Näytetään tekstit, joissa on tunniste fantasiamaailma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fantasiamaailma. Näytä kaikki tekstit

2.1.2013

Fantasiasarjan kirjoittamisesta

Sarjojen kirjoittaminen fantasiassa on hyvin yleistä eikä ihme: kun mennään aivan uppo-oudolle maaperälle, on lukijalle annettava enemmän maamerkkejä siitä, minkälaisesta paikasta on kyse. Lukijan on vaikeampi tulkita rivien välejä, kun kyse on entuudestaan tuntemattomasta maailmasta. Aukot väärissä paikoissa tekstiä aiheuttavat etääntymistä ja epäuskottavuuden tunnetta. Maailma ei tunnu aidolta ja ihmeen tuntu jää haaveeksi.

Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.

Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.

Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.

On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).

Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?

Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.

Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.

En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.

Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.

Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?

16.11.2011

Lisäpohdintoja fantasian olemuksesta

"-Aika useinhan fantasia- ja tieteiskirjallisuuden maailma on ihan joku muu kuin tämä meidän reaalimaailmamme. Minä itse tykkään nimenomaan sellaisista tarinoista, joissa on selkeä kontrasti. On meidän tavallinen arkimaailma ja siihen elämään tulee jotain outoa ja yliluonnollista. Se tekee minusta tarinasta uskottavamman, arvelee esikoiskirjailija Mia Vänskä."

Ylläoleva lainaus on peräisin MTV3:n artikkelista Esikoiskirjailijan kivinen alku (julkaistu 14.9.2011).

Tämä kommentti sai aivonystyräni raksuttamaan. En ole ennen ajatellut kontrastia tässä tapauksessa, mutta tottahan se on, kontrastia syntyy kuin arki kohtaa ihmeen tunnun. Aloin miettiä, että sehän toimii myös toisinpäin: jos itse luodussa fantasiamaailmassa on hyvin maallisia, tunnistettavalla tavalla konkreettisia asioita (lika, köyhyys, sairaudet, kuolema, väkivalta, epäonni ja valtava kirjo inhimillisiä tunteita), se toimii ikään kuin vastapainona ja kontrastina lukijalle. Eli toisin sanoen meillä on outo ja kiehtova fantasiamaailma, jossa kuitenkin tapahtuu asioita, joihin pystymme arkimaailmasta käsin samaistumaan.

Mifongin perinnön käsikirjoitusta on lukenut useampikin vanhempaan sukupolveen kuuluva henkilö (joka ei ennen ole fantasiaa lukenut) ja olen heidän mietinnöistään poiminut pari asiaa.

Ensinnäkin joillakin on ollut ennakkokäsitys, että fantasiamaailma on ihannemaailma, mihin toki voi erehtyä pelkän fantasia-sanan monimerkityksellisyyden suhteen. Ymmärrän hyvin, jos lukukokemus tältä pohjalta on hämmentävä.

Toinen asia -- myös maailmaan liittyvä -- on se, että on yritetty tehdä suoria linjavetoja ja yhtäläisyyden yritelmiä meidän omaan reaalimaailmaamme. "Mihin aikakauteen tämä sijoittuu?" "Mitä aikaa tässä eletään?" "Onko se-ja-se jo keksitty?"  Tältä tuskin voi välttyä kirjoittajakaan, mutta tottumattomalle voi olla haasteellista keskittyä tarinaan, ellei pysty asemoimaan itseään sen maailmaan -- toisin sanoen siihen kuinka paljon kirjoittaja siitä paljastaa. Historian käyttäminen fantasiamaailmojen kehittämisessä on enemmän tapa kuin sääntö, mutta fantasian lukeminen historian kautta voi johdattaa harhapoluille, ellei kyse ole vaihtoehtohistoriaan sijoittuvasta tarinasta.

Kuten Magdalena Hai osuvasti edellisen blogikirjoituksen kommentissa mainitsi, maailma johon fantasiatarina sijoittuu, on enemminkin yksi henkilöhahmoista kuin vain ympäristö, jossa asiat tapahtuvat. Tämän ymmärtäminen voi olla fantasiaan vasta tutustuvalle lukijalle tärkeä lukukokemuksen kannalta.

Oikeutus kirjoittaa fantasiaa on loppujen lopuksi helppo löytää: jotkin tarinat vain tulevat paremmin kerrotuiksi fantasian keinoin.