Kotimaista en lue

Tämä ei ole syyllistävä kirjoitus. Jokainen saa lukea puhtain mielin juuri sitä, mitä haluaa, loukkaantua tästä ei pidä.

Kuitenkin, kun nyt olen itse sovittelemassa alkutuottajan saappaita jalkoihini, olen huomannut pohtivani yhä useammin sitä, miksi niin moni lukija tarttuu kotimaiseen kirjaan ennakkoluuloisena -- tai jättää kokonaan tarttumatta, koska kirjoittaja on suomalainen tai tapahtumat sijoittuvat Suomeen.

Kotimaisuus on hyvä ja kannatettava asia niin monessa muussa: ruuassa, päivittäistavaroissa, huonekaluissa... Miksi se ei olisi myös kirjallisuudessa? Lähiruoka on in, mutta paikallista kirjailijaa tuskin huomioidaan kotiseudun kirjakaupoissa, jotka ovat pääasiassa valtakunnallisia ketjuja (jos kivijalkakauppoja ylipäätään kaupungissa on). Kirja saa etupöytäpaikan joko valtakunnallisesti tai ei ollenkaan.

En ole sen parempi kuin muut: nuoruudessani oli vähintään kymmenvuotinen jakso, jolloin en lukenut kotimaisia kirjoja. En yhden yhtäkään. Syy? Ne olivat arkisia. Tylsiä. Liian kotoisia, en vain halunnut eläytyä henkilöön nimeltä Matti tai Mari. En halunnut kulkea tarinan mukana Loimaalla. Ei, henkilön nimessä piti olla mahdollisuus eskapismiin ja arjen unohtamiseen. Jotain, mikä ei haissut loskassa liotetuille tumpuille ja makaronilaatikolle.

Entä nyt? Eskapismi ja romantisointi ovat vallalla lukumaussani edelleen, mutta kotimaista on luettava jo pelkästään kielen vuoksi. Hätäiset käännöskirjat saavat sormeni kouristelemaan: niin kovasti tekisi mieli tarttua punakynään. Mutta kun raottaa taattua kotimaista, kielen puhtaus suorastaan hivelee sielua. Tämä on kieli, jolla kirjoitan; tämä on tapa, jolla suomeksi ajatellaan.

Eikä tarjolla ole vain halkopinoproosaa tai tiskirättitarinoita. Ehei, kun jaksaa nähdä hieman vaivaa, median päällyskerman alta paljastuu monenmoisia kerroksia ja kirjailijoita, joista ei aiemmin ole kuullutkaan. Löytyy juuri niitäkin lajityyppejä, joiden edustajia ei uskonut kotimaan tarjoavan. Meillä vain on niin paljon kirjailijoita, että kirjastoihinkaan he eivät  mahdu kaikki esille.

Mielenkiintoista olisi kuulla, mistä nämä ennakkoluulot oikein juontavat. Onko niille mitään perusteita? Onko tosiaan niin, että kotimainen on pettänyt lukijansa joltain osin sen verran pahasti, ettei uusille anneta mahdollisuuksia? Vai onko kyse siitä, että kaikki ulkomailta tuleva on lähtökohtaisesti paremmin tehty (ja jos jo siellä itsensä läpi lyönyt, niin luottamus siihen, että teksti on hyvää, on lukijalla suurempi?) Se lienee tosiasia, että intohimoinen lukija tutustuu ulkomaiseen antiin siksikin, että omaa makua kiinnostavia kirjoja ei kotimaan tarjonnassa ole riittävästi. Jos kirjailija kirjoittaa yhtä kirjaa vuoden, lukija voi hyvinkin ahmia sen päivässä. Ja jos jonkin tietyn genren kirjoittajia löytyy Suomesta esimerkiksi viisi, koko vuoden anti yhden lajityypin osalta on viikossa luettu.

Kun seisoskelin kirjakaupan tyrkkypöytien edessä, kyllä sydäntäni hieman kirpaisi, kun etualalla kotimaisen tarjonnan sijaan oli ulkomaisia kirjoja vaikka varastohyllystä näkyi löytyvän uusia kotimaisiakin. Sitä kirjakaupat tarjoavat, mitä ihmiset varmasti ostavat. Ja ihmiset ostavat sitä, mitä kirjakaupat tarjoavat.

Tarina on universaali, oli se sitten alkuperäiskieleltään mikä hyvänsä. Toivon silti hartaasti, että kotimainen kirjallisuus pitää pintansa, sillä se on osa kansallista identiteettiä. Kirjat ovat ikuisia ja ne, joita kirjoitamme nyt, ovat rakentamassa tulevaisuuden ihmisille kuvaa siitä, mitä luimme ja ajattelimme 2010 -luvun alussa.

Lisäpohdintoja fantasian olemuksesta

"-Aika useinhan fantasia- ja tieteiskirjallisuuden maailma on ihan joku muu kuin tämä meidän reaalimaailmamme. Minä itse tykkään nimenomaan sellaisista tarinoista, joissa on selkeä kontrasti. On meidän tavallinen arkimaailma ja siihen elämään tulee jotain outoa ja yliluonnollista. Se tekee minusta tarinasta uskottavamman, arvelee esikoiskirjailija Mia Vänskä."

Ylläoleva lainaus on peräisin MTV3:n artikkelista Esikoiskirjailijan kivinen alku (julkaistu 14.9.2011).

Tämä kommentti sai aivonystyräni raksuttamaan. En ole ennen ajatellut kontrastia tässä tapauksessa, mutta tottahan se on, kontrastia syntyy kuin arki kohtaa ihmeen tunnun. Aloin miettiä, että sehän toimii myös toisinpäin: jos itse luodussa fantasiamaailmassa on hyvin maallisia, tunnistettavalla tavalla konkreettisia asioita (lika, köyhyys, sairaudet, kuolema, väkivalta, epäonni ja valtava kirjo inhimillisiä tunteita), se toimii ikään kuin vastapainona ja kontrastina lukijalle. Eli toisin sanoen meillä on outo ja kiehtova fantasiamaailma, jossa kuitenkin tapahtuu asioita, joihin pystymme arkimaailmasta käsin samaistumaan.

Mifongin perinnön käsikirjoitusta on lukenut useampikin vanhempaan sukupolveen kuuluva henkilö (joka ei ennen ole fantasiaa lukenut) ja olen heidän mietinnöistään poiminut pari asiaa.

Ensinnäkin joillakin on ollut ennakkokäsitys, että fantasiamaailma on ihannemaailma, mihin toki voi erehtyä pelkän fantasia-sanan monimerkityksellisyyden suhteen. Ymmärrän hyvin, jos lukukokemus tältä pohjalta on hämmentävä.

Toinen asia -- myös maailmaan liittyvä -- on se, että on yritetty tehdä suoria linjavetoja ja yhtäläisyyden yritelmiä meidän omaan reaalimaailmaamme. "Mihin aikakauteen tämä sijoittuu?" "Mitä aikaa tässä eletään?" "Onko se-ja-se jo keksitty?"  Tältä tuskin voi välttyä kirjoittajakaan, mutta tottumattomalle voi olla haasteellista keskittyä tarinaan, ellei pysty asemoimaan itseään sen maailmaan -- toisin sanoen siihen kuinka paljon kirjoittaja siitä paljastaa. Historian käyttäminen fantasiamaailmojen kehittämisessä on enemmän tapa kuin sääntö, mutta fantasian lukeminen historian kautta voi johdattaa harhapoluille, ellei kyse ole vaihtoehtohistoriaan sijoittuvasta tarinasta.

Kuten Magdalena Hai osuvasti edellisen blogikirjoituksen kommentissa mainitsi, maailma johon fantasiatarina sijoittuu, on enemminkin yksi henkilöhahmoista kuin vain ympäristö, jossa asiat tapahtuvat. Tämän ymmärtäminen voi olla fantasiaan vasta tutustuvalle lukijalle tärkeä lukukokemuksen kannalta.

Oikeutus kirjoittaa fantasiaa on loppujen lopuksi helppo löytää: jotkin tarinat vain tulevat paremmin kerrotuiksi fantasian keinoin.