Morkkiksia

Sitä kuvittelisi, että mahdollisuus kirjoittaa on kaikki mitä kirjailija kaipaa. Aika, resurssit ja tila -- "oma huone" -- kas siinä riittämiin tavoitetta ja saavutusta. Niin moni kirjoittaja joutuu taistelemaan saavuttaakseen edes jonkin yllä mainituista.

Vuosien tavoitteellisen työn jälkeen minulla alkaa olla nyt ne kaikki, ja siitä olen ihan huikean onnellinen, jopa häikäistynyt. Silti minua vaivaa tuon tuostakin morkkis.

Miksi?

Koska en lue tarpeeksi.

Haluaisin lukea enemmän. Kollegojen uutuusteoksia, vanhoja klassikoita, suosituksia, käännöskirjallisuutta, tietokirjallisuutta, runoja... you name it. Ja luenhan minä, mutta en koskaan koe, että lukisin tarpeeksi. Olen lukenut paljon enemmän ennen kuin aloin kirjoittaa, mutta nykyään tuntuu ettei päässä riitä tilaa. Kaikki ne tarinat, joita haluan itse kirjoittaa ja luoda, täyttävät käytävät.

Onko tunne totta vai harhaa?

***

En lue edes kirjaa viikossa. Se hävettää. Tuntuu jotenkin valheelliselta olla lukemisen puolestapuhuja, tarinoiden merkityksellisyyden hehkuttaja. Kirjailija, hemmetti vieköön.

Eikä kyse ole siitä, ettenkö rakastaisi lukemista. Voi, rakastanhan minä. Pystyn yhä uppoutumaan tarinoihin ja hengästymään lauseiden hienoudesta, sanojen taiasta. Kirjahyllyni pursuavat kirjoja. Lattiani pursuavat kirjoja. Se ahdistaa, kun tuntuu ettei lukemiselle ole koskaan riittävästi aikaa.

Ja sitten, sitten toisaalta... Voisiko se, että luon kirjallisuutta, lieventää asianhaaroja? Olenko liian ankara itselleni? Vai liittyykö lukumorkkikseeni suru siitä, etten fyysisesti tunne pystyväni ahmimaan kaikkia niitä kirjoja, joita haluaisin?

Kyvyttömyyden tunteeseen liittyy häpeän lisäksi sosiaalinen paine. "Oletko lukenut kirjan X?" kysytään. Pudistan päätäni ja sydämeeni asettuu paino. Ei, en ole. Itse asiassa en ole lukenut kyseiseltä kirjailijalta mitään. Laitan uuden ruksin "Lue vielä tämä" -listaan. Ei, en tunne kirjailija Y:nkään tuotantoa. Pitäisi varmaan, kun niin oletetaan. Spefikirjailijana minun kai kuuluisi tuntea himolukijan tarkkuudella julkaistu ja julkaistava spefi, ainakin kaikki muut vaikuttavat paljon lukeneemmilta. Aah, milloin ikinä ehdin lukea kaikki ne merkittävät teokset, joita jengi on lukenut -80-luvulta alkaen?

Ahdistus. Häpeä. Morkkis.

***

Tilannetta ei helpota se, että olen hidas lukija. Voin kyllä lukea alle 300-sivuisen kirjan päivässä, mutta sen päivän aikana en sitten muuta teekään. Lisäksi muistini ominaisuudet ovat niin rajoittuneet, että unohdan lukemani nopeasti. Joskus jää tunnemuisto, joskus jokin yksittäinen kohta. Mutta mikäli minun pitäisi kertoa vähääkään yksityiskohtaisemmin, mitä kirjassa tapahtuu ja analysoida sitä, se ei kovin helposti käykään. Ei, ellen ole tehnyt muistiinpanoja tietäen, että kirjasta on kyettävä puhumaan. Vaikutuksenkin tekevä kirja solahtaa lävitseni kuin vesi somerikosta. Se virkistää, innostaa ja ravistaa, mutta se ei säily.

Minussa ei ole tarpeeksi tilkettä kannattelemaan toisten tarinoita sillä intensiteetillä, mikä joillain lukijoilla tuntuu olevan, ja se saa minut tuntemaan itseni huonoksi kirjailijaksi.

Aivan kuin en kunnioittaisi toisten kirjailijoiden tarinoita.

Onko se totta?

Voiko olla hyvä kirjailija mutta huono lukija?

***

Itsekeskeisyydellä on varmasti sijansa. Minä olen itsekäs, enkä sitä kiellä, mutta en ole siitä mitenkään ylpeä. Se vain on totuus, että juuri tässä ja juuri nyt kirjoittaminen on minulle tärkeintä, ja olen tehnyt valintoja, jotka tukevat elämäntapaa, jota tavoittelen. Ei ole väärin, jos tietää mitä haluaa ja toimii sen eteen. Järjellä tiedän sen.

Silti huomaan taistelevani itseni syyllistämistä vastaan, koska meidän yhteiskunnassamme uraorientoitunut nainen on edelleen vähän outo ilmestys. Niitä on, ja se hyväksytään ainakin pintapuolisesti, mutta sisälle istutettu muiden naisten joskus kuviteltukin syyllistämisdialogi rullaa itsepintaisesti aina vain. Ja kyllä sekin vain joitakin jaksaa ihmetyttää, etten tahdo lapsia; että olen tietoisesti vela ja haluan omistautua kirjoittamiselle.

Sen aistii, että se on naiselle vähemmän sallittua kuin miehelle. Vaikka kukaan ei välttämättä haasta päin näköä, vaikka kukaan ei varsinaisesti vihamielinen olisikaan, pienet eleet ja äänensävyt joskus paljastavat, että uranainen on epäilyttävä, joidenkin mielestä vähän säälittävä, koska eihän nainen nyt voi oikeasti olla onnellinen (lue: kokonainen)  ilman äitiyttä.

***

Morkkiksia siis on. Kysymyksiä enemmän kuin vastauksia. Mutta ehkä joskus on tärkeämpää kysyä kuin vastata.