Huikea Finncon-viikonloppu takana, mutta siitä raporttia ja kuvia on luvassa myöhemmin. Oman postauksensa ansaitsee Atorox-palkinto, jonka Turun Science Fiction seura jakaa vuoden parhaalle novellille.
Viime vuonna julkaistiin käsittämätön määrä kotimaisia spefinovelleja -- lähemmäs 250. Julkaisukanavien määrä on lisääntynyt sekä URS:in että Osuuskumman myötä, ja palkintojenjakotilaisuudessa nostettiinkin esille seikka, että kymmenen parhaan joukosta ei löytynyt Portissa julkaistua novellia. Minua tämä seikka ei sinällään hämmästyttänyt, sillä antologiat muutenkin olivat lehtiä vankemmin edustettuina. Kymmenestä sijoittuneesta vain kolme oli julkaistu lehdissä. Yksi mielenkiintoinen kysymys voisi olla: luetaanko novelleja enemmän antologioista kuin lehdistä?
Tänä vuonna palkinto meni novellille, joka ilokseni ja ylpeydekseni löytyy Osuuskumman antologiasta, ja vieläpä sellaisesta jonka toimittamisessa olin mukana. Roimasti onnea Anni Nupposelle!
Oma sijoitukseni novellilla Laulaisin surusi mereen oli neljäs. Ensimmäistä kertaa sijoituin yhtään missään kirjallisessa "kilpailussa", joten tunnustus tuntui makoisalta.
Osuuskummajaisia oli kymmenen parhaan joukossa kaiken kaikkiaan kuusi, joten uskaltaisin sanoa kustantamomme jäsenten olevan melko laadukasta väkeä.
Tässä siis kymmenen kärki:
1. Anni Nupponen: Joka ratasta pyörittää (Steampunk! Koneita ja korsetteja)
2. Jussi Katajala: Wilhelmus Lyypekkiläisen kuolema (Huomenna ne tulevat)
3. Tero Niemi & Anne Salminen: Kirjallinen liite kannevakuuskorvausanomukseen (Tiamatin värit)
4. J. S. Meresmaa: Laulaisin surusi mereen (Huomenna ne tulevat)
5. Jenni Kauppinen: Taikarasia (Kosmoskynä 3/12)
6. Magdalena Hai: Vaskimorsian (Steampunk! Koneita ja korsetteja)
7. Anne Leinonen: Elä vie neittä pahoille (Kultakuoriainen # 4b)
8. Tuomas Saloranta: Vuosia enkelit varoittelivat (Me emme valehtele)
9. Tuomas Saloranta: Sammakkoprinssi (Huomenna ne tulevat)
10. Tuomas Saloranta: Kaksipäisen lehmän varjossa (Spin 2/12)
Lopuksi vielä muistutus, että hyvinä pitämiään tänä vuonna julkaistuja kotimaisia spefinovelleja saa äänestää ehdokasasettelulistalle saman tien. Lomake löytyy täältä.
Kiitos kaikille äänestäneille ja erityiskiitokset Nadja Sokuralle ja Leila Paanaselle, jotka lukivat kaikki novellit.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunnustus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunnustus. Näytä kaikki tekstit
8.7.2013
4.2.2013
Liebster-tunnustus ja lista
Sekä Ahmu Vinttikamarissa -blogista että Kirsi Kirsin Kirjanurkasta antoivat viime vuonna minulle tunnustuksen! Olen ollut saamaton ja tunnustuksen tunnustaminen on jäänyt roikkumaan, mutta toivottavasti en ole vaikuttanut kovin kiittämättömältä. Ohjeet kuuluvat näin:
1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen
Kun tämä tunnustus nyt on jäänyt pyörimään kuukausikausiksi mieleni nurkkiin, en oikein kehtaa sitä eteenpäin lähettää. Kiitos kuitenkin Ahmulle ja Kirsille tunnustuksesta!
Listaan tähän sen sijaan neljä asiaa, joita lukija on arvaillut kirjoittajasta (siis tässä tapauksessa minusta) pelkkien tekstien perusteella, ja kerron kuinka hyvin he ovat osuneet oikeaan.
1. "Onkohan Meresmaa suurikin salmiakin ystävä?" - Normandiani(Arvatkaa, mitä mussutan paraikaa!)2. "Luulin aloittaneeni miehen kirjoittaman kirjan lukemisen." - Pigeonnaire(Hahaa! Gotcha!)3. "Yhteydet R.A. Salvatoren mustan haltian kissakaveriin ovat kipeän selviä. (Reusta.)" -Antti Oikarinen, Tähtivaeltaja 3/2012(Sori, mutta Salvatore ei ole tuttu kuin kursorisesti.)4. "Kirjailijalla täytyy olla lapsia, kun kirjoittaa äitiydestä näin tunnistettavasti." - sähköpostipalaute(Ei ole, ei tule.)
16.10.2012
Tunnustus
Lukunurkan Q+Black antoi minulle tunnustuksen blogissaan. Kiitos!
Tunnustuksen säännöt:
Koska olen villi ja kapinallinen tänään, en jaa. Enkä kerro itsestäni mitään. Sen sijaan voin kertoa kahdeksan satunnaista asiaa fiktiivisestä kirjoittajasivupersoonastani Elisabeth Sarantista. En kyllä lupaa, että nekään olisivat totta.
1. Neiti Saranti haluaisi olla amerikkalainen, koska silloin hän voisi osallistua (ja voittaa) RITA -palkinnon, jota jakaa Amerikan romanttiset kirjailijat -yhdistys. (Käännös: neiti Saranti.) Missä luuraa suomalainen Riitta-pysti? Vai pitäisikö pysti nimetä Ursulaksi?
2. Höyrypunkki (tunnetaan myös tieteellisellä nimellään Steampunculus maximus) puri neiti Sarantia, kun tämä oli lapsi. Seurauksena oli syndrooma, joka saa kirjoittamaan höyrypäisiä juttuja. Kävi kuitenkin niin, että paha faktasivupersoona nimeltä J.S. Meresmaa kaappasi viimeisimmän kirjoituksen, muokkasi sitä omiin tarkoitusperiinsä ja poisti kohtauksia, jotka olisivat huurruttaneet aikuisviihdekauppiaankin kaikennähneet lasit.
3. Neiti Saranti on vannonut kostoa. Faktasivupersoona ei saa öisin nukuttua näppäimistön rapinalta.
4. Tosirakkaus vaatii neiti Sarantin mielestä hyvää mielikuvitusta ja tylsyyden sietokykyä.
5. Neiti Sarantin mielestä ihmiset ovat parhaimmillaan paperilla.
6. Kauneus ei ole katsojan silmässä, väittää neiti Saranti. Silmässä on mykiö, silmämuna, lasiainen, pupilli ja iiris. Katsoja on aitiossa. Jos kauneus olisi katsojan silmässä, silloin kauneus olisi huononäköisellä silmälaseissa. Tässä ei ole logiikkaa. Yhtä lailla hölmöä on sanoa, että "silmät ovat sielun peili". Onko se sielu sitten ihmisen ulkopuolella? Eikö olisi oikeellisempaa sanoa, että "silmät ovat sielun ikkunalasi"?
7. Pettämättömien logiikantaitojensa vuoksi neiti Saranti harkitsi insinöörin koulutusta. Hän kuitenkin myöhästyi pääsykokeista, koska ei osannut lukea sijaintikartasta mikä rakennuksista oli se, missä koe pidettiin.
8. Neiti Saranti uskoo ihmisiin, jotka käyttävät raitasukkia ja tarjoavat majoitusta kissoille.
Tunnustuksen säännöt:
1. Kiitä tunnustuksen antajaa.
2. Jaa tunnustus kahdeksalle blogille.
3. Ilmoita blogin pitäjille tunnustuksesta.
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi.
Koska olen villi ja kapinallinen tänään, en jaa. Enkä kerro itsestäni mitään. Sen sijaan voin kertoa kahdeksan satunnaista asiaa fiktiivisestä kirjoittajasivupersoonastani Elisabeth Sarantista. En kyllä lupaa, että nekään olisivat totta.
1. Neiti Saranti haluaisi olla amerikkalainen, koska silloin hän voisi osallistua (ja voittaa) RITA -palkinnon, jota jakaa Amerikan romanttiset kirjailijat -yhdistys. (Käännös: neiti Saranti.) Missä luuraa suomalainen Riitta-pysti? Vai pitäisikö pysti nimetä Ursulaksi?
2. Höyrypunkki (tunnetaan myös tieteellisellä nimellään Steampunculus maximus) puri neiti Sarantia, kun tämä oli lapsi. Seurauksena oli syndrooma, joka saa kirjoittamaan höyrypäisiä juttuja. Kävi kuitenkin niin, että paha faktasivupersoona nimeltä J.S. Meresmaa kaappasi viimeisimmän kirjoituksen, muokkasi sitä omiin tarkoitusperiinsä ja poisti kohtauksia, jotka olisivat huurruttaneet aikuisviihdekauppiaankin kaikennähneet lasit.
3. Neiti Saranti on vannonut kostoa. Faktasivupersoona ei saa öisin nukuttua näppäimistön rapinalta.
4. Tosirakkaus vaatii neiti Sarantin mielestä hyvää mielikuvitusta ja tylsyyden sietokykyä.
5. Neiti Sarantin mielestä ihmiset ovat parhaimmillaan paperilla.
6. Kauneus ei ole katsojan silmässä, väittää neiti Saranti. Silmässä on mykiö, silmämuna, lasiainen, pupilli ja iiris. Katsoja on aitiossa. Jos kauneus olisi katsojan silmässä, silloin kauneus olisi huononäköisellä silmälaseissa. Tässä ei ole logiikkaa. Yhtä lailla hölmöä on sanoa, että "silmät ovat sielun peili". Onko se sielu sitten ihmisen ulkopuolella? Eikö olisi oikeellisempaa sanoa, että "silmät ovat sielun ikkunalasi"?
7. Pettämättömien logiikantaitojensa vuoksi neiti Saranti harkitsi insinöörin koulutusta. Hän kuitenkin myöhästyi pääsykokeista, koska ei osannut lukea sijaintikartasta mikä rakennuksista oli se, missä koe pidettiin.
8. Neiti Saranti uskoo ihmisiin, jotka käyttävät raitasukkia ja tarjoavat majoitusta kissoille.
28.8.2012
Lyhyitä totuuksia
Joskus on niitä päiviä, kun ei tunnu tapahtuvan mitään.
Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.
Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!
Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.
Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.
***
Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.
***
Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.
Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.
***
Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:
Sydämellinen kiitos!
Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin
Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:
Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.
Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.
Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!
Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.
Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.
***
Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.
***
Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.
Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.
***
Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:
Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin
Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:
Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.
19.1.2012
Kunnianhimo ja kilpailu
Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen -- vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.
Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.
Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.
Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."
Näin todellakin tein.
Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)
Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.
Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.
***
Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.
Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.
Vähintään kirjoittaja itse.
Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.
Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.
Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."
Näin todellakin tein.
Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)
Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.
Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.
***
Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.
Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.
Vähintään kirjoittaja itse.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)