Dedis on ystäväsi

Olen viime aikoina miettinyt paljon deadlineja. Kalmanlinjoja, määräpäiviä, viimeisiä palautuspäiviä. Kyllähän te tiedätte. Olen miettinyt niitä niin käytännölliseltä, ajanhallinnolliselta kantilta kuin hieman filosofisemmaltakin: Aika on rajallista. Aika on merkkipaaluja. Aika on pisteitä, jotka ohitettuaan ei voi palata takaisin.

Ehkä koulu- ja opiskeluaikojen hektisyys ja kiire totuttivat jossain määrin sellaiseen tapakulttuuriin, jossa kaikki tehdään viime tingassa, juuri ennen deadlinea. Kaikki puristettiin ponnistukseen, hetkeen ennen hyppyä. Tilaa ja mahdollisuutta pitkille kypsyttelyille tai työprojekteille ei oikein ollut.

Tiedän monta kirjoittajaa, joita deadlinet kirittävät. He sanovat, etteivät saisi mitään aikaa ellei heillä olisi kalenteriin merkittyä määräpäivää, merkkipaalua joka käskisi suoritukseen tai muuten. Tunnen myös heitä, joita dedikset suunnattomasti ahdistavat. Deadlinet häälyvät usein vähän uhkaavinakin tulevaisuuden tuntemattomassa maaperässä, mutta minulle niistä on tullut korvaamaton työväline.

On ulkopuolelta asetettuja määräpäiviä ja sitten on niitä, jotka määrittelen itse. On tiukkoja dediksiä ja joustavia. Elämää helpottaa, kun hahmottaa mitkä ovat mitäkin. Tiukka dedis ei taivu: hakemusta ei käsitellä, kilpailuun ei osallistuta. Se on vain hyväksyttävä.

Ehkä tärkein oppi sitten nuoruusvuosien on ollut, ettei hommia kannata jättää viime tinkaan: ei, jos siihen vain voi vaikuttaa. Onhan täysin mahdollista, että sairastuu. Liukastuu pihatiellä ja murtaa ranteensa. Kämppään iskee putkirikko tai läheinen tarvitsee akuuttia apua. Helpottaa asioita, jos on aikataulusta aina vähän edellä. Se on kuin tallettaisi aikaa säästötilille.

Tämä on toki vaikeaa silloin, jos töitä on niin paljon että joka päivälle kertyy kiireisiä deadlineja. Lisäksi dediksillä on taipumus klimppiintyä, vaikka alun perin ne olisivat olleet kalenterissa sopivin aikavälein. Mutta on eri asia toimia jollakin tavalla toistuvasti kuin poikkeustapauksissa. Jos totuttaa itsensä toimimaan tehokkaasti vain äärimmäisessä stressitilanteessa, se käy ajan mittaan terveyden päälle.

Olen oppinut myös sen, että siitäkin selviää, jos homma sitten toisinaan jää Viimeiseen Iltaan Ennen.

Mutta yksi on varmaa: Sovituista aikatauluista pidetään kiinni. Heti kun alkaa näyttää, ettei pystykään pitämään sovittua deadlinea, koetetaan sopia uusi. Se on osoitus ammattimaisuudesta ja varmistaa, ettei tule hukanneeksi kenenkään aikaa.

Sillä aika -- se on rajallista.

Sulje pois kaikki muu

Mari Kananlihalla-blogissa tuskasteli väittämää, jonka mukaan tullakseen kustannetuksi (tai menestyväksi) kirjailijaksi pitäisi elämästään raivata aikavaras nimeltä kokopäivätyö.

Näiden parin vuoden aikana olen huomannut, että kirjoittaminen on aina jonkinlaista hippaleikkiä ajan kanssa. Aikaa ei ole, sitä on liian vähän tai sitä on niin paljon, että sen käyttää tuhlailevasti. Väite siitä, että kirjansa kustannetuksi saaminen edellyttäisi sitä, että voi omistautua kirjoittamiselle joksikin aikaa täysipäiväisesti, on kukkua. Valtaosa jo julkaisseista kirjailijoistakin tahkoaa tekstejään toisen työn ohessa -- enkä näe miten työmäärä eroaisi merkittävästi vielä julkaisemattoman kirjoittajan käsikirjoituksen vaatimasta työstä.

Kuten niin moni muukin asia elämässä, myös kirjoittaminen on yksilöllistä. Vertailu muihin on pohjimmiltaan turhaa, vaikkakin kovin inhimillistä. Joku tarvitsee kolme kuukautta intensiivistä erakkoaikaa käsikirjoituksen laatimiseen, toinen onnistuu kirjoittamaan lapsenhoidon ja iltatyön välissä. Se, mihin käytössä olevan ajan määrä varmasti vaikuttaa, on työn valmistumisaika.  Mutta jos lopputuloksena on kustannettu kirja, kumpi esimerkeistä on vakavammalla ammattitaidolla liikkeellä?

Mielestäni kunnianhimoisesti kirjoittavan tunnistaa muun muassa siitä, että hän kirjoittaa olosuhteista huolimatta. Oli elämäntilanne tai työtilanne mikä tahansa, jollain tavalla kirjoittamisen saa mahdutettua kaiken väliin, sisälle ja ympärille. (Enkä nyt tarkoita, että jokaisen kirjailijaksi tunnistautuvan täytyisi kirjoittaa koko ajan, ei sentään härregyyd, lomaa ja taukoja saa tästäkin hommasta pitää.) Tärkeintä on se, että tekee asiat tavalla jotka tuntuvat itsestä hyvältä. Kirjoittaminen ei ole vain fyysistä kirjoittamista, se on mitä suurimmassa määrin aivotyötä.

Kun aloin kirjoittaa aktiivisesti kuusi vuotta sitten, meni monta vuotta, kun pystyin ajattelemaan vain kirjoittamista. Olin kauheaa seuraa heille, joita kirjoittaminen ja kirjat eivät kiinnostaneet. Mieleni oli virittynyt vain yhdelle kanavalle. Järjestin työvuoroni niin, että kirjoittaminen onnistuisi. Käytin kaiken vapaa-aikani siihen, että kirjoitin, luin ja imin tietoa kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Jälkeenpäin ajatellen uhrasin kirjoittamiselle todella paljon, mutta toisaalta mikään ei tuntunut yhtä tärkeältä. Lopulta en menettänyt mitään, vaan saavutin.

Olisinko saanut kirjani julkaistua, ellen olisi tehnyt tätä uhrausta, joka ei tuntunut uhraukselta? Mahdoton sanoa, sillä tuolloin en tuntenut, että minulla olisi ollut vaihtoehtoja. Minun oli kirjoitettava mifonkien tarina.

Tämä oli kuitenkin vain yksi tapa, joka sitten onnekkaasti johti kustannussopimuksen solmimiseen. Temperamentilleni ominaiselta tuntuu seuraava malli: intohimoinen aloitus, täysi uppoutuminen aiheeseen ja loppuunvieminen, kunhan mielenkiinto säilyy. Kirjoittamisessa malli on toteutunut kaikista vahvimmin ja mielenkiintokin toistaiseksi säilynyt.

Kirjoittaminen on silti minulle osa-aikatyötä suurimman osan vuodesta. Minusta osa-aikaisuus ei sulje pois ammattimaisuutta tai rakkautta työtään kohtaan.

Kirjoittajan pulmia, osa 2. Karkaava aika. Mistä löydän aikaa kirjoittaa? Ratkaisu: ota ajasta kiinni.

Ehkä yleisin huolen ja tuskailun aihe mihin kirjoittaviin ihmisiin tutustuessani olen törmännyt on kirjoittamiseen käytettävissä oleva aika. Niin kuin nykyihmisen muussakin elämässä, sitä tuntuu kaikkeen olevan käytössä liian vähän. Palkkatyö, harrastukset, perhe-elämä, ystävät - ne kaikki ahmaisevat valta-osan päivässä käytettävissä olevasta ajasta. Koskaan ei tunnu tulevan sopivaa hetkeä istua alas ja kirjoittaa. On liian meluisaa, liian väsynyt, väärä hetki, täytyy pestä pyykkiä, katsoa televisiota, ulkoiluttaa koira...

Mutta kuitenkin maailmassa on tuhansia ihmisiä, jotka kaiken tämän ohella kirjoittavat ammatikseen kirjoja. Miten se on mahdollista? Onko se taikuutta?

Ei ole. Näiden ihmisten halu kirjoittaa vain ylittää kaiken muun. Kirjoittaminen on heille tarve, pakko, ja se on valinta, joka tehdään jonkin muun ajanvieton kustannuksella. Jotkut pihistävät kodin siivouksesta, kaveripiirin laajuudesta, televisiosta, vetovastuusta lastenhoidossa, lemmikin ulkoiluttamisesta tai yöunista.
Mikään ei kuitenkaan tunnu uhraukselta, sillä kirjoittamisesta luopuminen olisi paljon suurempi uhraus.

Pulman voi siis asettaa melko yksinkertaiseksi vastakysymykseksi: Mistä olet valmis luopumaan kirjoittamisesi hyväksi?

Mieti mistä päiväsi tyypillisesti koostuu. Ruksaa asiat, joista et voi luopua mistään hinnasta. Ne, mitkä jäävät ruksaamatta, ovat kirjoittamiselle lahjoittamaasi aikaa.

Jos mitään ei jää ruksaamatta, et tahdo tarpeeksi.