Uudistunut Tulenkantajat

Kuten moni ehkä tietää, Tampereella toiminut ja legendaarisen maineen saavuttanut kirjakauppa Tulenkantajat suljettiin tämän vuoden keväänä sellaisena kuin se tunnettiin. Kaupan perustivat Ville Hytönen ja Erkki Kiviniemi, eli toisin sanoen kustantamot Savukeidas ja Sanasato, vuonna 2012. (Tätä ennen se oli Runokauppa Kattila -niminen, no, runoja myyvä kauppa.)

Vanha Tulenkantajat ehti siis olla pystyssä juurikin sen ajan kuin minä olen ollut kirjailija. Kattilassakin tuli toisinaan poikettua, tamperelainen kun olen. Suhteeni kyseiseen kirjapuotiin on siis sen koko historian mittainen ja monella tavoin tärkeä ja henkilökohtainen. Kaupassa on vietetty monet kinkerit ja tehty lukuisia löytöjä. Paljon lämpimiä muistoja ja kohtaamisia.

Koska mikään ei ole pysyvää paitsi muutos, myös Tulenkantajien oli muututtava. Teos osti kaupan, mikä oli varmasti suurimmalle osalle kaupan kävijäkunnasta suuri helpotus olemassaolon jatkumisen epävarmuuden jälkeen -- kirjakauppaketjujen yksipuolistunut valikoima ei ole jäänyt asiakkailta huomaamatta, joten erikoistuneille kirjakaupoille on tarvetta.

Keväällä alkoikin armoton jännitys: Mitä sieltä olisi tulossa? Mihin suuntaan Teoksen väki veisi kaupan? Olisiko enää tilaa pienille, paikallisille, keskisuurille, käytetyille? Olisiko tilaa esseille, runoille, kulttuurilehdille, aforismeille, sarjakuville? Spefille, nuortenkirjoille, lastenkirjoille? Mitä tapahtuisi tunnelmalle? Mitä eetokselle?

Tänään oli kaupan virallinen avajaispäivä. Kävin siellä ensi kertaa muutoksen jälkeen, vaikka kauempaa ohi kulkiessani olin kyllä nähnyt näyteikkunan läpi muutoksen. Väriä. Valkoista ja oranssia. Tilaa, avaruutta.

Luetaan, miten kävi.

***

Uskaltaudun sisään. Väkeä pörrää paikalla mukavasti, silti on tilaa liikkua. Kirjoja pöydillä. Kasoittain Emmi Itärantaa, Raija Orasta, Laura Lindstedtiä, Alexandra Salmelaa, Minna Lindgreniä. Seiniä verhoavat hyllyt, nekin täynnä kirjoja. Paljon erilaisia selkämyksiä, ei vain niitä viittä nimikettä niin kuin kirjakauppaketjuissa alkaa olla. Toistontoistontoistoja, vain jäävuoren huippu siitä mitä suomalaisella kirjallisuudella on tarjota. Oranssi ei satu silmiin niin paljon kuin etukäteen pelkäsin. Rentoudun aavistuksen.

(c) J.S. Meresmaa

Etsin logiikkaa hyllyjärjestyksestä, mutta en löydä mitään ilmeistä kategoriointia -- sen verran kyllä, että lastenkirjat, nuortenkirjat ja spefi (Teoksen omia tyrkkypöydän hittejä lukuun ottamatta) loistavat poissaolollaan. Näennäinen epäjärjestys tuottaa kuitenkin pienen mielihyvän läikähdyksen. Tuntuu siltä, että täällä voi törmätä yllättäviin kirjoihin. Löytää tuttavia, joita ei vielä tunne. Aivan kuin vanhassa Tulenkantajissa.

Ai kas, onhan täällä lapsille ja nuorillekin jotain! Myymälän perällä, tosin. Hmm. Niin kovin suomalaista, että lasten ja nuorten kirjat ovat perimmäisenä (yleensä tosin miltei piilossa). Ehkä siksi, kun valikoima on vielä keskeneräinen? Tai siksi, kun avajaisissa esiintymässä on aikuistenkirjailijoita? Myyntipöydissä on nimittäin pyörät, järjestystä on helppo muuttaa tarpeen mukaan.


Spefiä en löydä, en millään. Siristelen silmiäni, tihrustan esiintymispaikan takaista hyllyä. Runoja. Ajatella, seinällinen runoutta! Ja myymälässä on myös pieni runodivarinurkkaus. Hyvä. Mutta missä spefi? (Löydän sen myöhemmin sattumalta, kun olen kaupan ulkopuolella ja katson näyteikkunasta sisään. Ikkunatasoa vasten kiilatun myyntipöydän hyllykössä on fantasiaa, scifiä ja kauhua, mutta niitä ei selvästikään ole tarkoitus nyt avajaisten erikoisjärjestelyissä kaupata.)

(c) J.S. Meresmaa

Olen nirso, myönnän sen. Olen sellainen helvetin vaativa kirjakauppa-asiakas siinä mielessä, että haluan saada etsimäni tai löytämäni kirjan kaupasta heti matkaan, en tilata sitä kaupasta ja odotella päiväkausia, jotta pääsen sen hakemaan. Olen varsin hyvin perillä siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu (myös niistä pienemmistä, vähemmän näkyvistä lajeista), enkä hevin osta kirjaa, joka maksaa yli kolmekymppiä (ellei se ole taidekirja tai pakko-saada tietokirja). Tulenkantajien kohdalla tulee vielä kysymykseen tunnesiteet ja nostalgia.

Mikä on tuomioni kaupasta avajaisten perusteella?

Lupaava. Olen toiveikas.

Entistä on turha haikailla. Nuhruinen, kotoisa, olohuonemaisen ahdas ja erittäin underground Tulenkantajat ei palaa. Se on selvä. Mutta tämä uusi Teoksen Tulenkantajat on ainakin valikoimaltaan lupaava. Ja mikä muu olisikaan tärkeämpää kirjakaupassa kuin hyvä valikoima ja edulliset hinnat? Hinnat nimittäin tuntuivat olevan varsin kohdallaan niiden teosten osalta, joita kaupassa hipelöin.

Näyttää myös siltä, että aiempien pitäjien asiantuntijuuspääoma on pidetty talossa. Hyvä! Mikäs sen mukavampaa kuin asiantunteva palvelu.

(c) J.S. Meresmaa

***

Mitä uuden Tulenkantajien pitäisi vielä tehdä, jotta se muuttuisi minusta Täyden Kympin Kirjakaupaksi?

1) Lukunurkkaus. Tila on kliininen ja moderni, mutta myös selkeä, tilava ja varmasti monelle helpompi liikkua kuin aiempi kauppa. Silti tuntuisi hienolta, jos kaupasta löytyisi tila kahdelle mukavalle nojatuolille, pikkupöydälle niiden väliin ja räsymatolle niiden eteen: Siinä voisi kirjan ystävä hengähtää, kukaties lukea runon tai selata ostamaansa kirjaa.

Samalla saattaisi palata se vanhan kaupan henki, josta ison osan teki rupattelu ja kiireettömyys. Muutama sananvaihto toisen kirjanystävän kanssa. Kohtaaminen. (Kuvitelkaa! Kauppa, jossa kanssakäyminen ei tuntunut vaivaannuttavalta edes tällaisesta "kiitos-löydän-itse" -asiakkaasta kuin minä!)

2) Paikallisuus. Tätä oli toteutettu jo jonkin verran, mutta saisi toteuttaa vahvemminkin. Pirkanmaa pursuaa tunnettuja ja tunnustettuja kirjailijoita, mutta myös lukuisia sellaisia kirjailijoita, jotka eivät ole kunnaksia, viitoja tai mannereita (vai mantereita?Ääk!). Heille tilaa! Miettikää, jos heistä jokainen voisi sanoa laajalle tuttava- ja sukulaispiirilleen, että menkää sinne Tulenkantajiin, niiltä minun kirjaani saatte. Voisi olla aika jees, vai mitä?

3) Spefi. Tampere on siitä(kin) erikoinen kaupunki, että täällä majailee paljon spekulatiivisen fiktion, eli tuttavallisemmin spefin, kirjoittajia. Ja kustantajia, kuten Vaskikirjat ja Osuuskumma. Pieniä toki, mutta sitäkin vireämpiä ja verkostoituneempia. Yhteistyö on pelannut menneinä vuosina hyvin, sitä kannattaa jatkaa vastakin!

***

Siinäpä se oli, vain kolme kohtaa parannusehdotukseksi. Ajatella! Sitten se olisi Täyden Kympin Kirjakauppa minun näkökulmastani. (Käytän Suomen mittakaavaa, sillä ymmärrän realiteetit esimerkiksi kahvilan kylkeen saamisessa tai nuorten kirjallisuuden etualalle nostamisessa.)

Olen toki vain asiakas. Tulenkantajat on tietenkin vapaa toimimaan itse parhaaksi katsomallaan tavalla. Tapahtumien järjestäminen näyttää jatkuvan, mikä on erittäin hieno asia. Minä tsemppaan kympillä.

Toivotan menestystä uudelle Tulenkantajien kirjakaupalle! Tulkoon sinusta Tampereen helmi.

Ilmoille möyrijä

Niin se vain on, että aika aikaansa kutakin.

Kolmikuukautinen kirjoitusjakso elämästäni on takanapäin, ja olen palannut palkkatyöarkeen. Marraskuu meni varsin erakoituneissa tunnelmissa kirjoittamistouhuissa, joten ei-kirjoittava työyhteisö ja erilainen päivärytmi tekevät hyvää. Vaihtelusta voimaa!

Vaan ei tuo kirjoittaminen tähän loppunut, ehei. Vuoden lopussa on eräs novellidedis, ja Kätkemääkin saa vielä viikonloppuisin ahertaa.

***

Mifongin mahdista on ilmestynyt syksyn mittaan mukavasti blogiarvioita:

Kirsin kirjanurkka 

Kirjaneidon tornihuone 

Kujerruksia 

Narseskan kirjanurkkaus 

Nenä kirjassa

Iloisena olen saanut todeta, että Mahti on viihdyttänyt väkeä edellisten osien tapaan. Kiitos kaikille lukukokemustenne jakamisesta!

***

Tämän viikon perjantaina 5.12. olen muuten Tulenkantajien kirjakaupassa yhdessä mahtavan Pirkkalaiskirjailijajoukon kanssa! Teoksiimme saa siellä signeerauksia, ja mielellään jaamme myös lukuvinkkejä lahjaostoksilla oleville.

Paikalla on lisäksi tänä vuonna 90-vuotisjuhliaan viettävä hurmaava Kirsi Kunnas!

Kuulumisia kirjoituslomalta

Arvaahan sen, miten käy kun pääsee kauan odotetulle lomalle: viheliäinen yskä iskee ja välilevy alkaa vihoitella venyttelyrupeaman jälkeen. Klassista. Lomassa on kuitenkin se hyvä puoli, että se antaa mahdollisuuden nukkua pitkiä yöunia ja keskittää voimat siihen, mikä on tärkeää.

Olenkin melko tyytyväinen ensimmäiseen viikkooni. Päivittäinen takkatulen sytyttäminen ja liekkien seuraaminen käyvät rituaalista, jolla siirtyä kirjoittamisen tilaan. Artikkeli, joka minulta tilattiin, on saanut hyväksynnän, ja yksi novelli tuli kirjoitettua kuntoon, jossa sen kehtasi lähettää tuomiolle. Eilisen ja tämän päivän olen alkanut ujuttautua mifonkien maailmaan ja tarinankertojan viiksiä (huom. sellaisia puuman viiksiä, ei mitään Movember-kasvatteja) kutkuttaa jo mukavasti, kun kolmannen osan, Mifongin mahdin, loppuunkirjoittaminen häämöttää.

Mifongin ajan traileritekstit tein, joten kirjatraileri sai ison sysäyksen eteenpäin.

Myös yksi uusi teksti on julkaistu: Ursulan talvinumero on ilmestynyt romanttisine tarinoineen. Käykää ihmeessä lukemassa!

Nyt menen hieman tuulettumaan sosiaalisesti, jotta mielikuvituskaverit eivät pääse vallan niskan päälle. Tulenkantajien kirjakaupalla on kirjablogistien ilta, jonne kaikki ovat tervetulleita!

Tanssia sivuilla

Pääsen hiomaan jälleen haastattelutaitojani: huomenna Tulenkantajien kirjakaupalla Siiri Enoranta ja Saara Henriksson kertovat kirjoistaan, joissa tanssi on tärkeässä osassa. Kummatkin teokset ovat vaikuttavia, mutta keskenään hyvin erilaisia. Odotettavissa on varmasti mielenkiintoista keskustelua!

Tapahtuman tarkemmat tiedot löytyvät Aamulehden menoinfosta.

Tervetuloa!

Lyhyitä totuuksia

Joskus on niitä päiviä, kun ei tunnu tapahtuvan mitään.

Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.

Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!

Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.

Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.

***

Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.

***

Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.

Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.

***

Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:

Sydämellinen kiitos!

Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi. 
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla. 
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi. 
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin

Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:

Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja

Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.

Tapahtumien yössä

Iltaunisena ihmisenä minun Tapahtumien yöni oli lähinnä Tapahtumien ilta, mutta antoisa siitä huolimatta. Toreja, esiintymisiä ja tapahtumia on onneksi ripotellen koko päivän. Keskityin tänä vuonna kirjailijoihin (kuinkas muutenkaan!).

Päivän ensimmäinen tärppi tuli puolivahingossa vastaan Akateemisessa kirjakaupassa, kun olin matkalla töistä kotiin. Anneli Kanto kertoi kiinnostuneelle yleisölle Futistyttö -sarjastaan, jonka päätösosa on juuri tullut kauppoihin. Suosittu sarja ei näillä näkymin ole saamassa jatkoa, mutta Annelin tietäen jotain uutta on varmasti kehitteillä. Vitsailinkin Annelille esiintymisen jälkeen, että olen ollut tänä vuonna kuuntelemassa häntä ainakin kolme kertaa ja jokaisella kerralla on ollut kyse eri kirjasta. Huikean tuotteliasta!

Kotona syödyn välipalan jälkeen suuntasin Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa Kristiina Vuori puhui esikoiskirjastaan Näkijän tyttärestä. Haastattelija oli varsin hurmaantunut lukemastaan ja yleisöä oli mukavasti, vaikka koulujen alkamisen lähestymisen vuoksi penaalin ja ruutuvihkon ostajia riitti. Kuten etukäteen olin arvellut, Kaari Utrio -maininnasta ei tälläkään kertaa vältytty. Vuorta on monissa kirja-arvioissa ja haastatteluissa verrattu Utrioon ja tituleerattu tämän manttelin perijäksi. Aika hurjaa, sillä voisin kuvitella, että jos minua vaikka verrattaisiin johonkin fantasian suureen nimeen esikoisteokseni kohdalla, voisi hieman hirvittää, vaikka toki se hienoltakin tuntuisi. Vuori toivoikin, että voisi tulevilla kirjoillaan olla kunniaksi manttelille.

Haastattelun päätteeksi asetuin jonoon, jotta saisin signeerauksen omaan kappaleeseeni Näkijän tytärtä -- ja uskaltauduin kysymään, jos kirjailijatar ehtisi käymään kahvilla kanssani. Vuorihan kävi Oriveden opiston mestaruuskurssin vuosi minun jälkeeni, joten hän on eräänlainen opistokollega. Kahvittelu sopi, mutta sitä ennen haastatteluvuorossa oli Kaari Utrio, jota tietenkin piti jäädä seuraamaan.

Utrion Sunneva on järkälemäinen teos, jossa on samojen kansien välissä vuonna 1969 ilmestynyt Sunneva Jaarlintytär ja 1970 ilmestynyt Sunneva keisarin kaupungissa. Koska kummastakin on painos ollut loppu iät ja ajat ja lukijat ovat toivoneet saavansa niitä muullakin tavoin kuin hajakappaleina antikvariaattien hyllyiltä, Utrio päätti, että Sunnevan oli aika astua 2000 -luvulle. Kirjan kansi ainakin on ilahduttavan päivitetty versio: esimerkiksi Saran kirjat -blogissa pääsee vertaamaan uutta ja vanhoja. Myös kieliasua on uudistettu, sillä vuosikymmenten takaiseen yleisesti hyväksyttyyn proosaan kuului enemmän pluskvamperfekteja, mutkikkaita lauserakenteita ja persoonapronominin toistoa verbin yhteydessä. Nykyään proosassa suositaan imperfektiä, lauserakenteet pidetään suoraviivaisempina (etenkin seikkailuromaaneissa, josta Sunnevassakin on kyse) ja "minä olin" -lausahduksen sijaan riittää "olin". Muutoin tarina, juoni ja henkilöt ovat pysyneet ennallaan.

Opin sellaisenkin asian, että Sunneva oli ensimmäinen suomalainen seikkailuromaani, jonka pääosassa oli nainen!

(Utriolta kuulin myös, että sodassa tapahtuneesta raiskauksesta tuli sotarikos vasta vuonna 2008.)

Se pitää vielä mainita, että haastattelun alussa Kaari Utrio kehui vuolassanaisesti Kristiina Vuorta ja oli vakuuttunut esikoiskirjailijalta löytyvän ahkeruutta ja intohimoa historiallisten romaanien kirjoittamiseen jatkossakin. Hän osui varmasti oikeaan sanoessaan, että sitä työtä ei voi tehdä, ellei sitä rakasta.

***

Seitsemäksi (tai vähän yli) kiiruhdin Tulenkantajien kirjakauppaan Hämeenpuistoon. Naisten illassa oli esiintymässä Kristiina Wallin, jonka runokirjoissa on jotain samaa ruumiillista mystisyyttä, jota löysin Silene Lehdon esikoisrunokokoelmasta Hän lähti valaiden matkaan. Wallin luki runoja uusimmasta kirjastaan Kaikki metrit ja puut.

Seuraavaksi haastateltavana oli Johanna Sinisalo, jonka aivan juuri ilmestynyt teos Salattuja voimia kuulosti niin kiehtovalta keitokselta faktaa ja fiktiota, että hankin sen siltä seisomalta. Viimeksi luin Sinisalolta Linnun aivot -romaanin, ja patikointiteeman jatkeeksi tämä hyvin erilaisia, joskin patikkamatkoilla syntyneistä ideoista versovia, novelleja ja anekdootteja sisältävä teos tuntui sopivan. Haastattelijan nimi minulta unohtui, mutta täytyy sanoa, että hän hoiti pestinsä erittäin mainiosti ja esitti kysymyksiä, jotka eivät niitä aivan tavallisimpia ja ennalta-arvattavimpia kysymyksiä ole. Mielenkiinto säilyi koko ajan herpaantumatta. Lopuksi Sinisalo luki kirjasta yhden faktakertomuksen kokoelmastaan. (Faktakohdat ovat eri kirjasimilla ja niiden alkusivulla on "leima" faktapohjaisuuden todentamista varten. Heräsi kysymys, saako tällaisen leiman käyttäminen lukijan epäilemään lukemaansa entistä pahemmin. Monia tuntuu riivaavan epätietoisuus milloin tapahtuma on tosi ja milloin keksitty. Fantasiakirjailijana minua ei luonnollisesti haittaa, jos jokin on täysin keksittyä. Tekstin uskottavuus syntyy jostain muusta kuin "perustuu tositapahtumiin" -lausunnoista.)

Salattuja voimia -teoksessa ei tunneta genrerajoja: mukaan mahtuu kaikenlaista käytännön neuvoista aloitteleville patikoitsijoille aina kauhupiirteitä saavuttavaan tarinaan asti. Sinisalo sanoikin, että genre ei ole päämäärä, se on työväline. Tälle oli minunkin helppo nyökytellä. Kuten olen sanonut aiemmin, ei kirjoittaja valitse lajityyppiä vaan tarina, tapa jolla sen haluaa kertoa, määrää sen.

***

Tulenkantajien Naisten illassa oli Sinisalon jälkeen Rosa Meriläinen, jonka esikoisromaani Nainen punainen sijoittuu 1918 vuoden taistelujen Tampereeseen. Päähenkilönä on punakaartilainen Helmi. Meriläinen luki otteita kirjastaan ja minulle tuli kylmänväreitä, vaikka tilaisuudessa oli kuuma. Meriläinen oli loistavan eläytyvä lukija: hänestä näki, kuinka suuren vaikutuksen kirjan henkilöt olivat häneen tehneet ja miten kirjailija joutuu elämään hahmojensa tunteet. Luulen, että tämä on todella ravisuttava kirja.

Iltani päättyi hieman kesken, sillä vuorossa olisi ollut Salla Simukka ja hänen jälkeensä Vilja-Tuulia Huotarinen. Työpäivä takana ja seuraavan häämötys edessä vaativat kuitenkin suunnistamaan kotiin kohti. Ilta oli kuitenkin erittäin onnistunut uumoilevasta väsymyksestä huolimatta. Kirjailijakollegoita on aina mukava nähdä ja vaihtaa heidän kanssaan edes muutama sana.