Viimeisiä ja ensimmäisiä

Eilen oli viimeinen työpäivä Niissä Muissa Hommissa. Takaisin palaan joulukuussa, joten erohaikeudesta ei voi oikein puhua. Seuraavat kolme kuukautta saan olla täysipäiväinen kirjailija, mistä on kiittäminen kirjastoapurahalautakuntaa (ja työnantajaa, joka myönsi vapaan). Suunnitelmat ovat suurin piirtein sellaiset, että syyskuun puurran Kuninkaan tahdon parissa ja loka-marraskuun ahkeroin Mifongin kätkemää.

Sieni kuin sämpylä. (c) J.S. Meresmaa

Työkunnosta pitää huolehtia paremmin kuin viime vuonna. Siksi aloitan joogan ja lenkkeilyn. Kollegani Shimo Suntila kirjoitti hyvin Alaston kirjailija -blogissa työhyvinvoinnista. Minulla ongelma ei ole koskaan ollut uni, koska iltaunisena en kykene estämään Nukkumatin tuloa. Hiekkaa ripotellaan silmiin siinä yhdeksän maissa ja yhdeltätoista lyödään jo kokonaisella tiilellä taju pois. (Karkeasti ottaen: kyllähän tässä on joutunut opettelemaan myöhempäänkin valvomista keikkojen, juhlien, leffojen ym. vuoksi. Mutta en minä kovin hyvää seuraa enää siinä vaiheessa ole. Mieluummin menen iltaisin nukkumaan kuin kirjoitan, mikä on aikamoista.)

Mutta se liikunta! Se on aivan liian satunnaista. Ja nyt, kun on ylittänyt kolmenkympin iän, alkaa huomata myös liikkumisen hyödyt. Kremppoja tulee herkemmin, ellei kehostaan huolehdi. Kirjoitustyö on todella raskasta ruumiillisesti -- sen epäluonnollisuuden ihmiselle huomaa varsin nopeasti, kun unohtuu työnsä ääreen. Munakello tuli avuksi jo viime vuonna taukojen ja työn rytmittämisessä, mutta nyt on aloitettava kunto- ja lihashuolto. Voi veljet.

***

Tänään on siis ensimmäinen päivä syksyistä kirjoittamiskauttani. Se lähtee käyntiin Osuuskumma-hommilla: postikorttisuunnittelua ja sitten erään tulevan romaanin oikolukemista. Käyn myös erään vanhan, julkaisemattoman novellini kimppuun ja teen sille muutaman hienosäädön. Eikä sovi unohtaa sitä lenkkiä!

Huomenna Tampereella on muuten Työväenkirjallisuuden päivä ja Oriveden opistolla alkaa jo tänä iltana Uuden kirjan päivät. Ensin mainitussa teemana on hyvinvointi ja jälkimmäisessä mielikuvitus. Mielenkiintoisia ohjelmia!

Epätäydellisyyksien virrassa

Menin sitten padoista kirjoittamaan viimeksi, ja niin siinä sitten kävi: tarinan tuloa ei voinut estää. Aloitin perjantai-iltana ja valmis olin tänään puolilta päivin.

A Room With a View. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitusvintti. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitustaukoa oli olosuhteiden pakosta takana viitisen kuukautta. Etukäteen vähän jännitti, että kuinka homma etenee viikonloppuna -- mikä ihme siinä aina onkin, että epäilee pystyykö enää? Kun on nyt kuitenkin noita romaaneja muutaman kirjoittanut ja novellejakin alkaa olla koossa muutama. Luulisi todisteiden puhuvan puolestaan.

On auttanut paljon, kun olen tajunnut osan pelosta johtuvan siitä, että kun omat kriteerit ja kunnianhimo ovat korkealla, raakatekstin tuottaminen on silkkaa kidutusta. Tuo virke ei ole mistään kotoisin, väärä sanajärjestys, kökkö ilmaisu, mitenkäs olikaan sen pilkun kanssa, no nyt kirjoitit tuon nimen taas väärin... Sisäinen viilari vääntää voimalla luomista vastaan. Ja kun on se hetki, kun pitäisi antautua, ei korjata. Olla epätäydellinen ennen kuin löytää sen mitä sanoillaan hakee. Epätäydellisyyttä pitäisi syleillä!

Metsälampi, miltei umpeen ruohottunut.
(c) J.S. Meresmaa

Niin, viikonloppuni oli siis varsin onnistunut. Ylitin parhaimmatkin toiveeni, sillä sain kasaan novellin kokonaisuudessaan. Odotin, että pääsisin vain hyvään vauhtiin sen kanssa, ehkäpä jopa puoliväliin. Toisin kävi. Kahden päivän saldo oli huikea, 7000, ja itselleni todella kannustava tämän syksyn aloitukseen, sillä tehoja tullaan vaatimaan. Olen yhä hieman äimistynyt, mutta tullut kirjoituspöllyistä jo takaisin maan pinnalle. Tuttu epätunne on täällä taas: epäuskoinen, epätoivoinen, epätietoinen... Epätäydellinen!

Se on kyllä myönnettävä, että kaikkeni tein olosuhteiden sopivaksi säätämiseksi: luonto lähelle, netti kauas, ruokatarjoilu, kirjoitusrauha ja sauna. Lähdekirjat nappasin mukaan, vaikka olinkin niitä pari viikkoa lueskellut -- kyseessä on historiallinen spefinovelli, joten aina joitakin vuosilukuja ynnä muita joutuu tarkistelemaan kirjoittamisenkin lomassa.

Mutta aika oli kypsä, metsä antelias, ja vaikka mustikoita sainkin vain muutaman desin, sain juuri ne puuttuvat palaset ehjän tarinan rakentamiseen.

Pilvet! (c) J.S. Meresmaa

Kaikki padot

(c) J.S. Meresmaa

Seuraa irtiotto. Ei nettiä, ei puhelinta, ei häiriöitä. Vain metsä ja järvi ja sauna. Pino lähdekirjoja, läppäri ja muistikirja. Kirjoituspäiväkirja. Tarina, joka tahtoo ulos.

Äänet kuiskivat, kertoja on ilmaissut tahtonsa. Edessä oleva sekä pelottaa että houkuttaa. Maallinen keho sinnittelee luomisen vyöryä vastaan.

Kaikki padot kuitenkin murtuvat, lopulta.

Esikoiskirjoja ja kirjaesikoisia

Helsingin Sanomien syksyn kirjalistaukset aiheuttivat jälleen ähkimistä ja surunsekaista huvittumista.

Kirjavinkkarit-blogissa kirjoitetaankin siitä sen verran mainiosti, että mitäpä tähän lisäämään.

Lasten- ja nuortenkirjoja kirjoittamalla ei vielä esikoisteoskynnys ylity, joten jonkinlainen ikinuoruus säilyy!

***

Savon Sanomissa on julkaistu lista syksyn 2014 lanu-kirjoista. Sieltä se Mifongin mahtikin löytyy! (On se jännä, kuinka merkittävä asia edelleen on päästä näihin listauksiin. Se voi olla ainoa pieni merkintä lehtimediassa siitä, että kirja on olemassa -- arvioita ei oikein enää uskalla edes odottaa.)

Kuvankaunis kuvahaku

Olen hyvin visuaalisesti orientoitunut ihminen. Kuvat ovat tärkeitä, ja kirjoittaessa erityisen tärkeitä ovat mielessä syntyvät kuvat, siis sisäinen kuviteltu todellisuus. Sisäisten todellisuuksien siirtäminen oman kehon ulkopuolelle onnistuu kohdallani puheen, piirtämisen tai kirjoittamisen kautta. Tämä on oikeastaan se järjestyskin, missä olen lähtenyt toteuttamaan sisäisten maailmoiden ilmaisua. Ensin kertomalla tarinoita ääneen, sitten piirtämällä kuvia ja lopulta kirjoittamalla tarinoita kansien väliin.

Kun kirjoittavaiset kaverit alkoivat sosiaalisessa mediassa jakaa Pinterest-taulujaan ja muita inspiraatiokuvalöytöjään, tajusin, etten ollut kerännyt itselleni minkäänlaista kuvapankkia niistä kuvista, jotka ovat minua liikuttaneet matkan varrella. Ihmetyin ja päätin korjata asian.

Aloin etsiä niitä kuvia, joihin muistin törmänneeni internetin ihmemaassa. Perustin Pinterest-tilin (jota en vieläkään varmaan osaa täysin hyödyntää), johon näitä koota. Oi ihanuuksia, joita löysin, ja voi kurjuus, mihin törmäsin.

Etsin nimittäin Linn-inspiraatiokuvaa. Etsin Dante-inspiraatiokuvaa. Ei löytynyt yhden illan aikana. Ei sitä ihonväriä, ei asennetta, ei persoonallisia kasvonpiirteitä, ei tunnelmaa. Vaikka mitä hakusanoja käytin. Haut tuottivat aina ensimmäiseksi a) liian kauniita ihmisiä, b) outoihin malliposeerauksiin vääntyilleitä naisia (jostain syystä miehet poseeraavat luonnollisemmissa asennoissa useammin), c) valkoihoisia ihmisiä, vaikka hakusanoilla yritin muuta.

Toki etsin vain Googlen avulla. Selvästikin etsin väärästä paikasta. Käytin vääriä hakusanoja, tai jotain. Mutta aloin kyllä miettiä, miten vaikea oli löytää tavallisen näköisiä, mielenkiintoisia ja persoonallisia kasvoja kaikkien missi- ja mister-kauneuksien keskeltä. Miten vaikea oli löytää valokuvia, joissa tehdään ja toimitaan eikä vain olla salaperäisseksikkäitä kameran edessä. Ja ne tuulikonekuvat, voi veljet. Vartalotyyppien variaatiotkin olisivat aika jees.

Jatkan etsintöjäni. Otan vinkkejä vastaan.

Tässä tahdissa pitää sinun julkaiseman

"Kirjailijat julkaisevat teoksia entistä tiheämpään tahtiin. Kirjallisuustoimikunta ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä.

Vaikka monet lukijat suosivat sarjakirjallisuutta, kirjallisuustoimikunta haluaa suunnata tukea ennen muuta yksittäisten teosten kirjoittamiseen."

Ylläoleva lainaus on poimittu Taiteen edistämiskeskuksen tämän vuoden apurahansaajien julkistamisuutisen saatteesta. Holhoushenkinen linjaus yksittäisten romaanien tukemisen suosimiseen sarjakirjojen kustannuksella aiheutti kulmien kohottelua ja ihmetystä kirjailijoiden keskuudessa laajasti. Eikä ihme. Moni nimittäin pelkää, että juuri lasten- ja nuortenkirjallisuus, jossa sarjamuotoisuus on yleistä, saa tällaisen linjauksen myötä entistä vähemmän tukea.

Väitteet nopean kirjoittamisen kulttuurista huolestuttavat, vaikka suomalaisessa kirjallisuuskentässä tahti ei kyllä ole kovin kova -- romaani vuodessa tai muutama lastenkirja vuodessa katsottaisiin etanavauhdiksi anglosaksisilla kirjamarkkinoilla, joissa monet genrekirjailijat tuntevat painetta julkaista jopa 4-6 kertaa vuodessa. Muuten painuu jatkuvan suuren kirjavyöryn alle ja lukijat unohtavat.

Itse en ymmärrä Taiken saatetta oikeastaan millään tavoin. Sanotaan, että ei haluta kannustaa tiheään julkaisutahtiin. News flash: kirjailija saa tulonsa kirjoja kirjoittamalla. Mitä enemmän kirjoja, sitä enemmän tuloja. Jaettavat apurahat ovat pääsääntöisesti pieniä, 3000-6000 euron paikkeilla. Tällä summallako kirjoitetaan hidasta kirjallisuutta? Entä miten pääsee vuosiapurahoille? Ymmärtääkseni takana tulee olla useamman vuoden kirjallinen ura ja julkaistuja teoksia.

Entä päästävätkö kustantamot muka läpi nykyään kauheasti huonoa, keskeneräistä kirjallisuutta? Kirjoissa näkee toki yhä useammin taittovirheitä tai typoja, mutta nämä tuskin voi laskea kirjailijan nopeuden piikkiin. Kenties kustantamojen kireä taloustilanne aiheuttaa kiirettä ja stressiä, mikä näkyy virheiden määrän kasvussa. Oman kokemukseni mukaan kustantamojen seula on edelleen erittäin tiukka. Ei sieltä pusketa pihalle mitään "keskeneräistä".

On mielenkiintoista, että meillä on tällainen virallinen taho, joka kykenee kertomaan milloin jokin teos on julkaistu ennen aikojaan. Minkälainen sen valmiin, hitaammin kirjoitetun teoksen olisi pitänyt olla?

Meitä kirjailijoita on myös kovin erilaisia. On heitä, jotka kirjoittavat nopeasti ja heitä, jotka kirjoittavat hitaasti. Joskus prosessi on teoskohtainen: parissa viikossa voi syntyä priimaa ja joskus vuosien jurnutus ei tuota muuta kuin kirjallista jätettä. Miten voidaan väittää, että hidas tempo olisi parempi kuin nopea tempo? Tai toisinpäin? Eiköhän se ole lopputulos, jolla on merkitystä.

Uskon myös, että moni kirjailija julkaisisi mieluimmin vain ne menestysteokset -- säästyisi turhan kirjoittamiselta. Paha vain, että koskaan ei tiedä, mikä kirja nousee hitiksi ja mikä ei. Jätetäänkö tässä kokonaan huomiotta ns. väliteokset, jotka kuitenkin monesti ovat tärkeitä kirjailijan kehitykselle?

Huomiotta jää myös se seikka, että julkaisutiheys ei aina kerro siitä, missä ajassa teos on kirjoitettu. Käsikirjoitukset saattavat maata ensin pöytälaatikossa, sitten kustantajan pöydällä tai kierrellä eri kustantamoista myönteistä päätöstä hakemassa. Odotellessa kirjailija tietenkin kirjoittaa uusia teoksia. Kirjoittamisesta julkaisuun voi kulua vuosikausia, mutta tämä aika ei näy ulospäin. Voi siis hyvin olla, että jos jonakin vuonna kirjailijalta tulee kolme teosta, ne on kirjoitettu vuosia aikaisemmin.

***

Ehkä olen hermostunut turhasta. Ehkä olen lukenut linjauksen jyrkemmin kuin sen kirjoittaja on tarkoittanut. Onhan tarkka sanamuoto "...ei halua kannustaa kirjailijoita nopean kirjoittamisen kulttuuriin, sillä se saattaa johtaa siihen, että teokset julkaistaan keskeneräisinä."

Ollaanko tässä siis huolissaan asiasta, jota ei ole vielä edes tapahtunut, ja päätökset tehdään spekulaation pohjalta?

Keskeneräisyyksien keskellä, kohti eheyttä

Kirjoittaminen on keskeneräisyyden sietämistä.

On ideoita ja ajatuksia kohtauksista; kuvia, ääniä, paloja henkilöhahmoista, juonesta, tunnelmista. Niitä törmäytellessä tarina syntyy vähä vähältä. Mutta ei riitä, että sen kirjoittaa kerran. Ei riitä, että sen ajattelee kerran. On kirjoitettava epätäydellisiä virkkeitä, uudelleen ja uudelleen. On siedettävä, että kovankin työn tulos voi olla puutteellinen. Koko ajan on kasvotusten oman epätäydellisyytensä kanssa.

Kunnianhimo on aluksi ohjattava eteenpäin vieväksi voimaksi, ei sisäänpäin suuntautuvaksi kritiikiksi. Sen on oltava höyrykone, josta hiilet eivät lopu; sydän joka pumppaa sittenkin, kun jalat eivät enää tunnu kantavan.

Kompuroidenkin pääsee maaliin. Usein sinne on tultu konttaamalla. Tyylipisteitä ei jaeta, vain valmis teos merkitsee.

Pelkoja on niin monenlaisia. Jokaiselle kirjoitusvaiheelle omansa. Onko luovuutta ilman pelkoa? Lapsille se tulee kuin hengitys, kuin leikki. Luominen. Maailman ja minän välissä on silloin niin ohuet seinät. Aikuisella on muureja, joita murtaa.

Pelko, luovuus ja vapaus. Kolmen pyörteen kurimuksessa tanssii helposti jalkansa rakoille. Kohti eheyttä -- kivuitta se ei käy.

Muistaakseen miten -- ajatuksia kirjoituspäiväkirjasta

Lukiessani kirjoituspäiväkirjaani viime syksyltä havaitsin sen olevan todella oiva itsetutkiskelun, oman luovuuden ja tarinoiden muodostumisen hahmottamisen väline. Kun kirjoitusprojektit limittyvät keskenään ja ihmisen muisti on mitä on, jälkikäteen on erittäin vaikeaa -- ellei jopa mahdotonta --  muistaa, miten prosessi oikeastaan eteni. Milloin sai oivalluksen tähän, milloin tuohon. Millä fiiliksellä tai tahdilla asiat oikeastaan kulkivat. Mikä inspiroi.

Minun on suorastaan mahdoton hahmottaa esimerkiksi Mifongin ajan ja Mifongin mahdin raakaversion aikaisia aivoituksia. Muistikirjoissa toki on jos jonkinmoista, mutta merkinnät ovat hujan hajan, kryptisiä, kirjoitusajankohta tuntematon ja osa niistä on lähes lukukelvottomia joko kahvitahrojen, vesivahinkojen, päällekirjoittamisen tai osittain revityn sivun vuoksi. (Päällekirjoittamiset johtunevat yöllisistä muistiinmerkitsemisistä, kun ei ole voinut laittaa valoa päälle. Osittain revityt sivut ovat varmaan niitä kertoja, kun on ollut ihanpakkohetisaada jotain mihin kirjoittaa lause tai ajatus ylös.) Puhumattakaan niistä moninaisista irtolapuista ja muistiinpanoista, joita on tehty kuitteihin, laskuihin tai kirjekuoriin...

Kirjoittamalla asioita ylös pian sen jälkeen kun ne tapahtuvat, voi saada edes jossain määrin oikeanlaisen käsityksen siitä, millainen kirjoitusprosessi sillä kertaa oikeasti oli. Kenties kun näitä prosessikuvauksia (heh, päivätyössä oppimani termi) kertyy kylliksi ja ne ovat päiväkirjan hallitussa muodossa, on mahdollista nähdä suurempi kuva oman luovuutensa mekanismeista.

(c) J.S. Meresmaa

Tulevien kirjoitusjaksojen aikana aion edelleen pitää kirjoituspäiväkirjaa. (Viimevuotisesta olenkin napsinut palasia sieltä, palasia täältä blogiini. Ne löytyvät otsikoiden "otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta" alta, jos joku uusi lukija kiinnostuu aiheesta). Sen hyöty on suurin, jos siihen jaksaa kirjoittaa joka ilta -- tai aamu, jos on taas ollut Juuri-ennen-unta -aivomyrskyjä. Ja kieltämättä oli ihan pirun mielenkiintoista nyt monen monen kuukauden jälkeen kurkistaa, mitä silloin ajatteli ja miten työ kulki. Monessa kohtaa muistin toisin.

Ihan mielenkiinnosta tätä ajatuslinjaa seuraten ajattelin kirjata tänne blogiin ylös Erään novellin syntytarinan. Tämä on tuloillaan oleva tarina, jonka kirjoitan varta vasten ensi vuonna ilmestyvää antologiaa varten. Tällä hetkellä se on vasta synopsiksena kirjoittajansa silmäkulmassa, mutta valmista on saatava pian: päälle painava syksyn tiukka kirjoitusaikataulu ei anna tilaa kuhnailla. Hieman taikauskoisena ja muutamasta vahingosta viisastuneena en kirjaa prosessia tänne reaaliaikaisena. Tarina on kirjoitettava tiettyyn pisteeseen asti suljetuin ovin ennen kuin sen avaa yleisölle. Pidän kuitenkin itselleni kirjaa etenemisprosessista, ja laitan sen tänne sitten sellaisenaan.

Oletettavasti artikkelisarja avaa novellini anatomian. Se kertoo, miten tämä tarina kehittyi minussa. Ja tiedättekö, jo ajatuskin kauhistuttaa. Se tuntuu ihan hirveän henkilökohtaiselta. Siinä, jos missä, avaa itsensä. Rikkoo mysteerin, paljastaa sisukset.

Pelko onkin ollut minulle usein juuri se, mitä kohti on mentävä.