Löytö!

Ettepä ikinä arvaa, mitä löysin siivotessani paperikasoja menneiltä vuosilta. Ette arvaa, koska en olisi arvannut minäkään!

Kesällä 2006 pidin päiväkirjaa työharjoittelusta Edinburghin kuninkaallisessa kasvitieteellisessä. Noiden liuskojen välistä löysin nyt yhden paperin, joka on otsikoitu "Juoni". Mikä ihme tämä nyt on, mietin. Ja voi hyvä ihme ja ininä: pitelin käsissäni jonkinlaista ensimmäistä kirjallista merkintää hahmoista, joista Ardis ja Dante ovat kehittyneet! Esi-Ardis ja esi-Dante! Myös Mifongin perinnön kaikuja juonesta selvästi löytyy, sillä alkuasetelmassa on paljon tuttua. Moni asia meni lopulta toisin, mutta tässä on nyt todistuskappale siitä, minkälaisen tarinan pohjilta aloin Mifongin perintöä rakentaa.

(c) J.S. Meresmaa

Muistiini on tallentunut elävänä vain se hetki, jolloin jätin erään kirjan kesken ja sen kehnoudesta sisuuntuneena aloin kirjoittaa itselleni parempaa luettavaa. (Tämä siis marraskuussa 2006.) Järjellä tiedän, että on minulla täytynyt joitakin rakennuspalikoita olla, mutta en ole muistanut mitä. Ardisin ja Danten tarina pyyhki myrskyn lailla kaiken aiemman muistista pois.

Rakennuspalikat olivat Kendra ja Kai. Ihan kummat nimet: en todellakaan ollut muistanut heitä! Mutta tässä he ovat, mustaa valkoisella (okei, sinistä). Olen huutonauranut ja kärvistellyt noloudesta, sillä juonisepustus on melko... noh, riipaisevan naiivia kaikessa siirappisuudessaan ja suuruudenhulluissa kehitelmissään.

(c) J.S. Meresmaa

Vai mitä pidätte tästä: "Kendra menee naimisiin Sopivan ehdokkaan kanssa, koska näkee tunnelin päässä valoa: Sopivalla on laaja kirjasto, karttoja ja rahaa, jotta Kendra voi karata. Lisäksi Sopivan lääni on lähellä suurempia kaupunkeja, joista on yhteys merelle ja vapauteen. Hän valmistelee lähtöä vuosia."

Sopiva, josta myöhemmin tulee Landis Duverney...

Kaita kuvataan: "Kai on keskipitkää hieman pitempi, solakka, sopusuhtainen, n. 20-vuotias, kun Kendra syntyy. Puolipitkät mustat hiukset, mustat silmät."

Yhtäläisyyksiä Danteen? No pirskules, varren mitta taisi Dantella jäädä vähän lyhyemmäksi, hiukset vuorostaan kasvoivat pidemmiksi. Ikäerokin pieneni useammalla vuodella, mutta onhan tässä nyt muuten samaa...

***

Mitä tästä opimme? Muistiinpanoja kannattaa kirjoittaa ja vanhoja papereita kannattaa tonkia, koska ihmisen muisti mieluummin unohtaa ja keksii tilalle parempaa, jos vaivautuu. Minulla oli monta hauskaa hetkeä tämän paperin parissa. Esijuoni muistutti myös siitä, ettei kukaan ole seppä syntyessään. Esikoiseni takana on monta kerrosta, monta erilaista versiota tarinasta, joka sitten lopulta päätyi kansien väliin saakka.

Mifonkisarjan aloittamisesta on kohta yhdeksän vuotta. Hitaasti kypsyy, niin tarina kuin kirjailija.

Uskottava pahis (ajatuksia henkilöhahmoista)

Blogiini on päädytty hakemalla tietoa, miten luodaan uskottava pahis.

Oi, ihan sydän sykähtää tästä kunniasta!

Vastaus on yksinkertainen, mutta ei helppo. On vain kirjoitettava uskottava henkilöhahmo, joka tekee pahoiksi luokiteltavia asioita. Pahojen tekojen, hirmutekojen, takana on kuitenkin ihminen. Voi olla hyväksi miettiä omaa käsitystään pahuudesta. Usein ihminen luokittelee jonkun kauheuksia tehneen ihmisen yksioikoisesti pahaksi ja julmaksi, kenties mieleltään häiriintyneeksi, mutta asiat eivät ole mustavalkoisia. Joka ikinen sota ja konflikti ja riita näyttäytyvät eri valossa, kun niitä tarkastelee eri osapuolten näkövinkkelistä. Teon takana on aina jotakin, mikä siihen on johtanut: tunne, ajatus, vakaumus, olosuhteet.

Uskottava ja hyvä pahis luodaan samalla tavalla kuin uskottava ja hyvä hyvis: kirjoitetaan henkilöhahmo, joka muuttuu eläväksi lukijoiden mielissä. Henkilöhahmo, jolla on historia ja edes jonkinlainen logiikka toimissaan (koska kyse on fiktiosta).

***

Henkilöhahmoista minun on muutenkin pitänyt kirjoittaa.

Nyt kun Mifonki-sarjan neljäs osa on kirjoitettu, olen tajunnut, että yksi haastavimpia asioita pitkän sarjan kirjoittamisessa on eläytyä ja ymmärtää jokaista henkilöhahmoa heidän muuttuvissa elämäntilanteissaan. Se on raskasta, mutta myös palkitsevaa. Kirjailijana saa elää tuhat elämää, ja eeppisissä tarinoissa henkilögallerian laajuus todella tuntuu siltä tuhannelta.

On hienoa kirjoittaa hahmoille vaikeuksia ja seurata, onko heistä voittamaan ne. On hienoa tutkistella, millä tavalla he kasvavat kokemustensa myötä, millä tavalla rakastavat ja millä tavalla surevat. Mikä tuo heidän elämäänsä iloa, entä mitä he pelkäävät?

Pelot paljastavat meistä paljon. Tavallaan voisi ajatella, että ihmisen elämä on peloista selviämistä: niiden tunnistamista ja kävelyä niitä kohti -- sekä väistämättä sitä peloista suurinta, kuolemaa, kohti. Pelkäämme asioita, joita emme tunne; joista emme tiedä. Kun pelon kohtaa, sen selättää.

Sen lisäksi, että kysyn henkilöhahmoiltani mitä sinä toivot, ketä sinä rakastat, kysyn myös mitä sinä pelkäät. Kun he kertovat minulle pelkonsa, minä viimeinkin opin tuntemaan heidät.

Kirjankannen sukupuolesta

Tiedän.

Ei kaikesta tarvitse tehdä sukupuolikysymystä. Emmekö voisi olla vain omia itsejämme, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä? Yksilöerot ovat kuitenkin suurempia kuin sukupuolierot. Lopetetaan vaahtoaminen epätasa-arvosta ja oikeuksista ja stereotypioista. Kaikki on hyvin, kunhan ollaan vain niin kuin ennenkin.

Ylläkuvatunlaista väsymystä on silloin tällöin havaittavissa, kun tulee keskustelua siitä miten sukupuoli vaikuttaa kokemuksiimme elämästä ja asioista. Ja minusta on kuitenkin melko selvää, että sukupuolella on suuri merkitys siinä, miten muut näkevät meidät ja miten he kohtelevat meitä. Tyttö vai poika -jaottelu alkaa heti syntymästä.

Niin ollen on ihan uskottavaa, että kirjoillakin voi olla sukupuoli: ainakin jos kantta katsotaan. Huffington Post -lehdestä on luettavissa Maureen Johnsonin mielenkiintoinen artikkeli kirjankansien sukupuolittuneisuudesta. Artikkeli on pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Ja ellei jaksa lukea juttua, voi ainakin katsella kuvasarjan, jossa leikitellään kansimuutoksilla, jotka heijastaisivat kirjailijan omaa sukupuolta. (Kuvagalleria on sivun loppupuolella.) Mitä jos George R.R. Martin olisikin Georgette R. Martin?

Artikkelin luettuani ja kuvasarjan katsottuani mietin tietysti, että päteekö sama meillä Suomessa. Eipä oikeastaan. Herkkiä, sumusävyisiä, värikylläisiä kansia löytyy mieskirjailijoiltakin ja geometrisiä, tummasävyisiä, pelkistettyjä naiskirjailijoilta. Kirjan sisältö uskoakseni määrittelee ulkonäköä tässä tapauksessa enemmän kuin kirjailijan sukupuoli. Yhdysvaltojen markkinoilla genrekirjallisuus on myös hallitsevampaa, ja näiden kirjojen kannet voivat olla hyvinkin geneerisiä keskenään.

Johnsonin artikkeli käsitteli paljon muutakin kuin kansia (kuten sitä, miten naiskirjailijoiden kirjoista puhutaan erilailla kuin mieskirjailijoiden ja sitä, kuinka miesvoittoisia ovat yliopistojen kirjalistat). Tunnistin osittain hänen kokemuksensa siitä, kuinka hän kasvoi lukien keski-ikäisten miesten kriiseistä, peniksistä, ja peniskriiseistä:

Men wrote of Big Things that Mattered. Sure, some of them were endlessly introspective. Yes, the big things that mattered were often penises. Also, sex. Also sex with penises. Also, girls, and how difficult and incomprehensible and unattainable we are for some sex with penises. 

 - Maureen Johnson, The Gender Coverup, Huffington Post        

Eniten kolahti kuitenkin hänen toteamuksensa siitä, että valtaosa naishahmoista, joita hän luki nuorena, olivat miesten kirjoittamia. Maaliskuisella Naisvoimaa fantasiassa -kiertueella sivusimme aihetta naissankaruuden näkökulmasta. Postasin aiheesta otsikolla Sananen sankareista ja sukupuolesta. Keskustelussa nousi tuolloin esille se, että moni mieskirjoittaja kokee naisista kirjoittamisen erityisen vaikeaksi. Hyviä henkilöhahmoja on haastava kirjoittaa sukupuolesta riippumatta, mutta voisiko tämän kokemuksen osasyy olla, että kirjallisuus on pullollaan ohuita ja stereotyyppisiä naishahmoja. Jos näihin paperinukkeihin perustuu näkemys naisesta, ei liene ihme jos naiset tuntuvat käsittämättömiltä olennoilta ja heistä on vaikea kirjoittaa.

Eikä liene ihme sekään, että minusta mieshahmon kirjoittaminen ei ole sen hankalampaa kuin naisen: olen lukenut miesten kirjoittamia mieshahmoja kohta kaksikymmentäviisi vuotta. Ja eläviä tutkimuskohteita on ympärillä yllin kyllin.

Loppukaneetiksi voisin todeta, että sukupuolella on merkitystä, mutta ihminen on tärkein. Jos kirjankansi ilmentää orjallisesti kirjailijan sukupuolta, voidaan kysyä miksi.

Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)

Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.

En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.

Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.

Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.

Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!

Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.

Sananen sankareista ja sukupuolesta

Fantasiakiertueemme yksi keskustelunaiheista oli naissankaruus. Termi oli kyseenalaistettava heti: miksi naissankari eikä pelkkä sankari?

Naissankari kuvastaa minulle fantasiakehyksessä naista, joka toimii sankarillisesti miehisin keinoin esimerkiksi voimaa ja väkivaltaa käyttäen. (Kuten Terminator-elokuvan Sarah Connor tai Alieneistä tuttu Ellen Ripley.) Mutta eihän sankarin tarvitse olla vain miekkaa heiluttava hurjapää, joka surmaa lohikäärmeen. Sankarillista on mikä tahansa toimi, jossa hahmo haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa; auttamaan toisia oman henkensä uhalla. Sankari on enemmän kuin selviytyjä, sillä sankarille yleensä halutaan ajatella korkea moraali ja hyvyys tekojensa moottoriksi.

Fantasiaa kirjoittaessani en ajattele hahmojani sankareina, vaikka mielelläni kirjoitan henkilöistä, jotka ovat vahvoja jollakin tavalla. Hyveelliset hahmot ovat nekin tylsiä, säröjä pitää löytyä. Juonivetoista seikkailutarinaa kirjoittaessa lällykkä-hahmot ovat erityisen hankalia -- ellei halua kirjoittaa jonkinlaista huumoritekstiä. Jos päähenkilö on ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän käyttäytyy konfliktitilanteissa melko eri lailla kuin ulospäinsuuntautunut ja itsevarma hahmo. Silti pidän tärkeänä, että tarinoissa  -- ja fiktiossa ylipäätään -- esiintyy luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia hahmoja. Niin nais- kuin mieshahmojakin.

 Pohdituttavan asian äärellä Sampolan kirjastossa. (c) Virve Lahtinen

Mielenkiintoinen ja hieman pelottavakin kysymys nousi esille, kun puheeksi tuli joidenkin mieskirjailijoiden kokema vaikeus hyvän ja uskottavan naishahmon kirjoittamisesta. Eikö naishahmoa silloin nähdä ihmisenä vaan naisena, jonkinlaisena arkkityyppinä, äitiyden tai muiden naiseuteen yhdistettävien roolien kautta? 

Itse en koskaan ole kokenut sukupuolta ongelmaksi henkilöhahmoja kirjoittaessa. Kuten Kristina Carlson on sanonut, sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä -- naista ja miestä -- jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne, hyvät lukijat: onko vaikeaa kirjoittaa eri sukupuolia, etenkin jos ei koe edustavansa juuri sitä? Onko naissankaruudessa jotain niin erityislaatuista, että se ansaitsee tulla korostetuksi etuliitteessä?

Iloiset kirjailijat Pienessä kirjakaupassa. (c) Virve Lahtinen