Dedis on ystäväsi

Olen viime aikoina miettinyt paljon deadlineja. Kalmanlinjoja, määräpäiviä, viimeisiä palautuspäiviä. Kyllähän te tiedätte. Olen miettinyt niitä niin käytännölliseltä, ajanhallinnolliselta kantilta kuin hieman filosofisemmaltakin: Aika on rajallista. Aika on merkkipaaluja. Aika on pisteitä, jotka ohitettuaan ei voi palata takaisin.

Ehkä koulu- ja opiskeluaikojen hektisyys ja kiire totuttivat jossain määrin sellaiseen tapakulttuuriin, jossa kaikki tehdään viime tingassa, juuri ennen deadlinea. Kaikki puristettiin ponnistukseen, hetkeen ennen hyppyä. Tilaa ja mahdollisuutta pitkille kypsyttelyille tai työprojekteille ei oikein ollut.

Tiedän monta kirjoittajaa, joita deadlinet kirittävät. He sanovat, etteivät saisi mitään aikaa ellei heillä olisi kalenteriin merkittyä määräpäivää, merkkipaalua joka käskisi suoritukseen tai muuten. Tunnen myös heitä, joita dedikset suunnattomasti ahdistavat. Deadlinet häälyvät usein vähän uhkaavinakin tulevaisuuden tuntemattomassa maaperässä, mutta minulle niistä on tullut korvaamaton työväline.

On ulkopuolelta asetettuja määräpäiviä ja sitten on niitä, jotka määrittelen itse. On tiukkoja dediksiä ja joustavia. Elämää helpottaa, kun hahmottaa mitkä ovat mitäkin. Tiukka dedis ei taivu: hakemusta ei käsitellä, kilpailuun ei osallistuta. Se on vain hyväksyttävä.

Ehkä tärkein oppi sitten nuoruusvuosien on ollut, ettei hommia kannata jättää viime tinkaan: ei, jos siihen vain voi vaikuttaa. Onhan täysin mahdollista, että sairastuu. Liukastuu pihatiellä ja murtaa ranteensa. Kämppään iskee putkirikko tai läheinen tarvitsee akuuttia apua. Helpottaa asioita, jos on aikataulusta aina vähän edellä. Se on kuin tallettaisi aikaa säästötilille.

Tämä on toki vaikeaa silloin, jos töitä on niin paljon että joka päivälle kertyy kiireisiä deadlineja. Lisäksi dediksillä on taipumus klimppiintyä, vaikka alun perin ne olisivat olleet kalenterissa sopivin aikavälein. Mutta on eri asia toimia jollakin tavalla toistuvasti kuin poikkeustapauksissa. Jos totuttaa itsensä toimimaan tehokkaasti vain äärimmäisessä stressitilanteessa, se käy ajan mittaan terveyden päälle.

Olen oppinut myös sen, että siitäkin selviää, jos homma sitten toisinaan jää Viimeiseen Iltaan Ennen.

Mutta yksi on varmaa: Sovituista aikatauluista pidetään kiinni. Heti kun alkaa näyttää, ettei pystykään pitämään sovittua deadlinea, koetetaan sopia uusi. Se on osoitus ammattimaisuudesta ja varmistaa, ettei tule hukanneeksi kenenkään aikaa.

Sillä aika -- se on rajallista.

Täysin turhanaikainen kuvapäivitys puolivuotisen kokopäiväkirjailijuuden ensimmäisestä päivästä

Aamu. Sisäinen kello ei anna nukkua sen pidempään kuin normaalina työpäivänä. Sisällä kuplii ilo ja hämmennys. Ihanko oikeasti nyt voin keskittyä kirjoittamisjuttuihin? Vilkaisu ulos kertoo, että tulossa on kaunis, puolipilvinen päivä. Siirryn alakertaan ja lataan kahvinkeittimen epähuomiossa täyteen ennen kuin muistan, että tämä onkin nyt sellainen työpäivä, jonka vietän itsekseni. Noh, sitten juodaan kahvia. Paha kyllä, kurkistus jääkaappiin paljastaa maitoa riittävän vain kahteen kupilliseen.

Sitten hommiin. Hoidan ensin muutaman työsähköpostin Aseenkantajan kunniaan liittyen ja valmistaudun henkisesti päivän päähommaan. Keskeneräinen aavenovelli odottaa lopetusta. Deadline on kahden päivän päästä, jolloin olen Berliinissä enkä aio kirjoittaa riviäkään. Kirjoittaminen on enää viitseliäisyydestä kiinni, sillä tarinan lopetus on kirjoitettu itselle muistiin synopsiksena edellisenä iltana. Kahvi siivittää urakkaa. Pari tuntia ja 970 sanaa myöhemmin novelli on valmis. En lähetä sitä eteenpäin vielä, vaan annan levätä iltaan asti. Sitten luen sen kokonaan uusiksi, teen muutoksia, jos tarvitsee ja laitan  toimittajille. Aikataulussa pysyminen keventää kummasti mieltä!

Muistan, että lounastakin pitäisi syödä. Kirjoituspäivinä se herkästi unohtuu, mutta kostautuu myöhemmin iltapäivästä, jolloin virta vain yksinkertaisesti loppuu. Kaavin jääkaapista jotain sekalaista kasaan. Kirjailijakollega viestittelee ja kysyy kahville. Mikä jottei. Hoidan sitä ennen muutamia juoksevia asioita. Koneita ja korsetteja -antologian lisäpainos on tullut painosta (kyllä, se myytiin taas loppuun!) ja huominen matka vaatii valmisteluja. Syön kahvila Runossa croissantin ja hörppäisen cappuccinon. Luit oikein, lisää kahvia!

Kuvasta puuttuu kirjailija. Tässä nurkassa ja tuolissa muuten kirjoitin novellini Laulaisin surusi mereen. Se syksyinen torstai oli maaginen. Yksikään novellini ei ole valmistunut yhtä kivuttomasti ja nopeasti kuin tämä. Kokemus oli outo ja hämmentävä: tarina tulosti itsensä ulos kauttani. Päiväni tulostimena, tosiaankin. Tänään on kai sitten päiväni tärisevänä virtapiikkinä. Niin paljon kaikkea kivaa tiedossa, ettei tiedä miten päin olla!

Työnjohtaja. Toisin kuin monet luulevat, kirjailijakin tarvitsee työnjohtajaa. Sisäinen kriitikko on monen kirjoittajan tuttu, mutta näistä työnjohtajista puhutaan vähemmän. Älkää antako viattoman ilmeen hämätä: kun piiskan sijaan viuhuu viikate, työtahti on taattu. Illaksi toivon tämän kaverin pikkuserkun, Nukku-Matin, vierailua. Tällä viikolla on ollut minulle erittäin harvinaisia nukahtamisvaikeuksia. Kenties elämänmuutos, vaikkakin vain puolivuotinen, jännittää.

P.S. Hankin itselleni muuten ihka oman kameran. Kuvia on siis tulevaisuudessa tiedossa enemmän.

P.P.S. Lisää kutkuttavia uutisia novellirintamalta: syksyllä minulta saatetaan julkaista toinenkin novelli kuin Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologiaan tuleva Alexandre. Ehkä. Lisäksi pyrin saamaan Huomenna ne tulevat -antologiassa julkaistun, aiemmassa kuvatekstissäkin mainitun Laulaisin surusi mereen -novellin ladattavaksi Elisa Kirjaan. Katsotaan miten sen kanssa käy.

Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)

Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.

En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.

Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.

Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.

Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!

Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.

Koottuja

Muutamia arvioita on tupsahdellut töistäni, ja Kariston kevään katalogikin on ilmestynyt. Mifongin aika löytyy tiedoston sivulta 35 (joka on esitteen sivu 33).

Mifongin perintö on luettu Rouva Blanka ja Neiti Niilo -nimisessä blogissa.

Steampunk! -- Koneita ja korsetteja on arvioitu blogeissa Kaiken voi lukea, Kirjasfääri ja Kirsin kirjanurkka.

Ursulan novellit on arvioitu Normandiani-blogissa.

***

Mifongin mahdin, eli sarjan kolmannen osan, kirjoittamisen välissä olen hahmotellut ensi vuoden julkaisuja ja projekteja ja tajunnut, että olen niiden osalta oikeastaan täyteen buukattu! Tämä oli jokseenkin shokki (tai nykyään se kai pitäisi kirjoittaa sokki, niin että s-kirjaimen päällä on se väkänen, jota en näppäimistöstä löydä. Vierastan.). Toisaalta hirvittää, mutta toisaalta tuntuu mukavalta ajatella, että puuhaa riittää. Se tarkoittaa sitä, että valmistakin syntyy.

On ehkä hyvä havahtua myös siihen, että nyt pitää opetella sanomaan "ei", jotta stressi ei iske päälle. Ja pitää huoli siitä, että kovin moni deadline ei osu päällekkäin.

Seuraavaksi suunnitellaankin vuoden 2014 julkaisuja. Hurjaa!