Opi ottamaan vastaan palautetta.
Tässä neuvo, joka löytyy jokaisesta haluatkokirjailijaksi-ohjeistuksesta. Sitä painotetaan, sillä vain palautteesta oppiva kirjoittaja voi kehittyä hyväksi ja siitäkin paremmaksi kirjoittajaksi. Ani harva pääsee kirjailijaksi ilman, että joutuu muokkaamaan tekstiä saamansa palautteen pohjilta -- viimeistään kustannustoimittajan kanssa pääsee kyseenalaistamaan erinomaisuutensa ja tappamaan lempilauseitaan, jotka eivät avaudu kuin itselle.
Yllämainitussa on kuitenkin kyse
keskeneräisestä käsikirjoituksesta, tekstistä, jolla on lupa olla hajallaan ja epätäydellinen.
Kun sitten tulee julkaisun hetki, jotain oleellista muuttuu. Kirjoittajasta tulee auktoritäärinen kirjailija, käsikirjoituksesta romaani, novelli tai runo, taideteos jonka saa hyvillä mielin olettaa olevan harkittu viimeistä pilkkua myöten.
Mutta palaute, se voi olla mitä tahansa. Ohimennen heitetty huolimaton kommentti, tapahtumaesittely, tutkiva essee, pelkkään tunteeseen perustuva kokemus, kolme tähteä viidestä. Julkinen tarkoittaa tässä tapauksessa toisten omaisuutta.
Miten ottaa tämä palaute vastaan?
***
Olen kirjoittanut nyt puoliammattilaisesti pari vuotta. Yksi hankalimmista ja ristiriitaisimmista asioista, joiden kanssa olen joutunut painimaan, on juurikin tämä romaanin tai novellin julkinen elämä. Siihen kirjailijalla ei ole mitään sanomista, ei kerta kaikkiaan mitään.
Vanhemmat ja kokeneemmat kirjailijat ovat saavuttaneet ihailtavan zen-tilan: kun kirja on kaupoissa, siitä on päästettävä irti. Katse kohdistetaan seuraavaan käsikirjoitukseen. Lapsi on maailmalla, se on itsenäistynyt, sen on pärjättävä omillaan. Sitä voidaan haukkua, lyödä, syyttää aiheetta, ylistää. Kirjailijan osa on olla vaatimattomasti ylpeä, jos menestystä suodaan, ja vaiettava tyystin mikäli vastaanotto on jotain muuta. Avustuspakettien lähettäminen ja puolustuspuheiden pitäminen on turhaa, peräti haitallista.
Minusta on kuitenkin luonnollista olla kiinnostunut siitä, mitä tehdylle työlle tapahtuu sen jälkeen kun sen päästää käsistään. Koen, että kehittymiseni kannalta minun on luettava arviot, esittelyt, kritiikit: kaikki mielipiteet mitä kirjoittamani toisissa herättää. Hämmentyneenä kuitenkin kuuntelen, kun kriitikot sanovat, että kritiikki ei ole koskaan suunnattu kirjailijalle vaan lukijalle. Kirjabloggaajat painottavat kirjaavansa ylös omia subjektiivisia lukukokemuksiaan. Usein tuntuu, että kaikki mitä kirjasta julkisesti sanotaan, ajatellaan irrallisena sen tekijästä. Itsenäistymisen mysteeri on siinä, että kirja kerää kehuja, joita kirjailijan on lupa lunastaa, mutta väärinymmärryksiin, huolimattomuuteen, suhteettomiin haukkuihin ja lukijan epäkypsyyteen ei kirjailijan ole lupa vastata. Kirjan on kannateltava ne yksin. Mutta kirjan oma puolustuspuhe on kovin hiljainen: se olisi ensin luettava. Kaksi tähteä viidestä ei välttämättä houkuta kuitenkaan tarttumaan kirjaan.
En oleta että kritiikin olisi tarkoitus olla
vain kirjailijalle tai kirjabloggaajan lukupäiväkirjan antaa minkäänlaista ohjeistusta, mutta totuus on, että valtaosa kirjailijoista kuitenkin lukee niitä. Kuinka paljon ne sitten todellisuudessa vaikuttavat kirjailijaan lienee vaikeasti arvioitavissa, mutta olisi melko naiivia uskoa, etteivätkö ne jollain tasolla vaikuttaisi. Kirjailija on ihminen, yhtä lailla altis mielipahalle ja mielihyvälle kuin kuka tahansa. Ehkä enemmänkin, sillä kirjoittaminen on aina henkilökohtaista. Vaikka kuinka nahka paksuuntuisi kokemuksen karttuessa.
***
Mitä yritän kirjoituksellani sanoa?
Haluan tuoda esille tämän puolen, sen ristiriidan ja avuttomuuden tunteen, jota ainakin itse silloin tällöin koen. Onko se sitten ego, joka ulisee, en tiedä, mutta luulen että kirjallisuuskeskustelulle voisi olla hedelmällistäkin, jos kirjailijan itsensä osallistuminen keskusteluun olisi sallitumpaa. Kyllähän vastavuoroisuutta jonkin verran netissä on, ja on ollut aikaisemmin lehtienkin palstoilla, mutta sävy on usein värittynyt. Kitkerät puolustuspuheet ja avautumiset kirjailijalta eivät kuitenkaan ole se, mitä ajan takaa. Osoittelun, nokittelun ja henkilökohtaisuuksiin menon sijaan kirjailijalta voitaisiin kuulla hänen oma kiihkoton näkemyksensä. Tässä vain tulee se ongelma vastaan, että selittely on aina selittelyä. Jos jonkin voi ymmärtää väärin, onko se väärin luettu vai väärin kirjoitettu? Jos kirjailija oikaisee selvän asiavirheen arviossa, onko se saivartelua ja pikkumaisuutta? Tehdäänkö se oman erinomaisuutensa pönkittämiseksi, toisen erehtyväisyyden osoittamiseksi vai kirjan itsensä hyväksi?
Kirjailijan osallistuminen teoksensa julkiseen elämään on kiusaannuttavaa. Ja silti jollain tavalla hyvin ymmärrettävää ja inhimillistä. Paineet kirjailijalla nimittäin ovat kovat: hyvän kirjan kirjoittaakseen täytyy olla hyvä, mestariteoksen kirjoittaakseen täytyy olla mestari. Ei saa hapuilla, ei saa kompastella. Lukijalle on luotava niin uskottava maailma, että edes typo tai kaksi ei sitä kaada.
***
Ketä sitten edes kiinnostaa, mitä kirjailija ajattelee tai miltä hänestä tuntuu?
Siinäpä se. Ei minua lukijana ihan hirveästi kiinnosta tietää, johtuiko lukukokemukseni laimeus omasta huolimattomuudestani vai kirjailijan lipsahduksesta. Olen siirtynyt jo seuraavaan kirjaan.
Kirjailijalle -- ainakin tällaiselle aloittelevalle, hapuilevalle ja zenistä vain haaveilevalle -- pelastus löytyy kollegojen tarjoamasta vertaistuesta. Mikä olisi parempi paikka itkeä maailman epäoikeudenmukaisuutta ja lukijoiden ymmärtämättömyyttä kuin kollegan olkapää? Toisten tarjoama sympatia auttaa pitkälle. Aika viimeistelee loput.
Ehkä kymmenen vuoden päästä olen löytänyt tyyneyden ytimen ja nahkani on niin paksu, että
valashaikin jää toiseksi.
