillä, että väkivallan volyymia nostetaan enemmän ja enemmän? Mitä tarkoitusta se palvelee rikoskirjallisuudessa?

Mielenkiintoista olisi tietää kuinka yleistä on, että kirjallisuus aiheuttaa pahoinvointia? Muistan ahdistuneeni useammastakin teoksesta, mutta yhdessäkään niistä ei kyse ollut väkivallan paljoudesta. Jokin muu aiheutti sen, että kirja oli pakko jättää kesken; sen maailmankuva oli liian synkkä tai päähenkilön mielenmaisema vääränlainen sen hetkiseen tunnelmaan.

Dekkarit sijoittunevat jonnekin "arvokirjallisuuden" ja "viihdekirjallisuuden" väliselle harmaalle alueelle. (Käytän lainausmerkkejä, koska en tiedä  mitä mieltä olen tällaisesta luokittelusta. Arvostan hyvää viihdettä yli kaiken, mutta tunnistan kyllä kirjallisuudessa olevan erilaisia vivahteita.) Viihdekirjallisuuden tarkoitus on tuoda lukijalle tunne siitä, että elämällä on merkitystä, että tällä kaikella haahuilulla ja sattumien sekamelskalla on jokin hyvää tarkoittava suunta. Lukijalle halutaan jättää hyvä mieli ja huoleton hartia. Dekkareissakin yleensä rikos ratkaistaan. Päähenkilöllä on usein murheita ja huolia vaikean työkeikan lisäksi, mutta niihinkin löytyy apua -- jos ei alkoholista tai huumeista niin joskus jopa perheeltä. (En viitsi laittaa hymiötä.)

Voisiko olla niin, että Ahosta kuvottaa koska hän sai jotain muuta mitä odotti? Vai onko tosiaan niin, että rikoskirjallisuus on rapautumassa silkaksi väkivaltaviihteeksi? Mitä mieltä olette?

Tamfanista.

Yksi ensimmäisistä -- ensimmäinen esiintyminen kirjailijana potentiaaliselle lukijakunnalle -- on onnellisesti ohi. Jännitin vähemmän kuin etukäteen pelkäsin, mutta siihen saattoi vaikuttaa parikin asiaa. Ensinnäkin, tällä hetkellä elämässäni tapahtuu ja on tapahtunut niin paljon asioita (putkiremonttievakkoja, matkasuunnitelmia, työkiireitä) että en ole yksinkertaisesti ehtinyt etukäteisjännittämään; ja toiseksi, tietokilpailu Tamfanissa sai aikaan sellaisia kollektiivisia nauruvyöryjä, että siinä olisi rautakankikin rentoutunut.

Paneelissa oli kivaa, yleisö oli osallistuvaa, ja ainoastaan jäi harmittamaan se, että jouduin poistumaan paikalta heti paneelikeskustelun jälkeen niin hätäisesti. Olisi ollut mukava jatkaa iltaa, mutta evakkomuutto numero 2 ja huomisen Italiaan lähdön valmistelu tulivat edelle. Kiitos järjestäjille ja osallistujille, kivaa oli!

23.9.2011

Kirja julkaistaan, julkaistaanko kirjailija myös?

Yksi asia, jota aloitteleva kirjailija tuskin voi välttyä pohtimasta, on julkisuus ja sen määrä. Jokainen kirjan julkaissut haluaa, että kirjaa myydään, tietenkin mieluiten paljon. Se mahdollistaa seuraavien synnyn ja kannustaa uuden luomiseen. Koska uusia kirjoja tunkee markkinoille niin uusilta kuin vanhoilta tekijöiltä, on esikoiskirjailijan jollain tavalla saatava oma viirinsä näkyviin.

Nähdäkseni kirjailijan julkisia foorumeita hänen kirjansa lisäksi ovat

- messu- ja tapahtumaesiintymiset
- lehtihaastattelut ja kirja-arvostelut
- televisio- ja radiohaastattelut
- kustantamokatalogit ja mainoslehdet
- Internet (blogit, kotisivut, Facebook, Twitter ym.)

Veikkaisin, että valtaosa kirjailijoista ei haikaile omaa persoonaansa julkisuuteen, mutta kirjaa lienee helpompi markkinoida kirjailijabrändin kautta kuin pelkkänä kirjana. Ihminen on kiinnostava ja se, mitä kiinnostava ihminen tekee. Kirjailija edustaa kirjaansa, ja jokainen myyntimaailmaa vähääkään tunteva tietää, ettei messuille tuotetta edustamaan päästetä kuin huoliteltuja, tyylikkäitä ja asiantuntevia henkilöitä.

Entä jos on päätynyt kirjoittamaan siksi, että osaa ilmaista itseään paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla tai esiintymällä?

Osa kirjailijaa odottavista foorumeista on sellaisia, joissa mahdollisuus vaikuttaa omaan julkisuuskuvaansa on pieni (kirja-arvostelut, mainoslehdet, lehtijutut) ja osa niitä, joissa se on suurempi (oma blogi, kotisivut, Facebook ym. sekä esiintymiset, joissa ollaan vuorovaikutuksessa yleisön kanssa). Internetin myötä myös ujojen tai esiintymään tottumattomien on ollut helpompi saada lisänäkyvyyttä työlleen.

Suomessa ehkä kuitenkin paras keino lisätä kirjansa myyntiä on kirjoittaa sellainen teos, joka voittaa Finlandia-palkinnon, tai on vähintään ehdolla - jonkin kohun kera.

En heti keksi mikä voisi olla suurempi vastakohta siihen yksinäiseen puurtamiseen, jota käsikirjoituksen valmiiksi saattamiseksi kutsutaan. Kirja on valmis ja kirjailijan pitäisi olla valmis puhumaan jokaisen vähääkään kiinnostuneen tahon kanssa luomuksestaan. Monessa tapauksessa kirjailijan mieli saattaa olla jo kokonaan uudessa käsikirjoituksessa, ja aiempaan tuotokseen, joka vasta nyt julkisuuteen lävähtää, on napanuora katkennut aika päiviä sitten.

Esikoiskirjailijan on siis tehtävä valintoja. Kuinka paljon olen valmis antamaan itsestäni julki? Millaisen etäisyyden haluan pitää lehdistöön, lukijoihin, yleisöön? Kirjoitanko omalla nimelläni vai kirjailijanimellä? Onko minulla ylipäätään mitään kiinnostavaa sanottavaa vai olisiko parempi olla mahdollisimman hiljaa ja antaa kirjan puhua puolestaan?

Paljon on sellaisia lukijoita, jotka eivät edes halua tietää lempikirjojensa kirjoittajasta mitään. Olen yksi heistä. Joskus on käynyt niin, että kirjailijasta on mennyt maku lehtijutun, ylenmääräisen näkyvyyden tai suusta tulleen sammakon takia. En myöskään halua tietää lempikirjailijoitteni lempiruokaa tai muuta arjen napanöyhtää. Harrastukset, lapsiluku ja automerkki jääkööt myös pimentoon.

Julkisille foorumeille kirjailijan ei ole pakko huudella, ellei halua. En tiedä kustantamoa, joka edellyttäisi kirjailijoiltaan julkista näkyvyyttä enempää kuin nämä ovat valmiita antamaan.

Kirja on tärkein, mutta liian paljon loistavia, hiljaisia kirjoja jää äänekkäämpien alle.

Pahinta lienee, jos ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa. Silloin käy kirjoittajan mielessä, onko kirja edes olemassa.

21.9.2011

Henkiset vallihaudat ja kuinka päästä niiden yli.

Blogikirjoitus "Halu ja rohkeus" ja sitä seurannut keskustelu Kirjoittajaelämää -blogissa kirvoittivat mielessäni pohdintoja siitä, minkälaisia henkisiä esteitä kirjoittaja kohtaa paitsi kirjoitustyössään, myös ennen kustannuskynnyksen ylittämistä.

Tyypillisesti kirjoittamista ohjaa vimma, jonkinlainen nautinnollinen pakko, joten en paljon puutu tässä siihen etteikö tekstiä syntyisi. Vaikka olen itse melko kurinalainen tekstintuottaja, tyhjän sivun päiviä esiintyy minullakin, mutta ne eivät hirveästi ahdista. Jonain päivänä voi saada ulos vain lauseen tai pari, joskus ei sitäkään, mutta silloin annan aivojen levätä tekstin väkisin tuottamiselta ja esimerkiksi piirrän romaaniin liittyviä karttoja tai muita kuvituksia. Jossain alitajunnassa rattaat pyörivät silloinkin, ja kun seuraava päivä tulee, yleensä myös lauseet syntyvät vaivatta.

Yritän siis aina muistuttaa itseäni, että älä hätäile, jos jonakin päivänä tuntuu siltä, ettei ole koskaan ennen mitään kirjoittanutkaan. Taito ei mihinkään katoa, eikä se valtaisa harjoitusmäärä, joka on vuosien aikana kertynyt. Romaanin valmistumiseen liittyy muutenkin ahdistusta; sitä ei ole tarpeen lisätä turhalla tuskailulla. Itselle pitää osata olla myös armollinen.

Rohkeus kirjoittaa ja rohkeus julkaista. Siinäpä kaksi hyvin tärkeää piirrettä. Täytyy myöntää, että ennen Tirlittanin kirjoitusta en ollut ajatellut miten paljon rohkeutta tähän touhuun liittyy. Ehkä olen perusrohkea luonteeltani enkä siksi ole uskalluksen kanssa joutunut kamppailemaan? Ken tietää. Mutta siitä olen varma, että hyväksi kirjoittajaksi on vaikea (ellei mahdoton) kehittyä, ellei uskalla antaa kirjoittamaansa toisten luettavaksi ja ottaa palautetta vastaan.

Edelliseen liittyen: liiallinen herkkyys tai pehmeä nahka. Kun alkaa saada palautetta teksteistään, ei se aina (toivottavasti!) ole myötäilevää. Päänsilitys on kivaa ja jokainen tarvitsee sitä joskus, mutta kirjoittajan kasvua se ei kannusta. Rakentava palaute ja siitä opiksi ottaminen ovat kirjoittajalle kultaa arvokkaampia. Ymmärrän, että joskus teksti on niin lähellä itseä tai sydäntä tai sielua, että kaikki vähänkin arvostelevaan sävyyn sanottu saa suojamuurit pystyyn. Siitä on kuitenkin päästävä yli. Suojanahka kasvaa nopeasti, mutta sen läpi on päästettävä kehitystä hyödyttävät asiat; ehdotukset ja uudet näkökulmat. Liian vahva oma näkemys voi joskus olla este eikä suinkaan merkki ainutlaatuisesta nerosta. Terapiakirjoittaminen on erikseen. Kaikkia tekstejä ei tarvitse näyttää toisille, mutta jos haluaa julkaista, on uskallettava avautua.

Nyt olen kerännyt henkisiksi vallihaudoiksi nämä asiat: uskon puute omiin kykyihin, rohkeuden puute, liiallinen herkkyys ja haluttomuus kehittyä kirjoittajana.

Mitä muuta? Ah, laiskuus! Siinäpä on yksi hyvin suurivaikutuksinen pirulainen, joka ujuttautuu helposti jos johonkin toimeen. Jollain tavalla olen sen kuitenkin onnistunut selättämään, sillä trilogia on edennyt niin hyvin. Ehkä laiskuuden karkottajana on toiminut tehokkaimmin yksinkertaisesti halu. Intohimo kirjoittamiseen, tahto kertoa tarina loppuun. Ja tietenkin se, että kirjoittaminen on ollut niin hauskaa. Tuskin kukaan on liian laiska pitämään hauskaa?

Ja yksi, mikä vielä mieleeni tulee, on liian vähäinen itsekkyys. Sillä kirjoittaminen, jos mikä, on itsekästä puuhaa. Kirjoittaminen yleensä tapahtuu kotona, ja se aika on pois useimmiten perheeltä tai kotitöistä. Niillä, joilla perhettä ei ole,  se on pois harrastuksista ja ystäviltä. Tila ja aika kirjoittamiseen on otettava omin käsin, tarjoamaan sitä ei kukaan tule. 

Kertokaa te, mitä mieltä olette pohdinnoistani. Olenko unohtanut jotain hyvin oleellista? Oletteko eri mieltä jostain kohdasta?


20.9.2011

Trilogioita, trilogioita.

Tuntuu, että joka puolelta puskee trilogioita. Millennium-trilogia, Stockholm Noir -trilogia, Kuparisaari-trilogia, Routasisarukset -trilogia, Tähtisilmät-trilogia... Ja tässä vain ne tuoreet, jotka tulivat pinnistelemättä mieleen. Unohdin varmasti useita.

Mikä magia trilogioiden taustalla on? Tämä kiinnostaa, sillä itsekin olen kirjoittamassa trilogiaa. Tiesin jo melko varhain, että ensimmäinen tarina jatkuisi. Kolmen kirjan sarja tuntui parhaalta vaihtoehdolta. Olen yrittänyt avata syytä itselleni, mutta melko laihoin tuloksin. Onko kyseessä jokin pyhä kolminaisuus? Draaman peruskaari: alku, keskikohta, loppu?

Sen tiedän, että kirjasarjoja on mukava lukea, jos on pitänyt ensimmäisestä. Tuttu maailma ja tutut hahmot jatkavat eloaan, ja parhaimmillaan ensimmäisen osan ihmeen tuntu seuraa jälkimmäisiin osiin. Kirjoittaessa lienee sama asia: jos on tykästynyt maailmaan ja henkilöhahmoihinsa ja löytää aina vain uutta kerrottavaa, tuntuu haaskaukselta jättää kirja vain yhteen.

Miten on, te jotka kirjoitatte tai olette kirjoittaneet trilogian, miksi juuri trilogia?

Entä lukijapuolelta, tykkäättekö ahmia kirjasarjoja vai onko tullut jo trilogiaähky? Kuulostaako trilogia laskelmoidulta?

(Tässä kirjoituksessa mainitaan trilogia kaksitoista kertaa, jos otsikkoa ja tätä lausetta ei lueta mukaan. Huhhuh. On muuten varsinainen kielenvääntäjä-sana.)




19.9.2011

Unelma-ammatti, jota en muistanut.

Omituista miten unelmat muuttuvat. Pienenä halusin arkeologiksi, tarkemmin ottaen egyptologiksi. Olin kiinnostunut hieroglyfeista, muumioista ja Afrikasta. Jossain vaiheessa halusin tutkijaksi. Biologia ja eläimet kiinnostivat, sitten myöhemmin kasvit, ja jossain vaiheessa luinkin itseni puutarhuriksi.

En koskaan halunnut kirjailijaksi.

Silmiini osui jokin aika sitten vanha lehtileike, kun vierailin vanhempieni luona. Se oli isän silloisen työpaikan julkaisu ajalta, jolloin kävin ala-astetta, ja kyse oli isäni haastattelusta. Hän sanoi parhaiksi saavutuksikseen lapsensa ja kuvaili meitä hieman. Kohdallani luki jotakuinkin näin: "keksii mielikuvituksellisia tarinoita ja kirjoittaa niitä".

Olin elänyt muistossa, että olin keskinkertainen koulunkävijä, äidinkieli 8, eivätkä kouluaineenikaan saaneet opettajalta juuri muuta huomiota kuin punakynää. Joskus taisi paperissa olla maininta, että tarina oli liian hurja, ja kerran sain lukea aineen luokan edessä ääneen. En siis ollut mikään runotyttö tai äidinkieleen ihastunut. Lukemisesta kyllä pidin ja paljon, mutta tietenkään en pitänyt sitten niistä kirjoista, joita ala-asteella piti lukea. Punakynää jälleen.

Reilu vuosi sitten yläasteen luokkatapaamisessa koulukaverini, jota en ollut nähnyt kahteentoista vuoteen, kysyi minulta yllättäen, että miten fantasiakirjani on edennyt. Olin hämmentynyt, sillä en ollut kertonut heistä kenellekään käsikirjoitukseni makaavan paraikaa kustantamoiden pinoissa. Kirjoittamisestani tiesi vain kourallinen ihmisiä. Lisäjutustelun jälkeen selvisi, että olin tyystin unohtanut kehitelleeni fantasiamaailmoita ja tarinantynkiä jo ylä-asteella ja jakaneeni ne silloin koulukaverini kanssa.

Kirjailijuus on ehkä sittenkin ollut unelma-ammattini. En vain ole nähnyt sitä.

Kun hain Kohti Mestaruutta -kurssille, pelkästään se mahdollisuus, että jonkun mielestä minun kannattaisi pyrkiä sinne, tuntui huimaavalta. Kustannussopimuksista en siinä vaiheessa edes haaveillut. Vasta myöhemmin syntyi nälkä, niin hurja, että mikään ei tuntunut tarpeeksi isolta esteeltä.

Nyt minulla on käsikirjoitus, useampikin. On nimi kustannussopimuksessa. Yhä nälkä.

Mutta voinko vielä kutsua itseäni kirjailijaksi?

17.9.2011

Tamfan 2011.

Suomen Tolkien seuran Tampereen alaosasto järjestää säännöllisesti Tamfan -tapahtumaa, jossa on aihepiiriin liittyvää ohjelmaa, kirjailijavieraita ja mukavaa yhdessäoloa. Tänä vuonna tapahtumapaikka on Vanha Kirjastotalo, ajankohta ensi viikon lauantai. Kunniavieraana on kirjailija Anne Leinonen.

Yllättäen myös minä sain kutsun. Osallistun ennustuksia käsittelevään paneelikeskusteluun yhdessä Anne Leinosen, Liisa Rantalaihon ja Markku Soikkelin kanssa.

Jännittävää. Tämä ensimmäinen esiintyminen tuli eteen aiemmin kuin olisin osannut aavistaakaan. Iloisella mielellä olen menossa, sillä fantasiaharrastajat ovat rentoa porukkaa. Tiedossa on taatusti hieno päivä.

Tulkaa tekin!

15.9.2011

Käsikirjoitus ja kustannuspäätös.

Paljon olen kuullut väitettävän, että tätä nykyä käsikirjoituksensa saa läpi vain jos on julkisuuden henkilö tai jos tuntee jonkun sisäpiiriläisen kustantamosta. Tällainen väite haiskahtaa katkeruudelta, mutta onko asiassa jotain perää?

Paras tapa lähestyä asiaa on miettiä sitä kustantamon kannalta. Millainen käsikirjoitus kannattaa kustantaa? No tietenkin sellainen, josta on toivoa saada omansa takaisin, ja mielellään vähän enemmän. Kustannustoiminta on liiketoimintaa, vaikkakin joskus ihmetyttää se, miten se voi kenelläkään kannattaa kun Suomi on täynnä kirjailijoita ja markkinat ovat pienet.

Käsikirjoituksen pitää siis olla myyvä. Ollakseen myyvä sen on oltava ainakin jotain seuraavista:

- ajankohtainen
- julkisuuden henkilön kirjoittama
- jotain uutta kirjallisuuden kenttään tuova
- omaperäinen
- kerta kaikkisen hyvä

Tämä ei kuitenkaan riitä. Käsiksen on hyvä olla myös lähes kielioppivirheetön, sopia kustantamon kustannusohjelmaan (voihan olla, että heille on tullut samaa aihetta käsittelevä käsikirjoitus aiemmin). Lisäksi sen kirjoittajassa pitäisi olla lupaus siitä, ettei esikoiskirja suinkaan jää ainoaksi julkaisuksi.

Miksi näin? Koska esikoinen useimmiten on tuotoltaan vaatimaton, ja kustantamon panostus uuteen kirjailijaan on vanhoihin konkareihin verrattuna suurempi. Vain harvoissa tapauksissa kirjoittajalta julkaistaan tietoisesti vain yksi teos. Tuskin kuitenkaan kirjoittaja itsekään etukäteen tietää, monenko teoksen kirjoittajaksi lopulta päätyy. Paljon on kahden tai kolmen kirjan kirjailijoita.

Käsikirjoituksen läpi saaminen on joskus pienestä kiinni, mutta jos paketti on tarpeeksi hyvä, ei ole mitään syytä miksi käsistä ei julkaistaisi. Jossain vaiheessa. Tämä sana on tärkeä, sillä hyväkin käsikirjoitus kohtaa pitkällä matkallaan kustantamoon monta vaaraa ja uhkaa: postilaitoksen silppuri, kustantamon käsikirjoitusvuorten pimeät onkalot, bittiavaruus, kustannustoimittajien kesälomat ja sairauslomat, täyteen ahdettu kustannusohjelma ja niin edelleen.

Ja jos yrittäjiä on paljon, ei ole ihme, ettei hedelmöitymistä tapahdu joka kerran.

Harva kirjoittaja laskelmoi kustannuskelpoisuutta aloittaessaan kirjoittamaan. Se ei ole luova olotila, se on analyyttinen ja köyhä maisema, jossa tarinat eivät verso. Mutta kun tarina on kerrottu ja pisteet ja pilkut paikoillaan, voi olla hyvä hetki miettiä, onko käsikirjoituksessa muita syitä päästä julkaistuksi kuin se, että "minä haluan".

Ja jos perinteisten kustantamoiden ovet eivät vuosien yrittämisenkään jälkeen aukea, ja käsikirjoitus vaatii yhä päästä kansien väliin, ovat vaihtoehtoina nykyään palvelu- ja omakustanteet.

Tärkein on kuitenkin tarina.

Näin uskallan väittää, koska en ole julkisuuden henkilö, en tunne kustantamoiden väkeä, en tuntenut kirjailijoita tai kirjoittajia (ennen kuin myöhemmin), eikä minulla ole novellikilpailuvoittoja tai -sijoituksia saati aikaisempia julkaisuja. Käsikirjoitukseni täytti kuitenkin yllämainituista vaatimuksista joitain kohtia, sillä se päätettiin julkaista.

Miten on, te jotka olette kustannuskynnyksen ylittäneet? Löydättekö jotain lisättävää listaani (nämähän ovat tyystin omia päätelmiäni, en ole näitä keneltäkään kustantamon ihmiseltä kuullut)? Tai jotain, mitä siellä ei pitäisi olla?  Entä mitä luulette, mitkä ominaisuudet olivat omassa käsikirjoituksessanne avainasemassa kustannussopimuksen saamisessa?


13.9.2011

Kirjoittajan pulmia, osa 2. Karkaava aika. Mistä löydän aikaa kirjoittaa? Ratkaisu: ota ajasta kiinni.

Ehkä yleisin huolen ja tuskailun aihe mihin kirjoittaviin ihmisiin tutustuessani olen törmännyt on kirjoittamiseen käytettävissä oleva aika. Niin kuin nykyihmisen muussakin elämässä, sitä tuntuu kaikkeen olevan käytössä liian vähän. Palkkatyö, harrastukset, perhe-elämä, ystävät - ne kaikki ahmaisevat valta-osan päivässä käytettävissä olevasta ajasta. Koskaan ei tunnu tulevan sopivaa hetkeä istua alas ja kirjoittaa. On liian meluisaa, liian väsynyt, väärä hetki, täytyy pestä pyykkiä, katsoa televisiota, ulkoiluttaa koira...

Mutta kuitenkin maailmassa on tuhansia ihmisiä, jotka kaiken tämän ohella kirjoittavat ammatikseen kirjoja. Miten se on mahdollista? Onko se taikuutta?

Ei ole. Näiden ihmisten halu kirjoittaa vain ylittää kaiken muun. Kirjoittaminen on heille tarve, pakko, ja se on valinta, joka tehdään jonkin muun ajanvieton kustannuksella. Jotkut pihistävät kodin siivouksesta, kaveripiirin laajuudesta, televisiosta, vetovastuusta lastenhoidossa, lemmikin ulkoiluttamisesta tai yöunista.
Mikään ei kuitenkaan tunnu uhraukselta, sillä kirjoittamisesta luopuminen olisi paljon suurempi uhraus.

Pulman voi siis asettaa melko yksinkertaiseksi vastakysymykseksi: Mistä olet valmis luopumaan kirjoittamisesi hyväksi?

Mieti mistä päiväsi tyypillisesti koostuu. Ruksaa asiat, joista et voi luopua mistään hinnasta. Ne, mitkä jäävät ruksaamatta, ovat kirjoittamiselle lahjoittamaasi aikaa.

Jos mitään ei jää ruksaamatta, et tahdo tarpeeksi.

12.9.2011

Rajatapaus

Elokuun lopussa Karisto piti kemut kirjasyksyn kunniaksi. Paikalla oli kustantamon johtajiston, kustannuspäälliköiden ja -toimittajien lisäksi suuri joukko kuvittajia ja kirjailijoita. En ole koskaan käynyt kirjamessuilla, joten näin ensimmäistä kertaa niin paljon kirjailijoita yhdessä tilassa, mutta koska tilaisuus oli rento ja lämminhenkinen, jännitin vähemmän kuin etukäteen uumoilin. Asiaa helpotti valtavasti myös se, että kirjailija Anneli Kanto oli paikalla ja esitteli minut muutamalle kollegalleen. Häntä on kiittäminen siitä, että lähdin silloin aikanaan työstämään käsikirjoitustani eteenpäin.

Illan myötä juttelin ja tutustuin moneen mielenkiintoiseen ihmiseen. Mahdoinkohan olla paikalla ainoa, joka ei ollut vielä julkaissut mitään? Täytyy myöntää, että jo kutsukortin saadessani pohdin, kuulunko ryhmään ”kirjailijat ja kuvittajat” vai ”muut vieraat”? (Kirjailijoille ja kuvittajille oli nimittäin varattu opettavaa ohjelmaa illan alkuun.) Tämä on outo välivaihe, missä elelen. Sopimukset on tehty, luottamus kustannustoimittajaan on luotu ja se tärkein, käsikirjoitus, on kielioppiviilaamista ja taittoa vaille. Sitten taas odotellaan.

Kariston juhlissa oli yksi vika. Ilta oli liian lyhyt. Kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa ja toisten kirjoittajien tapaaminen valaisee pimeyttä, joka joskus valtaa puurtajan mielen. Me vaellamme yksin maailmoissamme, möyrimme mielikuvitushenkilöiden mieliä, puhumme seinille, ja sitten tulee näitä tilaisuuksia kun edessä onkin ojennettu, lämmin käsi; hymy, nimi ja kasvot.

Tajuaa, ettei ole yksin. Näitä hulluja (tämä sanan positiivisessa mielessä, sillä järjellä ajateltuna kirjailijan työssä ei ole järkeä), ihania ihmisiä on muitakin. Humaltuu tunteesta. Haluaa tutustua kaikkiin, sanan tai toisen vaihtamalla varmistaa, että on todellinen.

Vaikka kirjat ovat kuvitelmaa, kirjoittaja on todellinen.

Tämä tunne todellisuudesta on vain vahvistunut nyt, kun aloitin bloggaamisen. Metsähän vastaa kun sinne huutaa! Hahmoton tulevaisuus ja maailma ovat ottaneet ulottuvuuden ja muodon, joka onkin vain käden ojennuksen päässä. Kirjalla on vastaanottokomitea. Se ei synny tyhjyyteen.

8.9.2011

Mistä tarve kirjoittaa syntyy?

Kirjoittaminen on kaksoiselämää. Näin on joku aiemmin elänyt joskus sanonut ja olen hänen kanssaan samaa mieltä. Kun kirjoittaa tarinaa, elää henkilöhahmojaan. Tässä tilassa kirjoittaja, joka luo raakatekstiään, ja lukija, joka pääsee nauttimaan lopputuloksesta, ovat samassa tilanteessa. Vahvojen, uskottavien henkilöhahmojen kautta meissä purkautuu ja vapautuu voimakkaita tunteita: syke nousee, lukijan silmät ahmivat tekstiä, kirjaa ei voi laskea käsistään; kirjoittajan sormet liitävät näppäimistöllä ja kaikki muu ympärillä oleva katoaa. Hassuille sattumuksille nauraa, surullisissa kohdissa silmäkulmasta voi livahtaa kyynel. Tarina on totta. Niin lukijalle kuin kirjoittajallekin.

Kirjoittaminen on pakenemista, mutta ennen kaikkea löytämistä. Tiskipöydällä lojuvat likaiset astiat, ikkunan välittämä näkymä koleankosteasta säästä, maksamista odottavat laskut ja omat murheet voi lykätä huoletta sivuun siksi aikaa, kun uppoutuu tarinaan. Mielikuvitus kiidättää kirjoittajan muutamalla sormenlyönnillä unohdettuihin maailmoihin, itseräätälöityihin luomakuntiin. Kirjoittaminen on matkustamista ja matkan jälkeen puuduttavien lomakuvakimaran sijaan voi jakaa kanssaeläjilleen jotain paljon parempaa: 3D -maailman tuoksuineen, makuineen ja tunteineen.

Kirjoittaminen on joidenkin asioiden unohtamista ja toisten asioiden muistamista. Kirjoittaminen on salapoliisityötä, arvoitusten ratkaisemista ja mysteerien punontaa. Kirjoittaminen on luomista. Kirjoittaja haluaa kertoa tarinan, viihdyttää itseään, viihdyttää toisia. Järkyttää itseään, järkyttää toisia.

Kirjoittaminen on vapautta.

Vieläkö meidän tarvitsee kysyä, mistä tarve kirjoittaa syntyy?

Japanin kielen hienouksia

Eilen opin jännittävän asian japanin kielestä. Heillä on adjektiiviryhmä, joka taipuu aikamuodossa eli verbin tavoin, ja sillä voidaan ilmaista imperfektiä. Ajatella, laatua kuvaavaan sanaan on ympätty myös ajanmääre.

Säästeliäitä nuo japanilaiset.


7.9.2011

Pienuuden kokemisen mittasuhteista

Viime lauantaina olin Runokauppa Kattilassa kuuntelemassa tämän kevään esikoiskirjailijaa Saara Henrikssonia ja toukokuussa esikoisrunokokoelman julkaissutta Silene Lehtoa. Kummankin teoksissa esiintyy valaita, joten teemallisesti he sopivat yhdessä oikein mainiosti kirjalliseen iltapäivään. Tilaisuus oli rento ja hauska, haastattelukysymykset avasivat paljon tekijöiden näkemyksiä ja taustoja ja kirvoittivat lopussa virkeää keskustelua yleisön keskuudessa.

Yksi tilaisuudessa esitetty kysymys oli, miksi juuri valaat? Miksi Lehdon runokokoelmassa seikkailee valaiden lisäksi jättiläisvyötiäinen (ja suuri joukko muita eläinkunnan edustajia), miksi Henriksson valitsi kirjaansa juuri valaat? Henkilökohtaisten mieltymysten ja luontokiinnostuksen lisäksi esiin nousi veden vahva elementti, valtameren tutkimaton luonne ja myyttisyys.

Jäin miettimään mittasuhteita. Omassa fantasiamaailmassani esiintyy mifonkeja (kas, siitäpä nimi!), jotka ovat suuria, muinaisia ja myyttisen värin saaneita alkuolentoja. Ehkä ihmisellä on jokin kaipuu tuntea pienuutta. Äly saa meidät luulemaan, että ensin tulemme me, sitten muut maailman olennot, mutta koko on jotain, mitä pikkuaivotkin kunnioittavat. Suurien puiden juurella on perusteltua unohtaa kaikki turha. Itsekeskeisyys ja harhakuva oman minän tärkeydestä rapisee, kun jokin niin paljon isompi ja vanhempi seisoo vierellä. En ole koskaan nähnyt valasta luonnossa, mutta voin hyvin kuvitella kuinka pyhältä hetki tuntuu.

Jos näkisin hirven läheltä, välissämme vain ilmaa, mitä tuntisin? Tuntisinko kunnioitusta, pelkoa? Ehkä silloin olisin jollain tavalla turvassa, uskoisin siihen, etten ole yksin, ja meillä kaikilla on paikkamme tässä maailmassa. Vaikka kuinka lyhyen aikaa, vaikka kuinka pelottaisi.

6.9.2011

Ihme, jota saa arvostella

Joskus kuulee verrattavan kirjan syntyä lapsen saamiseen. Tai ainakin kirjaa sanotaan lapseksi, sillä sitä haluaa suojella ja haluaa, että siitä pidetään. Niin kirja kuin lapsi ovat jotain juuri minusta syntynyttä, minun luomaani. Aika monesta tuntuu myös, että tässä luomuksessa  -- niin kirjan kuin lapsen suhteen -- on jokin suurempi ollut myötävaikuttamassa. Syntymä on ihme.

Onkin aika kieroa, että toisin kuin lapsi, kirja on ilmestyttyään julkista riistaa. Sitä saa ja pitää arvostella, siitä voi löytää ääneenlausuttavia vikoja ja sanoa, ettei pidä siitä. Menepä sanomaan samaa jostain sukulaisen lapsesta ja huomaat olevasi tunteeton moukka.

Odotusajassakin on eroa. Ymmärtääkseni ihmistä luodaan kohdussa yhdeksän kuukautta, romaani ottaa yleensä valmistuakseen pidemmän ajan. Olo alkaa helposti tuntua yhtä tukalalta kuin norsulla (raskausaika 24 kk), eikä sekään aina riitä (tämä aika on siis mitattu ensimmäisen sanan naputtelemisesta julkaisujuhliin). Ja sittenkin kun on käsikirjoituksensa ensi kertaa ulos puskenut, joutuu samaan läjään palaamaan uudelleen ja uudelleen, kyllästymiseen asti. Lieneekö siis kummallista, että kirjailijat niin mielellään jakavat keskenään kirjan synnytystuskia ja -tekniikoita, aivan kuten sairaalan synnytysosastolta selvinneet ihmistaimien kasvattajatkin?

Mistä tällainen vertailu lapsen ja kirjan välillä?  Grafomaniassa oli loistavaa keskustelua palautteen saamisesta kirjan julkaisun jälkeen (Kurosen Kirstin kirjoituksen "Käsien roikottamisen vaikeudesta" kommenteissa). Kuulun siihen osaan ihmisistä, jotka pitävät uunituoreen teoksen vikojen ja puutteiden luettelemista lannistavana ja hyödyttömänäkin. Kirja on jo painettu, enää sitä ei voi muuttaa. Vasta myöhemmin, sitten kun vieroitus on tapahtunut ja uudet idut hyvässä kasvussa, voi vanhaan palata ja ottaa siitä opikseen. On aivan eri asia antaa palautetta teoksesta, joka on jo julkaistu, kuin käsikirjoituksesta, joka on muutettavissa.

Oloni on varmasti paljas ja avuton, sitten kun kirjani ensi keväällä julkaistaan. Entä jos siitä ei tykkääkään kukaan? Kuvittelen itseni haastateltavana, kuvittelen fantasiaromaanin tilalle Väinö-vauvan (keksitty henkilö, ei yhtymäkohtia todellisuuteen), ja kuvittelen haastattelijan kysyvän: Miksi juuri Väinö? Mitä sinä haluat tällä luomuksellasi kertoa?

Mikrofoni paukahtaa. Katson hitaasti yleisöön, ja katseeni on tyhjä.




5.9.2011

Kirjoittajan pulmia, osa 1. Mistä aloitan kirjoittamisen? Ratkaisu: aloita keskeltä tapahtumia.

Pohdin kauan, minkä ajankohdan valitsen blogin aloittamiselle – kirjan syntymähän ei ole suoraviivainen tapahtuma – ja päädyin lopulta oman syntymäkuukauteni alkuun. Niillä main tulee kuluneeksi yhtä paljon aikaa kustannussopimuksen tekemisestä kuin mitä kirjan julkaisuun on vielä aikaa.

Tämä on heiluriliikkeen pysähtynyt hetki, hengityksen pidättämistä ennen sukellusta.

Aloitan blogin siksi, että haluan talteen tunnelmat ja tapahtumat vuodesta, jonka kaltaista ei tule toista. Blogi on myös loistava tapa tutustua ja jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan samanhenkisten tai samanlaisista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Yksityinen päiväkirja ei pysty samaan. Tarvitsen lukijakuntaa, ja toivon sitä.

Iso osa aloittelevan kirjailijan elämästä ainakin minun kohdallani tuntuu olevan odottamista. Kustantamoiden vastausten odottamista, käsikirjoituksen läpiluvun odottamista, päätösten odottamista, julkaisuajankohdan odottamista. Vastassa on lisää odottamista: ensimmäiset arvostelut, jos niitä lainkaan saa; ensimmäiset kirjamessut, ensimmäinen esiintyminen, ensimmäinen lukijapalaute. Varmasti edessä on myös jotain, mitä ei osaa odottaa.

Toivotan siis tervetulleeksi seuraamaan mitä esikoiskirjailijan vuoteen kuuluu.