Morkkiksia

Sitä kuvittelisi, että mahdollisuus kirjoittaa on kaikki mitä kirjailija kaipaa. Aika, resurssit ja tila -- "oma huone" -- kas siinä riittämiin tavoitetta ja saavutusta. Niin moni kirjoittaja joutuu taistelemaan saavuttaakseen edes jonkin yllä mainituista.

Vuosien tavoitteellisen työn jälkeen minulla alkaa olla nyt ne kaikki, ja siitä olen ihan huikean onnellinen, jopa häikäistynyt. Silti minua vaivaa tuon tuostakin morkkis.

Miksi?

Koska en lue tarpeeksi.

Haluaisin lukea enemmän. Kollegojen uutuusteoksia, vanhoja klassikoita, suosituksia, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja... you name it. Ja luenhan minä, mutta en koskaan koe, että lukisin tarpeeksi. Olen lukenut paljon enemmän ennen kuin aloin kirjoittaa, mutta nykyään tuntuu ettei päässä riitä tilaa. Kaikki ne tarinat, joita haluan itse kirjoittaa ja luoda, täyttävät käytävät.

Onko tunne totta vai harhaa?

***

En lue edes kirjaa viikossa. Se hävettää. Tuntuu jotenkin valheelliselta olla lukemisen puolestapuhuja, tarinoiden merkityksellisyyden hehkuttaja. Kirjailija, hemmetti vieköön.

Eikä kyse ole siitä, ettenkö rakastaisi lukemista. Voi, rakastanhan minä. Pystyn yhä uppoutumaan tarinoihin ja hengästymään lauseiden hienoudesta, sanojen taiasta. Kirjahyllyni pursuavat kirjoja. Lattiani pursuavat kirjoja. Se ahdistaa, kun tuntuu ettei lukemiselle ole koskaan riittävästi aikaa.

Ja sitten, sitten toisaalta... Voisiko se, että luon kirjallisuutta, lieventää asianhaaroja? Olenko liian ankara itselleni? Vai liittyykö lukumorkkikseeni suru siitä, etten fyysisesti tunne pystyväni ahmimaan kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisin?

Kyvyttömyyden tunteeseen liittyy häpeän lisäksi sosiaalinen paine. "Oletko lukenut kirjan X?" kysytään. Pudistan päätäni ja sydämeeni asettuu paino. Ei, en ole. Itse asiassa en ole lukenut kyseiseltä kirjailijalta mitään. Laitan uuden ruksin "Lue vielä tämä" -listaan. Ei, en tunne kirjailija Y:nkään tuotantoa. Pitäisi varmaan, kun niin oletetaan. Spefikirjailijana minun kai kuuluisi tuntea himolukijan tarkkuudella julkaistu ja julkaistava spefi, ainakin kaikki muut vaikuttavat paljon lukeneemmilta. Aah, milloin ikinä ehdin lukea kaikki ne merkittävät teokset, joita jengi on lukenut -80-luvulta alkaen?

Ahdistus. Häpeä. Morkkis.

***

Tilannetta ei helpota se, että olen hidas lukija. Voin kyllä lukea alle 300-sivuisen kirjan päivässä, mutta sen päivän aikana en sitten muuta teekään. Lisäksi muistini ominaisuudet ovat niin rajoittuneet, että unohdan lukemani nopeasti. Joskus jää tunnemuisto, joskus jokin yksittäinen kohta. Mutta mikäli minun pitäisi kertoa vähääkään yksityiskohtaisemmin, mitä kirjassa tapahtuu ja analysoida sitä, se ei kovin helposti käykään. Ei, ellen ole tehnyt muistiinpanoja tietäen, että kirjasta on kyettävä puhumaan. Vaikutuksenkin tekevä kirja solahtaa lävitseni kuin vesi somerikosta. Se virkistää, innostaa ja ravistaa, mutta se ei säily.

Minussa ei ole tarpeeksi tilkettä kannattelemaan toisten tarinoita sillä intensiteetillä, mikä joillain lukijoilla tuntuu olevan, ja se saa minut tuntemaan itseni huonoksi kirjailijaksi.

Aivan kuin en kunnioittaisi toisten kirjailijoiden tarinoita.

Onko se totta?

Voiko olla hyvä kirjailija mutta huono lukija?

***

Itsekeskeisyydellä on varmasti sijansa. Minä olen itsekäs, enkä sitä kiellä, mutta en ole siitä mitenkään ylpeä. Se vain on totuus, että juuri tässä ja juuri nyt kirjoittaminen on minulle tärkeintä, ja olen tehnyt valintoja, jotka tukevat elämäntapaa, jota tavoittelen. Ei ole väärin, jos tietää mitä haluaa ja toimii sen eteen. Järjellä tiedän sen.

Silti huomaan taistelevani itseni syyllistämistä vastaan, koska meidän yhteiskunnassamme uraorientoitunut nainen on edelleen vähän outo ilmestys. Niitä on, ja se hyväksytään ainakin pintapuolisesti, mutta sisälle istutettu muiden naisten joskus kuviteltukin syyllistämisdialogi rullaa itsepintaisesti aina vain. Ja kyllä sekin vain joitakin jaksaa ihmetyttää, etten tahdo lapsia; että olen tietoisesti vela ja haluan omistautua kirjoittamiselle.

Sen aistii, että se on naiselle vähemmän sallittua kuin miehelle. Vaikka kukaan ei välttämättä haasta päin näköä, vaikka kukaan ei varsinaisesti vihamielinen olisikaan, pienet eleet ja äänensävyt joskus paljastavat, että uranainen on epäilyttävä, joidenkin mielestä vähän säälittävä, koska eihän nainen nyt voi oikeasti olla onnellinen (lue: kokonainen)  ilman äitiyttä.

***

Morkkiksia siis on. Kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mutta ehkä joskus on tärkeämpää kysyä kuin vastata.

Epätäydellisyyksien virrassa

Menin sitten padoista kirjoittamaan viimeksi, ja niin siinä sitten kävi: tarinan tuloa ei voinut estää. Aloitin perjantai-iltana ja valmis olin tänään puolilta päivin.

A Room With a View. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitusvintti. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitustaukoa oli olosuhteiden pakosta takana viitisen kuukautta. Etukäteen vähän jännitti, että kuinka homma etenee viikonloppuna -- mikä ihme siinä aina onkin, että epäilee pystyykö enää? Kun on nyt kuitenkin noita romaaneja muutaman kirjoittanut ja novellejakin alkaa olla koossa muutama. Luulisi todisteiden puhuvan puolestaan.

On auttanut paljon, kun olen tajunnut osan pelosta johtuvan siitä, että kun omat kriteerit ja kunnianhimo ovat korkealla, raakatekstin tuottaminen on silkkaa kidutusta. Tuo virke ei ole mistään kotoisin, väärä sanajärjestys, kökkö ilmaisu, mitenkäs olikaan sen pilkun kanssa, no nyt kirjoitit tuon nimen taas väärin... Sisäinen viilari vääntää voimalla luomista vastaan. Ja kun on se hetki, kun pitäisi antautua, ei korjata. Olla epätäydellinen ennen kuin löytää sen mitä sanoillaan hakee. Epätäydellisyyttä pitäisi syleillä!

Metsälampi, miltei umpeen ruohottunut.
(c) J.S. Meresmaa

Niin, viikonloppuni oli siis varsin onnistunut. Ylitin parhaimmatkin toiveeni, sillä sain kasaan novellin kokonaisuudessaan. Odotin, että pääsisin vain hyvään vauhtiin sen kanssa, ehkäpä jopa puoliväliin. Toisin kävi. Kahden päivän saldo oli huikea, 7000, ja itselleni todella kannustava tämän syksyn aloitukseen, sillä tehoja tullaan vaatimaan. Olen yhä hieman äimistynyt, mutta tullut kirjoituspöllyistä jo takaisin maan pinnalle. Tuttu epätunne on täällä taas: epäuskoinen, epätoivoinen, epätietoinen... Epätäydellinen!

Se on kyllä myönnettävä, että kaikkeni tein olosuhteiden sopivaksi säätämiseksi: luonto lähelle, netti kauas, ruokatarjoilu, kirjoitusrauha ja sauna. Lähdekirjat nappasin mukaan, vaikka olinkin niitä pari viikkoa lueskellut -- kyseessä on historiallinen spefinovelli, joten aina joitakin vuosilukuja ynnä muita joutuu tarkistelemaan kirjoittamisenkin lomassa.

Mutta aika oli kypsä, metsä antelias, ja vaikka mustikoita sainkin vain muutaman desin, sain juuri ne puuttuvat palaset ehjän tarinan rakentamiseen.

Pilvet! (c) J.S. Meresmaa