Sattuu ja tapahtuu

Toukokuu mennä tussahti helteillen ja sinne sun tänne säntäillen. Hieman hämmästellen totean, että opin saman kuun aikana sekä kehräämään rukilla lankaa että ampumaan käsiaseella. Oh, well, koskaan ei ole liian aikaista alkaa valmistautua (zombie)apokalypsiin.

Takapihalle tuli kasattua myös kasvulavoja, ja tämä puutarhuri pääseekin vihdosta viimein verestämään vuosikymmenen takaisia oppejaan. Päätin ottaa homman rennosti, katsoa mitä tulee. Naurua ainakin on tullut, sillä olen onnistunut a) istuttamaan daalian mukulan väärinpäin, jolloin se rassukka nousi pari viikkoa toisia myöhemmin, b) kylvämään retiisiä armeijan tarpeisiin (kyllä, siemenpussin kyljessä lukee kylvöväli ja että uuden satsin saa istuttaa jo parin viikon päästä, mikä viittaa sadon porrastamisen fiksuuteen, mutta eihän ohjeita nyt voi noudattaa. Asiat täytyy oppia kantapään kautta.)

Ilmeisesti apokalypsin jälkeiseen aikaan valmistautumiseen kuuluu myös retiisin hyödyntäminen tsiljoonalla tavalla. Tiesitkö, että kasvin kaikki osat ovat syötäviä ja että itse asiassa suurin osa ravintoarvoista on naatissa ja kuoressa? Nyt tiedät. Marsut onneksi tykkäävät retiisistä, tai ainakin Saukko tykkää, Hiisi välillä hienostelee ja nakertaa vain lehteä ruodin ympäriltä, eikä itse juureksesta välitä lainkaan (kaupan retiisejä se kyllä söi talvella, hmm...). Saamme sitä siis katoamaan paitsi ihmisten, myös elukoiden suihin.

Elämän kirjallisella puolella tuli ruuhka, jota en edes itse tajunnut ennen kuin kollega sen osoitti. (Hyvä esimerkki siitä, kun päänsisäinen lokerointi toimii vähän liiankin hyvin.) Nimittäin rinta rinnan painosta ovat putkahtaneet Hämäränsäteet ja Steampunk International, joista jälkimmäisen suomenkielisen painoksen toimittajana olen viimeiset 1,5 vuotta häärinyt.

Ei ihme, että jossain vaiheessa oli sellainen tunne, että voisinko kupsahtaa hetkeksi kuolleena maahan, kiitos paljon, lepoa tänne nyt. Ne hetket juuri ennen painoon menemistä ovat sellaisia. Mutta nyt! Nyt kuulkaa! Virtaa on kuin virtahevolla. Mutalätäkössä. Kesäkuumalla. Koivet ojossa.

***

Lyhyitä:

- Mennä paukautimme Siiri Enorannan kanssa tällaisen vloggauksen For YA -kanavalle. Seksihelle syynä, mikäs muukaan! Katsokaa, ihmetelkää ja lähettäkää meille kysymyksiä ja toiveita aiheista!

- Ensi syksynä Turussa Kirjan talolla alkaa Spefihautomo, jossa vedän fantasiatyöpajan. Hinta voi äkkiseltään hirvittää, mutta kun miettii mitä se pitää sisällään, se ei itse asiassa ole kovinkaan paljon. (Miltei vuoden mittainen kurssi.) Sitä paitsi päävetäjä Magdalena Hai piiskaa jokaisesta tarinoitsijakaipuisesta sellaisen taiturin, että oksat pois. Ei muuta kuin ilmoittautumaan!

- Kalenterini alkaa täyttyä sellaista tahtia, että jos minusta haikailee kirjailijavierasta johonkin tilaisuuteen tämän vuoden aikana, kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Tulen mielelläni, kunhan aikataulut saadaan sopimaan.

- Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: Miten ihana blogiarvio Mifongin lunastamasta Cats, Books & Me -blogissa!

"Pidin Mifongin lunastamasta paljon. Se pysyy kasassa alusta loppuun, ja se vie koko suuren fantasiasarjan kunnialla finaaliin asti. Tarinan loppu on hieno ja täysin tarinan arvoinen. Juuri näin sen täytyykin päättyä, vaikkei sitä etukäteen osannutkaan sanoa tai nähdä. Kieltämättä tätä sarjaa tulee hieman ikävä, kyllä näihin hahmoihin ehti jo kiintyä kuuden kirjan aikana. Hieno sarja, hieno päätös!"

Tulenkantajaehdokkaat (Vihtorin kirjamessuilla, osa 3)

Kuusi kirjaa ja kuusi naista. Vain yhden kirjassa päähenkilönä muu kuin nainen.

Markus Määttänen, Aamulehden kulttuuritoimituksen päätoimittaja ja yksi raatilaisista, julisti ehdokaslistan omasta mielestään kovimmaksi tähän astisista. Suomalainen modernismi on lopullisesti murtunut ja ei-realistisemmat lähestymistavat ja näkökulmat ovat tulleet jäädäkseen. Näissä ehdokasromaaneissa voisi tapahtua mitä tahansa.

Ehdokkaina Tulenkantaja-palkintoon olivat seuraavat kirjat:

Anneli Kanto: Pyöveli
Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
Laura Lindstedt: Oneiron
Elina Hirvonen: Kun aika loppuu
Siiri Enoranta: Surunhauras, lasinterävä

Selja Ahava, Iida Rauma ja Anneli Kanto.
(c) J.S. Meresmaa

Seuraavaksi kirjailijoita pyydettiin luonnehtimaan omaa kirjaansa. Aikaisemmin Kyröä oli pyydetty kertomaan omia tunnelmiaan ehdokkaista, ja liitän ne tähän samaan. (Ihan jokaista luonnehdintaa en ehtinyt kirjata ylös.)

Anneli Kanto kertoi Pyövelin saaneen alkusykäyksensä kysymyksestä "Mitä ihmiselle tapahtuu, jos hän joutuu tappamaan toisia ihmisiä ammatikseen?" Myös tapahtumaketjut, se miten yksi teko johtaa toiseen, kiehtoi häntä. Kyrö kiitteli Kannon romaanin kiinnostavia henkilöhahmoja ja piti Pyöveliä "perinteisimpänä hyvänä luettavana".

Iida Rauman romaani syntyi huolesta maailman tulevaisuudesta ja sen hallitsemattomuudesta. Kuinka voi elää, kun maailma on pelottava, hallitsematon ja alati muutoksessa? Kyrö kertoi ärsyyntyneensä romaanista aluksi, vaikka se imaisikin mukaansa. Hiljaiset hetket romaanin dialogeissa on merkitty "...", mikä aluksi hiersi Kyröä, mutta sitten hän ajatteli, että tämä on juuri sellaista, mitä matkitaan myöhemmin. Uudistavaa, erilaista. Seksistä ja matematiikasta -romaani oli Kyrön mielestä "ihanan ärsyttävä, helppolukuinen, orgaanista tavaraa, jossa on hauskuutta".

Selja Ahava on huomannut yhdistelevänsä mielellään keveitä ja raskaita aiheita kirjoissaan. Kuten Raumaa, Ahavaa on mietityttänyt elämän hallitsemattomuus, sen sattumat ja käsittämättömyys. Millaisia rakenteita voi luoda, jotta elämää pystyisi hallitsemaan? Kun elämä on niin hallitsematon, miten siitä voi selviytyä? Kyrö piti Taivaalta tippuvia asioita ehdokkaista dramaturgisesti tiiveimpänä. "Hämmästyttävällä tavalla hauska teos, hidasliikkeinen."

Siiri Enoranta, Elina Hirvonen ja Laura Lindstedt.
(c) J.S. Meresmaa

Laura Lindstedtin Oneironissa naiset opettelevat hyväksymään oman kuolemansa valkoisessa tilassa, jossa ei ole aikaa, ei kehoa, ei kipua. Kirjan aloittava luku, jossa yhdelle naisista annetaan orgasmi, oli Lindstedtille tärkeä, koska se muuten niin ruumiittomassa tilassa oli toisten naisten antama lahja, joka ikään kuin saattelee niin lukijan kuin päähenkilöt uudenlaiseen maailmaan. Kyrön kommenteista en ehtinyt kirjata kuin "jokainen sana hyvin harkittu".

Kun aika loppuu -romaanissa Elina Hirvonen halusi tutkia toivoa ja toivottomuutta. Jokaisen romaanin jälkeen hän on sanonut itselleen, että seuraavaksi kirjoittaisi jotain kevyempää ja iloisempaa, mutta kerta toisensa jälkeen rankat ja synkkäsävyiset aiheet ovat ilmestyneet käsikirjoitukseen. Minusta tämä on hieno esimerkki siitä, miten aihe valitsee kirjailijan, ei toisinpäin. Hirvonen totesi päätyneensä siihen havaintoon, että ei ole sellaisia olosuhteita, jotka täysin nujertaisivat ihmisen kyvyn hyvään. Kyrön mielestä Hirvosen romaani oli aiheiltaan todella mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä ja tunnistettava.

Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä käsittelee suuria ja tärkeitä teemoja, kuten rakkaus ja suru, mutta valitettavasti Enoranta pääsi vastaamaan aina viimeiseksi istumapaikkansa vuoksi, ja pariin kertaan tuli kokonaan sivuutetuksi. Niinpä seuraava osio on enemmän kudelma koko haastattelun aikana esiin tulleista asioista.

Raatilaismiehistöä. Jouko Jokinen, Erkki Kiviniemi, Tuomas Kyrö ja Matti Posio.
(c) J.S. Meresmaa

Markus Määttänen oli kovin ihastunut surukauriista, joka Enorannan luomassa maailmassa on myyttinen eläin, joka ilmestyy kertomaan lapselle kuinka paljon surua tämän on elämänsä aikana kohdattava. Tämä kohtalonomaisuus ja ylipäätään ihmisten kohtalon usko oli yksi Enorantaa kiehtoneista asioista, jotka johtivat romaanin syntymiseen. Kyrö sanoi Enorannan romaanissa olevan "ihan mielettömän hieno maailma" ja toivoneensa, että olisi lukenut tällaisen kirjan teininä. (Kyrö kertoi, ettei ole lukenut fantasiaa juurikaan edes nuorena, mutta että se harmittaa nyt.)

Myöhemmin myös Matti Posio luonnehti raatilaisten tuntoja Surunhauraasta siihen tapaan, että se olisi jollain tavalla vienyt heidät takaisin nuoren ihmisen maailmaan. Määttänen tähän kävi heti lisäämään, että fantasiakirjallisuudelle tekee vääryyttä lokeroida se jollekin ikäryhmälle. Ei tarvitse olla lapsi tai nuori lukeakseen fantasiaa, joka perimmältään on ajatonta. (Juuri näin! Ihmettelin tätä nuoruuslausuntoa, sillä Enorannan romaani käsittelee varsin aikuisia teemoja ja mukana on lapsinäkökulmien lisäksi myös monia aikuisten näkökulmia.)

***

Tulenkantaja-palkinto myönnettiin Iida Raumalle romaanista Seksistä ja matematiikasta. Onnea voittajalle! Kyrön voittajanjulkistuspuheesta poimin yhden lauseen: Seksistä ja matematiikasta -romaani näyttää, millä tavoin erilaisuus on itse asiassa tavanomaisuutta.

Onnittelut myös kaikille ehdokkaille, joista loputkin menevät must-read -listalle viuhahtaen!

Iida Rauma ja voittopuska.
(c) J.S. Meresmaa

Loppuhuomiona haluan jakaa jotain, mitä Jouko Jokinen, Aamulehden vastaava päätoimittaja, kertoi ehdokkaiden lukemisesta. Hän sanoi olevansa tyypillinen keski-ikäinen mies siinä suhteessa, että lukee valtaosin miesten kirjoittamia kirjoja. Ilman rooliaan raadissa hän tuskin olisi tullut lukeneeksi ehdokkaana olevia romaaneja. Jokinen kuulosti hyvin vilpittömältä ja vähän liikuttuneeltakin sanoessaan, että kokemus oli ollut silmiä avaava ja vaikuttava.

Täytyy sanoa, että kuulisin Jokisen ajatuksia tämän pohjalta enemmänkin, ja ennen kaikkea toivoisin näkeväni Aamulehdessä (tai muussa mediassa) huomioita, joita naisten kirjoittamia romaaneja poikkeuksellisesti lukenut mies tekee. Olisiko tässä tilaisuus Pojatkin lukee -kampanjaan osallistumiseen?

Itse olen vakuuttunut, että kirjallisuus muuttaa maailmaa. Ainakin sillä on kyky siihen. Mutta se oikeastaan edellyttää, että lukisimme laajasti, lukisimme kaikkia genrejä ja kaikkia lajeja, kansainvälisesti, eri näkökulmia, erilaisten ihmisten kirjoittamia, erilaisille ryhmille suunnattuja. 

Mikä voisikaan olla turvallisempi tapa oppia ymmärtämään erilaisuutta ja toiseutta paremmin?

Fantastinen iltapäivä Tulenkantajilla

Uhmatkaa säätä, te rohkeat, ja tulkaa Tulenkantajille huomenna lauantaina! Meillä on luvassa varsin suloinen kattaus fantastikkoja.

Tulenkantajien kirjakauppa on legendaariseen maineeseen noussut tunnelmallinen puoti Tampereen Hämeenpuistossa Metso-kirjastoa vastapäätä.

Neljä siskoa -proosapotpuri Tulenkantajilla

Huomenna klo 17.00 alkaen minä, Siiri Enoranta, Tuula Kallioniemi ja Kirsti Kuronen luemme otteita kirjoistamme Tulenkantajien kirjakaupalla Tampereen Hämeenpuistossa. Pistäytykäähän kesätunnelmaiset kuuntelemaan ja vaihtamaan ajatuksia! Luvassa vauhtia, fantasiaa ja yllätyksiä.

Yksittäisistä novelleista saa melko harvoin palautetta, mutta Kirsin kirjanurkassa on lukumaratonin yhteydessä ahmittu Lintukoto, jonka löytää Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta. Kiitos, Kirsi!

Tanssia sivuilla -- pieni tapahtumaraportti

Eilen keskustelimme Tulenkantajien kirjakaupalla Saara Henrikssonin Linnunpainosta ja Siiri Enorannan Gisellen kuolemasta sekä tanssista.

Paikalla oli yleisöä enemmän kuin esiintyjiä, mikä kirjallisuustapahtumissa on aina hieno asia. Kun yleisö oli istuutunut kahvikuppostensa kanssa paikoilleen, aloitimme. Esittelyjen jälkeen pyysin kirjailijoita kuvaamaan lyhyesti sen, mistä heidän kirjansa kertoo sekä sen, millä tavalla tanssi on siinä merkittävässä roolissa.

Kiinnostavaa oli, että vaikka Gisellen kuolema kertoo ajasta, jolloin tanssi on jäänyt menneisyyteen, ja Linnunpainossa tanssi on nykyhetkeä, heidän kirjoissaan on samoja teemoja. Päähenkilöt joutuvat uudelleen arvioimaan itseään suhteessa tanssiin, heillä on äkkiä tanssista vapaus, jota he eivät ole halunneet ja mieli on se, joka ottaa paineet vastaan. Pakkomielteeltä ei kumpikaan säästy.

Henriksson on harrastanut balettia sekä lapsena että aikuisena, ja hänen omakohtainen kokemuksensa tanssin fyysisyydestä tulee tekstistä iholle. Enorannalla tanssikokemusta löytyy vain vähän, mutta hän teki taustatyötä muun muassa vierailemalla balettikoulussa. Hän kertoikin, että tanssijan nahkoihin oli helppo asettua intohimon ymmärtämisen kautta: jos tanssijalle tanssi on koko elämä, hänelle itselleen kirjoittaminen on sitä. Jos se otettaisiin pois, mitä jäisi?

Yleisöstä nousi kysymys siitä, millä tavalla kirjailija on varautunut tilanteeseen, jolloin hän ei ehkä kykenekään kirjoittamaan enää. Mikä on varasuunnitelma B? Henrikssonilla on ammatti, toimittaja, jota vasten nojata jos kaunokirjallisuutta pulppuava lähde joskus ehtyy. Enoranta haluaisi kirjailijan jälkeen kaikista mieluiten olla vaatesuunnittelija, mutta jos se osoittautuisi mahdottomaksi leivän pöytään saamiseksi, hiusala voisi olla toinen suunta.

Puheeksi nousivat myös tanssitaiteen ja kirjallisuuden eroavuudet: tanssija voi olettaa, että kolmekymppisenä hän ei enää tanssi, hänen uransa on todennäköisesti ohi. Kirjailijalla fysiikka ei tule vastaan. Hän voi ajatella kirjoittavansa niin kauan kuin ajatus kulkee ja on keino, jolla kirjata ne ylös. Myös tanssiteoksella ja kirjalla on hyvin erilainen elinkaari. Tanssiteos voi kestää muutaman kuukauden ja lakkaa olemasta, kun esitykset päättyvät. Voiko se olla toisinnettavissa enää koskaan uudelleen? Jääkö se elämään katsojien mieliin vai hiipuuko pois? Kirja säilyy, mutta on myös armottomampi: sitä ei kirjailija voi vetää pois, ei voi uudelleenkirjoittaa. Se pysyy aina siellä jossain, vuosikymmentenkin päästä, ja muistuttaa kehitysvaiheesta, joka on jäänyt taakse.

Tanssissa ja kirjallisuudessa on paljon samaakin: epävarmuutta, apurahoja, päänsisäisiä paineita ja työtätyötätyötä.

Henrikssonin sanoin: tanssi on ihmiskeholle luonnollisempaa kuin istuminen tietokoneen ääressä kahdeksan tuntia päivässä.

***

Linnunpainon arvio Kiiltomadossa

Gisellen kuoleman arvioita

Tanssia sivuilla

Pääsen hiomaan jälleen haastattelutaitojani: huomenna Tulenkantajien kirjakaupalla Siiri Enoranta ja Saara Henriksson kertovat kirjoistaan, joissa tanssi on tärkeässä osassa. Kummatkin teokset ovat vaikuttavia, mutta keskenään hyvin erilaisia. Odotettavissa on varmasti mielenkiintoista keskustelua!

Tapahtuman tarkemmat tiedot löytyvät Aamulehden menoinfosta.

Tervetuloa!

Lyhyitä totuuksia

Joskus on niitä päiviä, kun ei tunnu tapahtuvan mitään.

Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.

Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!

Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.

Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.

***

Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.

***

Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.

Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.

***

Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:

Sydämellinen kiitos!

Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi. 
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla. 
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi. 
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin

Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:

Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja

Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.