Kirjailija arvioiden lukijana

Tiedän, että otsikon aihe herättää monenlaisia tuntemuksia. On heitä, jotka vahvasti ovat sitä mieltä, ettei kirjailija saa osallistua keskusteluun, jota hänen kirjoittamansa teos herättää. Hän ei etenkään saa vastata kritiikkiin (vaikka asiatiedoissa olisi mitä virheitä), saati loukkaantua siitä. Monessa tilanteessa näin uskovat ovat oikeassa. Lukijalla on täysi oikeus tehdä kirjasta oma tulkintansa. Kirjailija ei sitä voi sanella, eikä siihen puuttua, mutta kyllä minun mielestäni teoksesta voidaan keskustella -- jopa niin, että kirjailija on osallisena siinä.

Mitäpä muuta kirjailijahaastattelut ovat? Miten muuten lukija saisi tietää kirjan synnystä tai prosessin vaiheista? Yksi minulle hedelmällisimpiä kokemuksia on ollut kutsu lukupiiriin: Niin monia näkökulmia! Niin monipuolista keskustelua!

Avainasemassa mielestäni on kunnioitus: Kunnioitetaan sitä, jos joku ei halua osallistua sekä sitä, jos joku haluaa. Niin kirjailija kuin lukija.

***

En kuulu niihin kirjailijoihin, jotka jättävät arviot kirjastaan lukematta. Olen aivan liian utelias tietämään, miten luomani tarina rakentuu lukijoiden päässä. Minua todella kiinnostaa, mitkä ovat asioita, jotka he nostavat pääkohtina esille, miten he tulkitsevat valitsemiani sanoja, kohtauksia tai luomiani henkilöhahmoja; millaisia yhteyksiä ja merkityksiä he löytävät tekstistä. Hyvin usein on niin, että myös minä löydän jotain uutta tarinasta. Toisinaan en tunnista tarinaani lainkaan, mikä sekin on mielenkiintoista.

Tarina on kommunikaatiota. Kirjailijan päästä paperille, paperilta lukijan päähän. Ajatusten, kuvien ja tunteiden siirtämistä. Vau! On aivan valtaisan hienoa päästä lukemaan arvioita ja lukutunnelmia, jotka näin nettiaikana ovat minunlaisilleni pienemmillekin nimille tarjolla ja erityisessä arvossa. (Sanomalehtikritiikkejä ei ole tullut tietooni vielä yhden yhtä, ja voi olla ettei niitä tulekaan. Nuorten spefi ei ole se, mistä ensimmäisenä riennetään kirjoittamaan, valitettavasti.)

Naakkamestari on ollut monella tapaa tähän mennessä kunnianhimoisin tarinani. Ensinnäkin se oli raskas kirjoittaa päähenkilönsä Ennin vuoksi. Toiseksi tein mittavan taustatyön Tampereen historiasta voidakseni luoda uskottavan vaihtoehtohistorian, ja siihen päälle tuli sitten vielä haastava duuni luonnontieteiden puolelta, kun loin sulkatallennusjärjestelmän ja karttamallinnuksen. (Näistä tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa tarkemmin.) Onkin ollut ilahduttavaa huomata, että jo tähän mennessä lukijat ovat nostaneet esille oikeastaan kaikki itselleni tärkeät aiheet ja teemat, ja tehneet hyvin tarkkoja havaintoja ja tulkintoja kirjasta.

Katsotaanpa!

***

Muoto ja rakenne

"Koska kirja on hyvin klassinen pienoisromaani, se rakentuu vahvasti ideansa ja tarinansa ympärille. [...] Se onkin varsin tyylipuhdas esimerkki siitä, millaiseen kerrontaan pienoisromaanin muoto ja pituus sopivat." - Miina Hakonen, Risingshadow

"Harmitti, että Ennin tarina oli niin lyhyt. Toisaalta kirjan loppupuolella ymmärsin, että se oli Ennin tarina. Se ei olisi voinut jatkua pidempään." - Reta, Todella vaiheessa

"Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille." - Ofelia, Ofelia Outolintu


Ydintarina

"Avauksessa toistuvat klassisen orpotarinan kulissit, mutta se toimii Naakkamestarissa yllättävän hyvin. Kun kyse on vaihtoehtohistoriasta, tutut lähtökohdat antavat enemmän tehoa niille asioille, jotka ovat toisin." - Miina Hakonen, Risingshadow

"Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat


Teemat

"Työläisten oikeudet, eriarvoisuus ja sodan sekä väkivallan uhka kirjoitetaan Naakkamestarissa esiin vaihtoehtohistorian kautta, tavallisten ihmisten ja ursiinien välisenä skismana. Ursiinit ovat kielletty kansanryhmä, joilla on oma uskontonsa, jota syrjitään, epäillään sekä syystä että syyttä terroriteoista ja vallankumouksen suunnittelusta… niin, ehkäpä tästä voi lukea jotain niin historiasta kuin nykypäivästäkin." - Reetta Saine, IBBY Finland

"Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana."  - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

Lopetus

"Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen." - Ofelia, Ofelia Outolintu

"Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat



Kohderyhmä

"Tuplaluokitus nuorten ja aikuisten kirjoihin on juuri oikea." - Reetta Saine, IBBY Finland

"Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

"Naakkamestari sopii erinomaisesti sekä lapsille että aikuisille – se on kirja, joka ei aliarvioi lukijoitaan, mutta ei myöskään pröystäile hienoilla termeillä. Ylipäätään Naakkamestari on erinomainen opaskirja suomalaisen steampunkin maailmaan tutustuvalle." - Miina Hakonen, Risingshadow

***

Arviot löytyvät täydellisessä mitassaan:

Reetta Saine, IBBY Finland
Reta, Todella vaiheessa
Ofelia Outolintu
Miina Hakonen, Risingshadow
Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia

Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.

On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?

Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.

Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.

Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.

Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?

Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.

Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.

Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.

Kirjoittajan pulmia, osa 19. Kenelle kirjoitan?

Miksi otsikon mukainen kysymys pitäisi edes esittää? Onko kirjoittajan ajateltava kenelle hän kirjoittaa?

Jokainen kirjoittaja on tekstinsä ensimmäinen lukija, ja usein kuuleekin kirjoittajien painottavan, että he kirjoittavat ensisijaisesti itselleen. Tämä on minunkin helppo allekirjoittaa -- lähtihän oma kimmokkeeni koko kirjoitustouhulle siitä, että halusin kirjoittaa itselleni viihdyttävää lukemista. Jos kuitenkin tarjoaa tai haluaa tarjota tekstejään julkaistaviksi, myös niitä toissijaisia lukijoita voi olla hedelmällistä miettiä.

Olen kuullut huhuja kirjoittajakunnasta, joka ei mieti tai palaa teksteihinsä kun ne on julkaistu, ei lue arvioita tai hermoile vastaanotosta eikä hae kontaktia lukijoihinsa. Ehkä heitä on, ehkä kyse on vain myytistä. Valistakaa, viisaammat!

Oma tämänhetkinen näkemykseni on, että vaikka voisin kirjoittaa loputtomasti miettien vain itseäni lukijana, en voisi julkaista ellen jossain vaiheessa miettisi kenelle oikeastaan kirjoitan. Ehkä tämä liittyy jollain tavalla siihen, kun alkaa miettiä omaa kirjailijantaivaltaan -- uraansa, jos uskaltaa näin sanoa. (Minulla on edelleen identifioitumisongelmia.) Saamaansa palautetta nimittäin pilkkoo ja tulkitsee sen mukaan, minkälaiselle lukijalle on kuvitellut kirjoittavansa. Tämä lukijatyypin hahmottaminen voi olla hyvinkin alitajuista. Esimerkiksi jos palautteesta käy ilmi, että tonttutarinan lukenut ei pitänyt tekstistä, koska siinä oli tonttuja, voi kirjoittaja päätellä, että tarinassa ei välttämättä sinänsä ollut vikaa vaan se oli kohteensa kanssa eri paria. Jos taas tonttutarinasta ei pitänyt henkilö, joka on yleensä tontuista aivan innoissaan, palaute saa tyystin eri sävyn.

***

Kirjalle voisi hahmotella ainakin kolme erilaista päälukijaryhmää: kirjailijasidonnainen, genresidonnainen ja potentiaalinen. Kirjailijasidonnaisia lukijoita ovat he, joilla on luottokirjailijoita, joilta he lukevat uskollisesti kaiken mitä luottokirjailija julkaisee. He päätyvät lukemaan kirjan ennen kaikkea kirjailijan vuoksi. Genresidonnaiset lukijat haarukoivat kiinnostavimmat julkaisut tietyn genren sisältä tai hakevat lukemansa lähtökohtaisesti kirjan edustaman lajityypin alalta. He tarttuvat oikein markkinoituihin ja kiinnostavilta kuulostaviin tarinoihin, kunhan ne sijoittuvat genreen, joka on omalla mukavuusalueella. Potentiaalinen lukijaryhmä on se laaja ihmisjoukko, jonka tietoisuuteen jokainen kirja haluaisi ponnistaa. Apuna toimivat kirjallisuuspalkinnot, laaja mediahuomio ja lukusuositukset, mutta harmittavan usein potentiaalista tavoitetaan vain murena.

Ennakkoluulot ja -käsitykset ohjaavat monien lukutottumuksia eikä yksikään kirja koskaan löydä kaikkia, joita se voisi koskettaa.

Kriitikot ovat myös oma ryhmänsä -- näihin luen omalta osaltani myös aktiiviharrastajat ja kirjallisuudentutkijat. On varsin eri asia kirjoittaa viihdettä (eli helposti luettavaa, nopeasti sulavaa ja naururyppyjä aiheuttavaa) kuin taideproosaa (pysähtymistä vaativaa, hitaasti sulavaa ja otsaryppyjä syventävää). Vaikka kumpiakin kirjoitetaan, jotta niitä luettaisiin, niillä voi olla hyvin erilaiset vaikutuspäämäärät ja siten myös vastaanotto. Vähemmän lukevan mielestä jokin uusi ja raikas voi olla konkarilukijan mielestä tunkkainen ja lopeensa kaluttu. Ja toisin päin: konkarilukijaa ihastuttanut teos voi harvoin lukevan mielestä olla vaikeaselkoinen ja etäännyttävä.

Yksi itselle esitettävä kysymys voisikin olla: kirjoitanko kirjatavikselle vai kirjatohtorille -- vai kummallekin?

***

Entä vaikuttaako tieto lukijakunnista siihen, mitä tai miten kirjoittaa?

Pidän sitä mahdollisena, mutta en kovin määräävänä. Halu kirjoittaa ja se, mitä haluaa kirjoittaa, syntyy tietenkin kirjoittajassa. Kirjoittaja ei kuitenkaan ole ulkopuolisille vaikutteille altistumaton. Arviot, palaute, kustantamon suhtautuminen, apurahat ja palkinnot muokkaavat ja ohjaavat kirjoittajan näkemystä omasta työstä ja kirjoittajaidentiteetistä. Paras lukijakunta on tietenkin mahdollisimman laaja. Kustantamon on kuitenkin markkinoinnin kannalta mietittävä kirjan kohderyhmä, ja tuo valittu kohderyhmä saattaa olla hyvinkin eksklusiivinen. Väärin kohdennettu on huonosti myyty -- mikä vuorostaan tietää jännityshikoilua kirjailijalle, kun seuraava käsikirjoitus menee kustannuspäätöksen alle.

Ehkä tärkeimpänä pidän kohderyhmämietinnässä sitä, että asemoi itsensä kirjoittajana paikkaan, jonka tuntee omakseen. Kun kaikkia ei millään voi miellyttää, on helpottavaa tietää onnistuneensa edes sillä alueella, johon on tekstin mielessään sijoittanut.

Tiistaitunnustus: suomalaista fantasiaa? Kiitos hyi!

Seuraa tunnustus.

Kuusi vuotta sitten olin siinä käsityksessä, että kotimaista fantasiaa ei ole. Ja jos onkin, se on paskaa tai ainakin suunnattu lapsille. (Tuohon aikaan en tiennyt termistä spekulatiivinen fiktio.)

Ei kiinnostanut edes ottaa selvää, sillä ulkomaisella tarjonnalla pärjäsi mainiosti.

Kun sitten aloin itse kirjoittaa fantasiaa -- ja etenkin sen jälkeen kun halusin tekeleeni kustannetuksi -- tajusin mahdollisesti liittyväni tuohon pieneen porukkaan. Aloin hankkia tietoa siitä, mitä täällä oikein kirjoitetaan, ja kuka kirjoittaa. Ja kappas, tällaisen ensivaikutelman sain: suomalainen scifi makaa peltiosat ruostuneina aktiiviharrastajien hartioilla, aikuisille julkaistaan laadukasta, syvällistä ja omaperäistä (korkeakirjallista!) uuskummaa, jossa realistinen maailma jollain tavalla hassusti nytkähtää, ja lapsosille on tarjolla iloista fantasiaa.

Älkää vetäkö hernettä nenään, tämä oli rehellinen, koulimaton ensivaikutelmani tavislukijana.

Aivan viime vuosien aikana on kuitenkin tapahtunut paljon. Vaikka Anu Holopainen on tarjonnut fantasiaa jo viidentoista vuoden ajan ja Johanna Sinisalokin pokkasi mainiolla peikko-teoksellaan Finlandian kaksitoista vuotta sitten (anteeksi kaikille niille kirjailijoille, jotka eivät tulleet mieleen, mutta tässä piileekin kenties juttuni pointti), tuntuu siltä että kotimainen anti spekulatiivisen fiktion saralla vain paranee ja monipuolistuu. Hieman syvemmälle kahlaamalla löytyy lukuisa joukko teoksia, joihin kannattaa tutustua. Nyt on käynyt niin, että luen kotimaista spefiä huomattavasti enemmän kuin ulkomaista.

Silti, toistuvasti, törmään (pääasiassa) nuorten lukijoiden kommentteihin: "yllättävän hyvää suomalaiseksi", "minulla oli epäluuloja tätä kohtaan, koska kirjoittaja oli suomalainen", "en yleensä lue kotimaisia fantasiakirjoja" jne.

Täytyy sanoa, että suomalaiselle fantasiakirjailijalle nuo sanat eivät ole kauhean kannustavia, mutta tunnistan niistä silti itseni takavuosina. Hävettää ja hämmästyttää. Mistä tämä jo hyvin nuorilla esiintyvä epäluulo syntyy? Ovatko tosiaan kotimaiset kirjat aiheuttaneet suuria pettymyksiä? En muista omalta kohdaltani mitään megapettymystä, ennemminkin sitä etten vain löytänyt juuri sitä mitä kaipasin.

Tuntuuko ulkomainen sitten jännemmältä tai tarpeeksi etäiseltä takaamaan varmasti eskapismin, kun kirjaa ei esimerkiksi ole kirjoittanut sannanieminen? Onko tulevaisuudessa tulossa muutos, kun suomalainen fantasiatarjonta muuttuu entisestään monipuolisemmaksi? Jotkut povaavat jo realismin rynnistävän takaisin ryminällä, mutta minä säilyttäisin mielelläni kummatkin. Jokaiselle jotakin, mutta spefi on tullut jäädäkseen!

Pieni maa, pienet julkaisumäärät, joten ehkä voi hyvinkin olla, että viime vuosiin saakka himolukijat eivät kerta kaikkiaan ole löytäneet tarpeeksi ja juuri omanlaistaan. Muistan, että kun etsin, löysin kotimaisesta fantasiatarjonnasta lähinnä muinaiseen Suomeen tai suomalaiseen mytologiaan pohjautuvia tai niistä ammentavia kirjoja, jotka eivät olleet minun teekupposeni. (Kutsun niitä hellästi tuohifantasiaksi.) Niille on sijansa, mutta itse kaipaan usein jotain lennokkaampaa ja viihteellistä -- jota sitten päädyin kirjoittamaankin, kun turhauduin.

Jossain määrin ei voi myöskään välttyä miettimästä, onko vika osittain kustantamoissa: löytyykö niistä näkemystä, osaamista ja ennen kaikkea ymmärrystä fantasiagenreä kohtaan? Mitä kaikkea on mahdettu tarjota, mihin ei ole tartuttu?

***

Sana on vapaa! Mikä erottaa sinun mielestäsi kotimaista spefi/fantasiatarjontaa ulkomaisesta? Uppoaako kotimainen vai vältteletkö sitä viimeiseen asti? Mitä kaipaat tai olet jäänyt kaipaamaan kotimaan fantasia-annilta?

Liebster-tunnustus ja lista

Sekä Ahmu Vinttikamarissa -blogista että Kirsi Kirsin Kirjanurkasta antoivat viime vuonna minulle tunnustuksen! Olen ollut saamaton ja tunnustuksen tunnustaminen on jäänyt roikkumaan, mutta toivottavasti en ole vaikuttanut kovin kiittämättömältä. Ohjeet kuuluvat näin:

1. Kiitä antajaa ja linkitä hänen blogiinsa

2. Valitse viisi suosikkiblogiasi jolla on alle 200 lukijaa, ja kerro se heille jättämällä kommentti

3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi

4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen

Kun tämä tunnustus nyt on jäänyt pyörimään kuukausikausiksi mieleni nurkkiin, en oikein kehtaa sitä eteenpäin lähettää. Kiitos kuitenkin Ahmulle ja Kirsille tunnustuksesta!

Listaan tähän sen sijaan neljä asiaa, joita lukija on arvaillut kirjoittajasta (siis tässä tapauksessa minusta) pelkkien tekstien perusteella, ja kerron kuinka hyvin he ovat osuneet oikeaan.

1. "Onkohan Meresmaa suurikin salmiakin ystävä?" - Normandiani 

     (Arvatkaa, mitä mussutan paraikaa!)

2. "Luulin aloittaneeni miehen kirjoittaman kirjan lukemisen." - Pigeonnaire

    (Hahaa! Gotcha!)

3.  "Yhteydet R.A. Salvatoren mustan haltian kissakaveriin ovat kipeän selviä. (Reusta.)" -Antti Oikarinen, Tähtivaeltaja 3/2012

(Sori, mutta Salvatore ei ole tuttu kuin kursorisesti.)

4. "Kirjailijalla täytyy olla lapsia, kun kirjoittaa äitiydestä näin tunnistettavasti." - sähköpostipalaute

(Ei ole, ei tule.)

Kirjoittajan pulmia, osa 16. Palaute ja sen vastaanottaminen

Kun olin ensimmäisiä kertoja vastaanottamassa palautetta tekstistäni kirjoittajaringissä, sain ohjeistuksen kuunnella palautteet ilman, että sanoisin niihin mitään. Ensin ajattelin, että mitä, miksi minulta riistetään mahdollisuus selittää ja puolustautua: onhan kyse sentään minun tekstistäni. Aika pian ymmärsin kuitenkin viisauden tämän menettelyn takana.

Palautteen antaminen ei ole helppoa, etenkään ellei sen antaja ole harjaantunut. Lukijaa voi arastuttaa sanoa kohdista, jotka aiheuttivat hämminkiä. Hän voi olla epävarma siitä, lukiko oikein tai lukiko tarpeeksi tarkasti tai onko tarpeeksi laajasti kirjallisuutta lukenut ymmärtääkseen esimerkiksi haettua tyylilajia tai intertekstuaalisuuksia. Jos palautteen vastaanottaja tässä herkässä palautteenantovaiheessa alkaa kovasti puolustella ja ärhäköityy, käy helposti niin että palaute tyssää siihen. Lukijasta tulee simpukka, joka kätkee helmen, joka olisi voinut olla tuloillaan, jos kirjoittaja olisi malttanut kielensä.

Palautteen vastaanottaminen, sen ymmärtäminen ja sisäistäminen, vie aikaa. On kunnioittavaa palautteenantajaa kohtaan kuunnella loppuun ja kiittää palautteesta. Hän on kuitenkin nähnyt sen vaivan, että on lukenut hengentuotoksen ja rohkaistunut kertomaan asioista, joita ei ymmärtänyt tai jotka jäivät epäselviksi. Hän paljastaa haavoittuvuutensa lukijana ja mahdollisesti erehtyväisyytensä ihmisenä. Kummatkin ovat herkkiä asioita, joihin ei tule suhtautua ylimielisesti.

Ymmärsin myös sen, että teksti ei enää olekaan pelkästään minun. Antamalla sen luettavaksi ja arvioitavaksi olen tyrkännyt sen ottamaan ensimmäisen askeleensa itsenäistymisen polulla. Minun tehtäväni ei ole puolustaa sitä tai selitellä -- toki kun on kyse keskeneräisestä työstä, on odotettavissa, että se seisoo vielä huterin jaloin. Vastaanotetun palautteen avulla jalat jämäköityvät.

Ja tästä päästäänkin seuraavaan vaiheeseen: kun palaute on kuunneltu ja sen antajaa kiitetty vaivannäöstä, on aika seuloa palaute.

Mitä enemmän palautteenantajia, sen parempi. Ainakin jos teksti on jo niin pitkällä, että viisi eri mielipidettä ei hajota sitä kirjoittajan mielessä viiteen eri suuntaan. Jos jokin seikka tekstissä saa aikaan useita eri mielipiteitä, kirjoittaja voi miettiä, onko kyseessä todellakin vain makuasia. Lukijat ovat erilaisia. Se on kirjoittamisessa antoisaa ja haasteellista. Mutta jos kaikki viisi ovat yhtä mieltä, kirjoittajan kannattaa kuunnella -- tekstissä todennäköisesti on jotain korjattavaa.

Joskus palautteenantaja kertoo myös korjausehdotuksia kohtiin, jotka eivät toimi. Ne kannattaa ottaa ehdotuksina, ei ainoana mahdollisuutena. Kirjoittaja itse tietää parhaiten mitä hän tekstillään haluaa sanoa. Lukija ei välttämättä sitä tiedä, sillä tapana ei  yleensä ole selittää tekstiä auki. Ongelmakohtia voi usein korjata monella eri tavalla. Minusta on kirjoittajan vastuulla päättää, mihin ratkaisuun hän päätyy: erottaako esimerkiksi kaksi toisiinsa sekoittuvaa henkilöhahmoa muuttamalla kerronnan aikamuotoja vai poistamalla toisen näkökulman kokonaan.

Muutosehdotukset voivat toki olla hyviäkin. Ne kannattaa ehdottomasti hyödyntää -- ellei tässä tekstissä, niin kenties huomioida tulevissa.

***

Palautteensaamisen tärkeys ja sen vastaanottamisen haasteet eivät ole poistuneet, vaikka voin kutsua itseäni nykyään kirjailijaksi. Eittämättä olen kirjoittajana harjaantuneempi ja uskon vahvemmin siihen, että kykenen parantamaan tekstiäni, vaikka se aluksi olisikin levällään. Jokaisen tekstin myötä oppii lisää itsestään kirjoittajana, mutta ilman esilukijoita ja palautteenantajia kehitys voi jäädä junnaamaan paikoilleen.

Minulla on vahva tunne siitä, että elän edelleen etsikkoaikaa kirjoittajana. Kehityn, en ole valmis. Esilukijat, lukijat -- kaikki he, jotka uskaltautuvat antamaan palautetta, ovat oppainani. Sanotaan, että hyväksi kirjoittajaksi oppii lukemalla ja kirjoittamalla paljon. Lisäisin siihen: ja kuuntelemalla.

Kuuntelisin mielelläni teidän ajatuksianne palautteen vastaanottamisesta ja sen antamisesta, hyvät lukijat! Kirpaiseeko se liian syvältä, halvaannuttaako vai kannustaako yrittämään vielä kerran? Tuntuuko palautteen antaminen vaikealta vai onko se helppoa?

Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo

Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?

Minä pidän, luen ja osittain olen.

Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.

***

Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.

Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?

Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.

***

Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?

Mikä on genren merkitys lukukokemukselle?

Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)

Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.

Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?

Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?

Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?

Kyllä ja ei.

Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.

Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.

Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?

Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.

Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.

***

Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?

Lukijapalaute esikoiskirjailijan näkökulmasta

Viime aikoina olen ajatellut paljon lukijapalautetta ja sen vaikutusta kirjoittamiseen.

Kuten olen varmaan aiemmin jo kirjoittanut, on aivan eri asia saada palautetta keskeneräisestä työstä kuin valmiista. Julkaistusta kirjasta saatu palaute auttaa hahmottamaan jossain määrin, mistä lukijat pitivät ja mistä eivät pitäneet. Tähän kuitenkin vaikuttaa se, kuinka monelta taholta kuulee samasta asiasta: on eri asia sanooko kymmenen ihmistä vai yksi, että henkilö B ei ollut uskottava tai että juonessa oli logiikkavirhe.

Kirjailija voi olla erehtyväinen, mutta niin voi olla lukijakin. Jokainen muodostaa lukemastaan oman mielipiteensä, johon vaikuttaa paljon kirjailijasta riippumattomia seikkoja: aikaisemmat luetut kirjat (lukuhistoria), mieliala, odotukset, ennakkoluulot ja -käsitykset, toisten mielipiteet ja arviot, ympäristö (onko hälyä, keskeytyksiä, rauhattomuutta), väsymys. Jokainen lukijapalaute on varmasti rehellinen palaute, mutta kirjailijan täytyy suodattaa.

Voisin sanoa suoraan, että lukijapalaute ei muuta sitä mitä tai miten kirjoitan. Se on totta siltä osin, että kirjoittaja kirjoittaa aiheesta, joka häntä itseään kiehtoo niin paljon, että siitä on pakko kirjoittaa. Siihen haluaa panostaa, uhrata aikaansa; hikeä, verta ja kyyneleitä. Ulkopuolelta voi tulla pyyntöjä, että kirjoita tästä tai tuosta, mutta jollei aihe saa vastakaikua kirjoittajan luissa ja ytimissä, kynnys aloittaa kirjoittaminen pysyy muurin korkuisena. Se, miten kirjoitan, tulee puolestaan niin syvältä selkärangasta, että vaikka lopputulosta voi hioa, leikata ja kiillottaa, oma ydin säilyy aina. Se on kirjailijan omaäänisyyttä -- toisilla kovaäänisempää, toisilla hiljaisempaa. Joillain ehkä jopa muunneltavissa, mutta ei ulkopuolisesta painostuksesta vaan sisäisestä pakosta.

Mutta -- ja tässä tuleekin nyt tärkeä "mutta" -- lukijapalaute vaikuttaa siihen, millainen olen kirjailijana ja olenko sellainen ollenkaan. Kirja, jolla ei ole lukijaa, ei ole olemassa. Ja ellei ole kirjaa, ei ole kirjailijaa.

(Tässä kohtaa minulle tulee mieleen, että kirjailija on tavallaan ammattirooli, jokin sisäinen osa minuutta, varjoihminen, jonka olemassaolo on häilyvää ja silti sielussa syvällä. Jos saisin olla kokopäiväisesti kirjailija, muuttuisiko rooli, väistyisikö varjo, tulisiko minusta eheämpi. Lakkaisinko enää silloin olemasta kirjailija, jos minun kirjoittamaani ei lukisi kukaan?)

Ei tarvitse edes puhua rahasta. Kirjasta voidaan käydä vilkastakin keskustelua ja sitä saatetaan lukea paljon, mutta myydä silti melko vähän. Oma tilanteeni puolestaan on -- ja tulee jatkossa varmastikin olemaan -- etten saa elinkustannuksiani katettua kirjoittamisella. Kustantajan puolesta en osaa sanoa, milloin kirjat myyvät niin vähän, ettei sopimuksia enää synny. Varmaa kuitenkin on, että lukijapalaute ruokkii kirjailijan sielua vaikka ei suuta ruokkisikaan. Sitä tarkoitan kirjailijan olemassaololla.

Jos pidät kirjasta, kerro se.

Se on minun vilpitön toiveeni. Ellet kehtaa kertoa kirjailijalle, kerro kaverille. Kirjalla ei voi olla koskaan liikaa lukijoita.

Minkälaista lukijapalautteen sitten pitäisi olla? Onko järjetöntä sanoa kirjailijalle vain, että "tää oli kiva, pidin tästä" tai "ei ollut mun juttu"? Eikö palautteen pitäisi olla kehittävää, pitäisikö siitä osata sanoa jotain hienoa?

Ei mielestäni. Kaikki palaute on tärkeää, jopa se negatiivinenkin. Pahinta kirjailijan näkökulmasta on kirja, josta kukaan ei sano mitään. Tulee tunne, kuin olisi synnyttänyt rakkaudella ja vaivalla maailmaan jotain kuollutta. Silloin tulee suru.

***

Olen saanut lukijapalautetta esikoisestani mukavasti -- enkä vain blogien kautta. Ne ovat vahvistaneet omaa näkemystäni siitä, että tämänkaltaiselle kotimaiselle fantasialle löytyy kyllä lukijoita: kunhan heidät ensin tavoittaa ja kunhan he voittavat ennakkoluulonsa suomalaista fantasiaa (tai ylipäätään fantasiaa) kohtaan. Mielenkiintoista on se, että kirjoitan sarjaa. Millä tavalla lukijoiden mielipiteet muuttuvat uusien osien myötä? Tuleeko pettymyksiä vai paraneeko ensimmäinenkin osa heidän mielessään? Entä mitä tapahtuu sitten, kun sarja on valmis? Minkälainen kokemus siitä lukijoille lopulta jää?

On kuitenkin niin, että olen tarinan orja yhtä lailla kuin herra. Joitain asioita ei voi muuttaa. Mifonkien tarinan kirjoitan niin kuin se mielessäni on syntynyt ja tyylillä, joka minulle on ominta. Kirjoitan edelleen ensisijaisesti itselleni. Tänne lukijapalaute ei yllä, sillä tarinan ääni on voimakkain. Kustannustoimittaja ja esilukijat auttavat muokkaamaan kokonaisuudesta eheän ja lukijakelpoisen.

Lukijoille jää tehtäväksi herättää kirja eloon.

Lukija kohtaa kirjailijan ja kirjailija lukijan

On kaksi kohtaamisen päätyyppiä:

1) Suunnittelematon
2) Suunniteltu

Kun lukija kohtaa kirjailijan suunnittelemattomasti, hän ei yleensä saa mitään järkevää ulos suustaan. Ainakaan aluksi. Kun lukija tapaa kirjailijan suunnitellusti, huulien välistä karkaa ynähdys. Pääasiassa kohtaaminen koostuu tuijotuksesta, hätäisestä kättelystä ja päässä kaikuu hokema: apua-mitä-mä-nyt-sanon-en-just-nyt-muista-edes-sen-viimeisimmän-kirjan-nimeä-vaikka-luin-sitä-aamutunneille. Tai apua-mitä-mä-sanon-en-edes-ole-lukenut-siltä-mitään-mutta-se-on-voittanut-jotain-palkintoja-ja-kai-mun-pitäisi-olla-sitä-lukenut.

Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnittelemattomasti, hän todennäköisesti vaikuttaa poissaolevalta ja hieman hassulta, sillä oivallus siitä, että omalle kirjalle todella löytyy lukijoita, on humalluttavan häkellyttävä. Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnitellusti, hän on todella hermostunut. Entä jos lukija pettyy? Entä jos hän ei edes tunnista eteensä tupsahtavaa ihmistä kuvasta, joka kirjan kanteen on painettu?

Nämä kaksi roolia ovat tulleet ajankohtaisiksi nyt, kun olen tutustunut moniin kirjailijoihin, joiden teoksia olen lukenut, ja myös siltä osin, että Mifongin perinnön lukeneita on alkanut tulla vastaan. On oikeastaan melko huvittavaa, kuinka jäykäksi ja kömpelöksi tilanne voi mennä, kun kyseessä on kuitenkin vain kaksi ihmistä, jotka kohtaavat, ja sitähän tapahtuu luonnostaan päivittäin. Ilmi tulee, että kirjailija on fiktiota. Ihminen ei. Ja minulle lukijana tämä on joskus ollut hankala pala. Ihminen tulee liian lähelle, mutta kirjailija on kuva, jonka voi pitää kauempana ja olla liikaa sitä ajattelematta. Niin sen kuuluu tavallaan ollakin, koska kirjailijaa tärkeämpi on kirja.

Mutta kuinka paljon lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan tapaaminen? Entä kuinka paljon kirjoittamiseen vaikuttaa lukijan kohtaaminen?

Minulla on aavistus, että tällainen vuorovaikutus, jossa kirja ikään kuin häviää taka-alalle ja persoonat astuvat etualalle, voi olla voimakas, jopa leimaava, menneitä ja tulevia lukukokemuksia ajatellen. Sosiaalisessa mediassa kirjailija voi säilyttää fiktiivisyytensä, mutta kasvotusten se ei onnistu. Joidenkin kirjojen kanssa haluan pitää tiukan linjan ja vältän parhaani mukaan kohtaamasta kirjailijaa. Pelkään, että jos hänet tapaan, lukukokemukseni muisto muuttuu ja värittyy -- nimenomaan huonompaan. Tämä pelko on helkkarin hölmö, sillä pitäisihän minun tietää, että teos on enemmän kuin tekijänsä. Sitä luulisi, että kykenisi erottamaan nämä kaksi.

Ehkä jokin totuus piilee siinä, että lukijan mieli on ailahtelevainen ja kirjallinen tarjonta runsasta. Pienikin seikka voi heilauttaa viisarin punaiselle ja lukupinon järjestys muuttuu. Enkä haluaisi menettää yhtään hyvää kirjaa ennakkoluulojen tai olettamusten vuoksi.

Kirjailijalta tyylikkäin veto ehkä olisi pysytellä hiljaa ja taka-alalla. Antaa työnsä puhua puolestaan, kuten sanotaan.

Mutta tiedättekö mitä? Omalta kohdaltani olen huomannut olevani hyvin sosiaalinen olento, kun mennään kirjoittamisen puolelle. Jos en bloggaisi, verkostoituisi ja osallistuisi messuihin ja tapahtumiin, en koskaan olisi tavannut kaikkia teitä. Inspiraatio syntyy usein yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta ihmisistä saa voimaa, perspektiiviä ja uskoa tekemiseensä.

Toivon siis tulevaisuudessakin runsaasti kohtaamisia. Riskeistä huolimatta.

Hyvät lukijat, miten teidän kohtaamisenne lukijoiden tai kirjailijoiden kanssa ovat sujuneet? Onko niitä ollut?

Hei, kuka puhuu nyt -- ajatuksia dialogista

Toisinaan kuulee sanottavan, että jotkut kirjoittajat ovat erityisen taitavia joko kirjoittamaan dialogia tai kuvailemaan ympäristöä -- ikään kuin nämä kaksi taitoa eivät voisi esiintyä samanvahvuisina samassa henkilössä. En tiedä onko ajatuksessa pieni totuuden siemen, mutta sen tiedän, että dialogin kirjoittaminen ei tosiaan ole helppoa.

Seikkailufantasiaa kirjoittaessani olen päätynyt kirjoittamaan dialogin pääosin kirjakielellä. Murteiden käyttö tuntui omituiselta, vaikka pienellä värittämisellä puheenparren saisikin sorvattua helpommin yksilölliseksi. Murteiden käytössä on sekin hankaluus, että ne voivat antaa hahmosta hyvin leimautuneen kuvan lukijasta riippuen. Huomasin tämän kun luin Diana Gabaldonin Matkantekijä-sarjaa sekä suomeksi että alkuperäiskielellä. Suomeksi käännetyssä versiossa Jamie puhuu "mää ja sää" -murretta, ei kuitenkaan ihan suoranaisesti tamperetta. Minulle maalautui kuva paljon hitaammasta ja humoristisemmasta tyypistä kuin alkuperäiskielen synkempi Jamie, joka puhuu skottimurteella. Pidin kummastakin, mutta olen turhaan yrittänyt mielessäni yhdistää näitä kahta -- sitkeästi he pysyvät erilaisina hahmoina, kuin kaksosina.

Seuraavassa muutama seikka, jotka ärsyttävät minua dialogissa:

1) Ei kerrota kuka puhuu.

Tästä on ainakin kaksi versiota: ensimmäisessä kaksi tai useampi henkilöä keskustelevat, mutta kirjoittaja jättää jossain vaiheessa lukijan arvailujen varaan sen, puhuvatko henkilöt säännönmukaisesti vuorotellen vai ei.

"Ehkä se oli kissa", Mert sanoi.
"Tai koira", Göta arveli.
"Ei, kyllä se kuulosti enemmän naukaisulta."
"Vai olisiko jokin ihan muu?"
"Kuten mikä?"
"No vaikka jokin lisko."
"Ei täällä sellaisia ole."
"Mistä tiedät? Viime viikolla lehdessä oli juttu leguaanista, joka oli ilmestynyt porraskäytävään. Säikäytti jonkun mummon."

Ymmärrän sen, että joissain tapauksissa voi olla tärkeämpää se, mitä puhutaan kuin se, kuka puhuu. En tiedä teistä muista, mutta lukiessani kuvittelen henkilön äänen pääni sisällä ja lukemista häiritsee suuresti, jos en tiedä kuka puhuu. Joudun joskus ihan laskemaan, miten vuorottelu menee. Ylläolevassa esimerkissä joutuu vähän vaivaamaan päätään, että saa tietää, kumpi puhujista on lukenut lehdestä jutun leguaanista, Mert vai Göta. Vai pysyikö teistä joku heti kärryillä siitä, kuka oli kyseessä?

Ratkaisuksi ehdotan, että jossain välissä kirjoittaja ojentaisi huomaavaisesti auttavan kätensä ja lisäisi esimerkiksi "No vaikka jokin lisko" -repliikin jälkeen "Göta sanoi ja nyrpisti nenäänsä." Silloin voisin jatkaa lukemista häiriintymättä eikä tarina keskeytyisi epäolennaisuuksien arpomiseen.

Toinen versio puhujan pimittämisestä on ehkä vieläkin turhauttavampi. Esimerkki, kun puhujia on useampia ja dialogit ovat erityisen pitkiä ja informatiivisia:

"Tässä on nyt jotain mätää. Kyllä Arvosen olisi pitänyt olla jo täällä. Holja soitti tunti sitten eikä sanonut mitään viivästyksistä tai siitä, että reitillä olisi ruuhkaa. Onkohan taas linjoissa vikaa vai missä lienee syy. Konttorilla sanoivat kyllä, ettei tällä viikolla pitäisi esiintyä häiriöitä. Hemmetin herraskaiset. Aina saa olla odottamassa", Turtonen sanoi.
"No pitäisikö soittaa takaisin ja kysyä mikä maksaa. Ei siitäkään mitään tule, että odottelemme täällä puntit suorina. Aika on kallista, luulisi herrojenkin sen tietävän. Pistäs nyt soittaen, että päästään kotiinkin", Rasseli hoputti ja taputteli taskuaan, jossa säilytti savukkeitaan.
"Perjantaina Arvonen oli kuulemma ollut sitä mieltä, että kaupan solmiminen olisi yksi hujaus vain ja asioissa päästäisiin eteenpäin juohevasti. Saapa nähdä mikä ääni kellossa nyt kilkuttelee, että onko tullut ryppy rakkauteen vai onko Holjalta pamahtanut rengas alta", Mörrilä mietiskeli.

En jaksa keksiä pidempää (tai parempaa) dialogia, mutta toivon että tästäkin saa vihiä mistä on kyse. Lukija saa tietää vasta pitkän dialogin päätteeksi kuka puhuu. Arvaatte varmaan kuinka hankalaa on kuvitella henkilön puheääni, kun ei tiedä kuka on kyseessä! Kirjoittajista löytyy toki niitäkin taitureita, jotka osaavat kirjoittaa dialogia, jossa sanavalinnoista, murteesta tai jostain mystisemmästä käy lukijalle saman tien ilmi, kenellä on suunvuoro, mutta kokemusteni mukaan näitä kirjoittajia ei ihan hirveästi ole. Minunlaiselleni lukijalle tällainen dialogin asettelu tuo harmia etenkin, koska en voi keskittyä dialogin sisältöön: huomioni vie äänessäolijan selvittäminen. Vilkuilen siis epätoivoisesti nimeä tekstin seasta, jotta voin kuvitella oikean äänen puhujalle, ja tarinassa eteenpäin pääseminen takkuilee.

Yksi versio tällaisesta pimittämisestä on muuten se, kun paikalle ilmestyy uusi henkilö ja kirjoittaja kertoo sen lukijalle vasta dialogin lopussa: 


"Meidän on onnistuttava tässä paremmin. Huomenna riesaksemme tulevat blosmoniitit ja kaiken on oltava kunnossa tai muuten hukka perii. Joka jannun on oltava skarppina. Tattarisäiliöiden täytyy kiiltää kuin hanojen pomojen pikkulassa", sanoi huoneeseen astunut Wiljam, jota toiset kääntyivät katsomaan.

Ylläoleviin on olemassa varsin yksinkertainen ratkaisu: pilkkominen. Dialogin ensimmäisen lauseen tai virkkeen jälkeen kun kertoo, kuka puhuu, lukijan ei tarvitse arvailla. Ja uuden henkilön tulemisen voi kertoa ensimmäisenä:


Wiljam astui huoneeseen. "Meidän on onnistuttava tässä paremmin", hän sanoi.

2) Keskustelijat vastaavat jokaiseen kysymykseen siinä järjestyksessä, jossa ne on esitetty.

Tämä saa minut suorastaan epätoivoiseksi! Jos jollain saa dialogin epäuskottavaksi, niin kirjoittamalla näin:

Andel katsahti tyttöä. "Milloin se olikaan, kun äitisi sai kenkää kattilatehtaalta? Mirja muisteli, että se olisi ollut syyskuussa, mutta toisaalta se saattoi olla elokuussakin, kun Robertkin oli lomautettuna. Muistatkos sinä Robertin? Ehkäpä et, kun olit silloin sen verran pieni. Robertilla oli aina taskussa niitä kovia karamelleja, joita tarjosi jokaiselle sukulaisen ipanalle. Tiedät kai ne hedelmien muotoiset, peltirasiassa?"
Teresa heilautti letin olkansa yli. "Äiti jäi pois töistä syyskuun puolivälissä", hän sanoi. "Ja kyllä minä muistan Robertin oikein hyvin. Ne karamellit maistuivat aika kirpeiltä, etenkin sitruunan malliset. Olen nähnyt niitä peltirasioita kirpputoreilla."

On paljon todennäköisempää ja luontevampaa, että ihminen vastaa viimeiseksi esitettyyn kysymykseen ensimmäisenä. Ja saattaa unohtaa vastata kokonaan osaan kysymyksistä. Tai jättää tahallaan vastaamatta. Hyvässä dialogissa on harkittua arvaamattomuutta. Ihmisten puhe polveilee, mutta kirjallisuudessa tyhjä höpöttäminen kannattaa jättää pois. Poukkoilevuuden ja luonnollisuuden vaikutelma tulee luoda muulla tavoin, muuten lukija alkaa haukotella.

3) Puheen kuvailun pursuilevuus.

Tästä on kaiketi kaksi koulukuntaa. Toisten mielestä on mukavaa, kun kirjoittaja kertoo millä tavoin hahmo mitäkin sanoo.

"Hieno juttu!" Annukka kiljahti ilahtuneesti.
"Nyt voimme aloittaa oman kerhon", hihkui Terttu riemuissaan.
"Onko nyt otettu huomioon, mitä tämä kaikki maksaa?"mörähti Martti-Pekka epäluuloisena.
Jukka hymähti kyllästyneesti ja sanoi: "Ämpee pelkää, että se joutuu kaivamaan omaa taskuaan. Siksi se vastustaa."
"En minä vastusta", Martti-Pekka puolustautui.

Jos joku tällaisesta tykkää, niin mikä jottei. Minun makuuni tällaisessa dialogissa on turhan paljon alleviivaamista. Teksti hyppää silmille ja turruttaa. Ei tee mieli ajatella kunkin hahmon sanojen sävyjä ja suhtautumista itse, kun kaikki on valmiiksi pureskeltu. Mitään ei jätetä mysteeriksi ja jännite katoaa.

Samaan kategoriaan tipahtaa myös puhumista ilmaiseva verbi. On totta, että kirjoittaja voi ilmaista hahmojen sanomiset värikkäämminkin kuin "sanoi", "huusi", "kysyi" tai "virkkoi", mutta minun päätäni alkaa jyskyttää, jos vaikuttaa siltä että kirjoittaja suorastaa välttelee tällaisia huomaamattoman hiljaisia sanoja, jotka eivät pakota lukijaa tulkinnassaan vain tiettyyn päätelmään. Sanotaan, että itse dialogista ja tilanteesta tulisi käydä ilmi sanomisen sävy ja tapa, ja se on aivan totta. Kyllästyn tekstiin hyvin nopeasti, jos jokainen dialogin pätkä on joko hihkaistu, voivoteltu, murahdettu, maristu, hörähdetty, paukautettu, ällistelty, ulvottu, inahdettu, noin muutaman mainitakseni. Kyllä näitäkin voi käyttää, mutta harkiten ja kitsaasti.

***

Lukijana sitä on helppo sanoa, milloin jokin toimii tekstissä ja milloin ei. Kunpa se olisi kirjoittajanakin yhtä vaivatonta huomata omasta tekstistään! Valitettavasti näin ei taida olla.

Hyvät lukijat, miten teidän laitanne on? Pystyttekö samaistumaan ylläkuvattujen esimerkkien tuomiin ongelmiin, vai oletteko eri mieltä? Entä millä pidentäisitte listaa? Omat kokemukset ovat tervetulleita!

Kotimaista en lue

Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.

Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.

Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.

En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.

Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.

Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät  mahdu kaikki esille.

Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.

Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.

Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.

Kirjoittajan pulmia, osa 11. Tyhmä lukija vai huolimaton kirjoittaja?

Kukaan ei halua tuntea olevansa tyhmä lukija, mutta uskoisin että se on yleistä. Vastaan on tullut teksti -- joko painettu tai käsikirjoitus -- jonka tapahtumia ei ole pystynyt seuraamaan tai sitten ne ovat olleet valmiiksipureskeltuja.

Kirjoitusoppaissa ja -kursseilla sanotaan usein, että lukijaa ei saa aliarvioida -- mitään ei saa selittää, alleviivata, osoittaa tai muutoin heilutella liian näkyvästi lukijan nenän edessä. Yhtä vahingollista on yliarviointi. Niinkin yksinkertaisilta kuulostavat kohdat kuin henkilön siirtyminen tilassa tai tilasta toiseen täytyy kirjoittaa auki, jottei lukija ole yhtä hukassa kuin hahmo paperilla. Ihmisten suhteet toisiinsa on hyvä tuoda julki, ettei vasta toiseksi viimeisessä kappaleessa käy ilmi, että kyse olikin päähenkilön siskosta eikä naapurista, ellei näin ole tarkoitus. Joskus sekaannusta tuo myös androgyynisen nimen takana piileksivä sukupuoli, joka jää paljastamatta. Toisaalta pidän tällaisesta hämärtämisestä, koska se kertoo paljon leimakulttuurista, jossa elämme.

Ei siis saa kertoa liikaa, mutta ei myöskään liian vähän. Informaation oikea annostelu on tärkeää.

Kun itselle tuli ensimmäistä kertaa eteen arvioida toisten kirjoittamia tekstejä ryhmässä, jouduin monesti miettimään sitä, olinko lukenut huolimattomasti ja siksi tipahtanut kyydistä. Uskaltauduin silti sanomaan hämmennykseni tekstikohdasta ääneen. Joskus kyse oli huolimattomuudesta, joskus ei, mutta yhden asian uskon varmasti: niin isossa ryhmässä joku muukin oli varmasti lukenut yhtä huolimattomasti ja tuntenut itsensä tyhmäksi, kun ei ymmärrä. Mutta kirjoittaja ei voi itse mitenkään nähdä, milloin tekstin aukot ovat liian suuria ja milloin hän kertoo sata kertaa saman asian. Hänelle kaikki on tuttua ja tasapaksua, koska hän on luonut tarinan sen ensimmäisestä sanasta saakka. Tietysti ajan myötä ja tekstin levättyä hänenkin silmänsä alkavat nähdä paremmin, mutta jos ei jokaisen tekstin kypsyttelyyn ole aikaa vuosikausia, tarvitaan esilukijoita, jotka eivät arkaile paljastaa tyhmäksi tuntemustaan.

On paljon lajityypistä ja aiheesta kiinni, millä tavalla ja kuinka tarkasti kaikki täytyy kertoa.

Jos kirjoittaa minäkertojana unenomaista proosaa muistisairaasta, jonkinlainen hämäryys ja monitulkintaisuus on ymmärrettävää. Sen sijaan perinteisessä dekkarissa on hyvä kuvata pikkutarkasti konkreettiset asiat kuten murha-ase, uhri, tapahtumapaikka ja niin edelleen, etenkin jos tarkoitus on, että lukija saisi itsekin tehdä johtopäätöksiä syyllisestä.

Pidän hyvänä peukalosääntönä sitä, että jos esilukijoista useampi kokee epäselväksi saman asian, kirjoittaja reagoi asiaan. Haasteena tässä on saada tarpeeksi esilukijoita, joilla riittää uskallusta. Mutta sitten kun kirja on julkaistu ja maailmalla kenen tahansa luettavissa (kielen luomia rajoituksia lukuunottamatta), sen kirjoittajalla ei ole enää mahdollisuutta hallita tekstiä. Se on mikä se on.

Kannattaa muistaa, että useimmat kirjat luetaan vain kerran. Aika harva lukija palaa takaisin tekstiin, joka jäi jostain kohtaa hämäräksi, ihan vain varmistaakseen oliko kyse omasta huolimattomuudesta vai kirjoittajan kömmähdyksestä. Niin ei ole tarkoitus. Ainakin minun kohdallani se syö fiktion elämystä ja haluan, että kirjan ihmeen tuntu säilyy koskemattomana.