On miestenpäivä, siis lukekaa!

Hyvää miestenpäivää!

Rakkaan kotikaupunkini pää-äänenkannattaja, Aamulehti, julkaisi toimittaja Matti Kuuselan "esseen" viime lauantaina otsikolla "Naiset päättävät mitä miehet lukevat". Ingressissä kerrotaan että kustannustoimittajissa "lasten ja nuorten kirjallisuudessa naisvalta on liki täydellinen. Ei siis ihme, että pojat eivät lue kirjoja."

Kirjallisuudentutkija Maria Laakso on kirjoittanut jo loistavan vastineen kirjoitukseen, joten en toista häntä.

Kysyn vain: Eikö tämä milloinkaan lopu? Tämä naisten demonisointi, heidän olemassaolonsa nostaminen syyksi siihen, etteivät pojat lue. Nyt syyllisiä ovat kustannustoimittajat. Opettajakunnankin naisistuminen on monen mielestä pääsyy siihen, että pojat pärjäävät koulussa yhä huonommin. Naisen kirjoittama kirja on vain tytöille suunnattu, siksi pojat eivät lue. Huomaatteko trendin? Samalla tullaan sanoin toisintaneeksi ajatusta, että tyttö/nainen = huono, poika/mies = hyvä. Jo ingressi kylvää misogynian siemenen, vaikka vilpittömästi uskon, ettei kirjoittaja tätä tajua.

Jos "naisvalta" on ilmiselvä ja jopa kenties ainoa järkeenkäypä syy sille, etteivät pojat lue, se ilmentää naisvihaa. Se pohjautuu ajatteluun, jossa naisen elämänpiiriin tai tyttönä elämiseen liittyvät asiat ovat jotain, mistä pojat eivät voi olla tai saa olla kiinnostuneita. Se olettaa, että nainen ei osaa tai kykene näkemään maailmaa muuten kuin sukupuolensa kautta (mikä vastavuoroisesti kertoo aina paljon siitä, että mies joka näin ajattelee, ei itse kykene näkemään muuten kuin oman sukupuolensa kautta). Se pelkistää pojat ja miehet naisten ja tyttöjen vastakohdiksi ja tekee binääriolettaman, joka nykypäivänä tuntuu tunkkaiselta. Aivan kuin tytöt ja pojat eläisivät täysin eri maailmoissa. (Tavallaan he elävätkin, koska me ylläpidämme tätä kahtiajakoa kaiken aikaa, esimerkiksi tämänkaltaisten lauantaiesseiden avulla.) Ajatuksessa kaikuu kuvittelu, että vain mies voi kasvattaa pojasta miehen -- tai vain kustannustoimittajamies osaa valita tai kustannustoimittaa sellaisen kirjan, joka voisi kiinnostaa poikia.

Hei oikeasti nyt.

Irvileuka minussa odottaa päivää, jolloin miehet alkavat toivoa, että joku muu kuin nainen synnyttäisi pojat, koska naisen läsnäolo pojan elämässä niin varhain ajaa turmion tielle.

Nyt on tosiaan miestenpäivä. Olisiko sitä vielä jonain vuonna mahdollista viettää niin, ettei nainen olisi kaiken pahan alku ja juuri?

Paras tapa saada pojat lukemaan, on näyttää heille esimerkkiä siitä, että lukeminen on elintärkeä kansalaistaito; että se on siistiä, hauskaa ja palkitsevaa. Miehet, lukekaa itse, lukekaa näyttävästi. Isät, lukekaa pojillenne. Sedät, enot, kummit, veljet. Lukekaa myös naisten kirjoittamia kirjoja. Ostakaa kirjoja. Nostakaa lasten- ja nuortenkirjallisuutta esille mediassa muutenkin kuin ongelmalähtöisesti -- nyt se on lähes näkymättömissä.

Merkillisen hyvä päivä

Kyllästyin eilen blogin punaiseen ulkoasuun ja tempaisin jotain vaaleampaa ja selkeämpää tilalle. Varma kevään merkki, kun tekee mieli järjestellä ja uudistaa. Pöllyttää talven pölyt pois.

Tänään on ollut merkillisen hyvä päivä.

Ensinnäkin koin taas eilen illalla nukkumaan mennessä valaistumisen siitä, miten kiihkeästi työn alla ollut novelli tulee huipentumaan ja loppumaan. Kuinka kaikki palaset liukuvat paikoilleen. On villiä ja hienoa, kun tarkkoja sanoja virtaa mieleen dialogin ja kerronnan muodossa. Ne on saatava merkittyä ylös mahdollisimman uskollisesti, koska usein sanajärjestyksessä ja nimenomaisessa sanavalinnassa piilee tärkein ydin. Kyse on kuin melodiasta: jos sen kadottaa, sitä on vaikea uudestaan tavoittaa, vaikka musiikin syntyrakenne olisikin tuttu.

Tänä aamuna minulla oli siis kasa koukeroisia merkintöjä käsissäni ja kahvilla karkotettava väsymys silmissäni. Mutta lisäksi oli varmuus siitä, että novelli paitsi valmistuu ajallaan, myös toimii!

Toiseksi sain yllättävän yhteydenoton toimittajalta (itse asiassa jo eilen), ja niinpä ensi perjantaina Aamulehden Valo-liitteessä saattaa olla meikäläisestä pieni juttu. Tänään sain jutun tarkistettavakseni, ja kiva juttu se olikin!

Kolmanneksi, tattadataadaa, Ritarin ansion käsikirjoitus palasi kustannustoimittajalta kommenttien kera. Esilukijoiltakin on palaute jo tullut, joten pääsen huhkimaan tämän parissa ensi viikolla. Minähän olin aivan rikki siitä, että jouduin lähettämään ensimmäisen version lukijoille niin raakana, hyväset sentään, ihan oikeasti kuumotin häpeästä kotona, raastoin kaksin käsin hiuksiani, kiskoin paitani rintamusta ja menin nurkkaan istumaan ja seinää tuijottamaan. (Miten niin draamakuningatar?)

Ihme ja kumma, esilukijat ja kusti olivatkin lukeneet ihan eri tekstiä kuin olin kuvitellut kirjoittaneeni. Jotenkin kun kässäri tuli heiltä takaisin kommentteineen, se oli muuttunut höyryävästä lantakasasta istutuskelpoiseksi multamaaksi. Hämmästyttävä on esilukijoiden katseen voima.

Hyvä siitä tulee.

Ja neljänneksi -- kyllä, neljäskin hieno asia tapahtui tänään -- Osuuskumman aaveantologia Ruumiittomat on saapunut painosta ja on nyt jokaisen halukkaan ostettavissa! Mukana on minunkin novellini, Kielolinna. Oolalaa, julkaisuvuosi on korkattu!

Mutta... ei hemmetti, oli viideskin hyvä asia tässä päivässä! Kirjoitin nimittäin raapaleen. Idea tuli vessassa -- kuinkas ollakaan-- ja täytyi heti kirjoittaa. Raapaleideat tuntuvat nimittäin olevan erityisen aikaliukoisia. Jos se on kelpo, se ilmestyy jossain vaiheessa Osuuskumman raapalepalvelussa (joka on ihan uutta ja parasta jokaiselle tarinannälkäiselle, mutta kiireiselle digi-ihmiselle).

Helmikuun helmiä

Mifongin ajan taittovedokset saapuivat, ja se tarkoittaa, että tiedossa on oikolukua ja pikkutarkkaa tarkistamistyötä. Näin myös ensimmäistä kertaa miltä käsikirjoitus tulee näyttämään kirjana, kuvineen ja fontteineen. Nyt alkaa konkretisoitua, että julkaisu on todellakin aivan nurkan takana!

Osuuskumman kevään yhteisjulkaisu on tiedotuksessa: Huomenna tuulet voimistuvat -antologia tuo tulevaisuudenkuvia kynnyksellemme huhtikuussa. Osallistuin antologiaan novellilla Lintukoto. Mukana on runsas joukko taitavia kirjoittajia.

Mifongin perintöä on luettu Kirjojen salaisessa puutarhassa. Ihana nimi blogilla!

Muutoin vapaa-ajan ajatukset ovat tiiviisti kirjoittamisessa: nupullaan on monta tekstiä ja ideoita putoilee kuin syksyllä lehtiä. On vain loikattava toteuttamaan niitä, istuttava pehvansa puuduksiin ja naputella sormenpäänsä koviksi. Siinä lomassa on tiedossa illanvietto kirjailijakollegoiden kanssa.

Huomenna on Tampereella Suomalaisessa kirjakaupassa (Hämeenkatu 18) Pirkkalaiskirjailijoiden toinen kirjalauantai. Kannattaa poiketa kuuntelemaan!

Ai niin, ja Aamulehdessä julkaistiin eilen juttu lasten-ja nuortenkirjoihin liittyen. Haastateltavina olivat Kirsti Kuronen, Sari Peltoniemi, Päivi Lukkarila, Salla Simukka ja meikäläinen.

Tanssia sivuilla

Pääsen hiomaan jälleen haastattelutaitojani: huomenna Tulenkantajien kirjakaupalla Siiri Enoranta ja Saara Henriksson kertovat kirjoistaan, joissa tanssi on tärkeässä osassa. Kummatkin teokset ovat vaikuttavia, mutta keskenään hyvin erilaisia. Odotettavissa on varmasti mielenkiintoista keskustelua!

Tapahtuman tarkemmat tiedot löytyvät Aamulehden menoinfosta.

Tervetuloa!

Rektiokevennys

Rektiot, nuo kielemme kimurantit sijamuodot. Maistuuko banaani pahalta vai pahalle? Jälkimmäisessä tapauksessa kysymykseksi nousee: kuka on paha, jolle banaani haisee.

Korva ei aina kerro, mikä muoto olisi oikein. Tänään (20.11.) Aamulehden nettisivuilta bongattu virke sai hymyn huulille:

"Tamperelaisen kaupan kassassa työskennellyt 181-senttinen Ikonen ei ollut tehnyt mallin töitä ennen kilpailua."

Miettikää minkä kokoinen sen kassan on täytynyt olla!

Jotta ei menisi aivan poskettomaksi, oikeakielisyyden kanssa painivalle löytyy oiva sivusto, Kirjoittajan ABC -kortti. Sivustolta löytyy paljon muutakin tekstinhuoltoon liittyvää asiaa kuin kielioppia.

Kirjan aika ja makeaa mahan täydeltä

Eilen käväisin Hämeenlinnassa nostamassa maljan Arvin päivän kunniaksi. Paikalla oli kustantamon väki ja lukuisa joukko kirjailijoita ja kuvittajia ja kääntäjiä. Ilta oli mahdottoman mukava, keskusteltavaa pöytäseurueen kanssa riitti, ja Kirjan ajan yhteishaastattelu Kariston lavalla sujui mallikkaasti siitä huolimatta, että aikaa oli reilu puoli tuntia ja meitä kirjailijoita yhdeksän. Iltaa kohti yltynyt migreenityyppinen päänsärky aiheutti tosin muistiongelmia jälkeen päin, mutta kuuntelemassa olleet kollegat vakuuttelivat minun puhuneen lavalla ihan järkeviä. (Uskoisiko tuota. Että puhuisin joskus järkeviä.)

Oli kuitenkin todella mukava tavata uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja! Kirjaostoksiltakaan ei voinut välttyä, sillä Kuparisaaritrilogian toinen osa Korkea puoliso, oli juuri ilmestynyt.

Ehdin illan aikana keskustelemaan onneksi myös kustannustoimittajani kanssa eräästä Mifonki-sarjaan liittyvästä rakenneseikasta, joka on mietityttänyt minua pidemmän aikaa. Sain eväitä ja varmuuden siitä, että suunta, joka on kirkastunut koko ajan enemmän mielessäni, kestää kokeilun. Nyt vain peukut ja isovarpaat pystyyn, että tipahtaisi apuraha, joka mahdollistaisi romaaniin syventymisen.

Jo nyt on niin vahva halu kirjoittaa.

***

Aamulehti julkaisi Mifongin perinnön arvion eilen nettilehdessä. Painetussa se oli keskiviikkona kirjailijahaastattelun kera. Kotikaupungin ykköslehti -- kylläpä lämmitti mieltä!

Jos haluat säilyttää mysteerin, älä lue tätä

Elämme jännittäviä aikoja kirjamaailmassa. Minäkin seuraan mielenkiinnolla, minkälaiseen hypetykseen Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat mediassa nousee ja minkälainen sen vastaanotto on.

Purskahdin kuitenkin epäuskoiseen nauruun, kun luin Aamulehden otsikon tänään:

No niin! Siinä tuli Oksasen romaanin nimen hienon jännitteen täydellinen laukeaminen. Enää ei tarvitse itsekseen mietiskellä, mihin nimi viittaa, mitä sillä vihjataan. Alan uumoilla, että jos luen kovin monia arvioita ja lehtijuttuja, minusta alkaa tuntua että olen romaanin jo lukenutkin -- tai ainakin tiedän siitä kaiken tarpeellisen ja jätän lukematta.

Aika näyttää.

Tämä otsikko jää kyllä suosikkilistalleni.

Lyhyitä totuuksia

Joskus on niitä päiviä, kun ei tunnu tapahtuvan mitään.

Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.

Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!

Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.

Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.

***

Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.

***

Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.

Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.

***

Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:

Sydämellinen kiitos!

Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:

- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi. 
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla. 
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi. 
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin

Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:

Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja

Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.

Kirjalistapudokas

Innoissani olen odottanut sanomalehtien kevään kirjalistoja. Hei, tänä vuonna minäkin olen niissä mukana!

Vaan enpä olekaan.

En löydy yhdeltäkään esikoiskirjailija-listalta niistä lehdistä, joiden tiedän listoja julkaisevan (Aamulehti, Helsingin Sanomat). En ole lasten ja nuorten kirjoissa, en sci-fi - ja fantasiaosastolla. En olekaan kirjoittanut kaunokirjallista teosta, ainakaan isojen medioiden mielestä. Aamulehden kulttuuritoimitukselta kyselin, että miksi ette julkaise lasten ja nuorten kirjallisuuden uutuuslistoja. Eipä ole vastausta kuulunut. Helsingin Sanomilta kyselin, että olenko jäänyt erheen vuoksi listaamatta nettiin vai onko heillä jokin vaaka, jolla punnitaan, kuka kelpaa listalle. En ole saanut vastausta.

Ymmärrän, että elämä on sellaista, etteivät kaikkien kirjat pääse eturiviin paistattelemaan. Mutta edes esikoisen kanssa olisi kiva olla ollut muiden tämän vuoden esikoiskirjailijoiden kanssa saman otsakkeen alla. Seuraavan kirjan kanssa esikoishuomiosta saa vain haaveilla -- joskin nyt näyttää siltä, ettei jää paljon haaveiltavaa.

Onneksi sanomalehdet eivät ole ainoa kanava, joka tavoittaa tiedonjanoiset lukijat. Kun sanomalehdistö kääntää selkänsä kulttuuriväelle, kulttuuriväki kääntää selkänsä sanomalehdille. Internet mahdollistaa senkin äänen kuuluvuuden, joka lehtipainon rouskeessa jää huomiotta.

Tämä pettymys on onneksi pinnallinen. Enemmän kuin lehtimainintoja tai -kritiikkejä minä toivon lukijapalautetta ruohonjuuritasolta. Suurin syy, miksi tämä korpeaa, on listalle päässeiden valinnan summamutikkuus ja pohjimmainen epäreiluus. Miksi tuo pääsi, mutta en minä? Tiedän olleeni sinisilmäinen, kun kuvittelin, että sanomalehdet olisivat edes jollain tapaa puolueettomia tai tasapuolisia tiedonvälittäjiä.

Eivät ne ole.

***

Lisäyksenä:

Kommenteissa kehotettiin tiedustelemaan kustantamosta, että ovatko he muistaneet lähettää tiedon sanomalehdille. Kysyin ja sain vastauksen: tottahan toki ovat! Se vain on niin, että kustantaja ei voi vaikuttaa, keitä toimittajat poimivat lehdessä tai nettilehdessä julkaistavaan uutuuskirjalistaan.

Pitäisiköhän ehdottaa Helsingin Sanomille, että otsikoisivat kirjalistansa tästä lähtien "Satunnaisia poimintoja tämän kevään/syksyn uutuuskirjoista"?

Tämä olisi reilua -- etenkin niille Hesarin lukijoille, jotka luulevat saavansa täydellisen luettelon.

Vuosi sitten

Vuosi sitten sain Sen Sähköpostin. Käsikirjoitukseni oli hyväksytty kustannusohjelmaan. Esikoiskirjailijan vuosi oli alkanut, joskin tänne Blogistaniaan se ilmestyi vasta myöhemmin.

Vuosi on pitkä aika odottavalle, mutta onnistuneesti se on lusittu. Neljä vuodenaikaa: lunta, nuppuja, kukkia ja kuolleita lehtiä. Valoa ja pimeyttä. Kylmää, kuumaa, märkää. Kuulostavat vaihdevuosilta ja sitä henkisesti ovatkin.

On paljon uutta, mihin sopeutua ja mitä sisäistää. Minusta on tulossa kirjailija, vai hetkinen -- onko? Kustannussopimus on tehty vain yhdestä kirjasta ja jokainen tuleva käsikirjoitus joutuu lunastamaan paikkansa kustannusohjelmassa uudelleen. Montako kirjaa pitää julkaista, että on kirjailija, ja kuinka pitkään saa kutsua itseään kirjailijaksi, ellei julkaise tasaiseen tahtiin? Onko se on/off -ammatti?

Myös kirjailijan ja kustantamon välinen työsuhde on omituinen. Useamman työpaikan kulunvalvontalaitteita olen vingutellut omalla läpyskälläni, mutta ihan tällaiseen menoon en ole tottunut. Eihän kirjailija ole kustantamon työntekijä. Kirjailija sallii kustantamon julkaista teoksen, jonka kustantamo on sallinut kustantaa. Hylkääviä päätöksiä keräillyt esikoiskirjailija on kiitollinen kustantamolle, joka viimein armahtaa, ja kustantamo puolestaan toivoo kirjailijasta kultamunia munivaa hanhea. (Joskin mietin, kuinka helppo sellaisia hanhia on enää tähän yltäkylläiseen kirjallisuusaikaan putkauttaa. No, onhan meillä Sofi Oksanen, mutta ehkä juuri siksi epäilen.) En tosin voi väittää tuntevani kustannusmaailmaa sisältä päin, joten tämä on vain näkemys esikoiskirjailijan linssien läpi.

Selailin Aamulehden ja Helsingin Sanomien kevään kirjalistoja. Nimeäni ei niiltä löytynyt. Ehkä lehdet vielä joskus listaavat myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden "kotimaisen kaunokirjallisuuden" alle. Nyt vain odotellaan, koska lasten ja nuorten kirjojen kevään listat painetaan. Helmikuussa?

Hieman tämä jyrkkä jako kismittää, sillä pidän kirjaani kaunokirjallisena teoksena, jolla on alaikäraja, mutta ei yläikärajaa.

Otsikoinnin aatelia

Aamulehden pääotsikko 14.1.2012: "Junamatkustajat odottivat tiedottomina: 'Tiedotus ei toiminut lainkaan' ".

Oikeinkirjoitustaito ei ole hävinnyt mihinkään. Ei ole. Oikeasti. Se vain piilottelee pimeässä ja hihittelee itsekseen.


Huumorin lisäksi tähän Aamulehden otsikkoon on upotettu myös oiva kirjoitusvinkki: älä sekä näytä että kerro samaa asiaa. Valitse jompikumpi.