31.1.2012

Ainutlaatuinen keskinkertaisuus

On helpompi ajatella olevansa huono jossain kuin myöntää, että on keskinkertainen. Joko ei osaa ollenkaan tai sitten osaa oikein hyvin. Joko tai. Keskinkertaisuus hirvittää.

Näin on ollut kohdallani pitkään. Miksi? Onko kyse luonteenpiirteestä? Olen miettinyt asiaa paljon, koska kunnianhimo, tuo intohimon ekstrovertti isoveli, ajaa asioita toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka osa minästä tiedostaa, että jokainen työ (teksti tai piirustus) ei ole tasoltaan huippu.

Totuus taitaa olla, että keskinkertainen on kaikissa niissä asioissa, joissa tietäisi olevansa parempi, jos tahtoisi harjoitella tai opiskella tai perehtyä paremmin. Tai työstää kauemmin. Mutta minun elämänohjeeni on elää tässä hetkessä, juurtuneena, ja unohtaa kaikenlainen asioiden jälkikäteen märehtiminen -- ja etenkin katuminen. Jos tekee kaiken aina sen hetkisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan, paremmin ei voisi tehdä.

Kun on kyse teksteistä ja piirustuksista, jälkikäteen näkee paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä toisin -- ja omasta mielestään paremmin. Kyse ei ole kuitenkaan katumuksesta, ainoastaan etääntymisestä ja kehittymisestä. On kasvattavaa ja inspiroivaa käydä varhaisia töitään läpi. Tekstien kohdalla minulla on materiaalia valitettavan vähän, mutta piirustuksia löytyy yli kymmenen vuoden ajalta.

Jos ajattelee isommassa mittakaavassa, minä olen keskinkertainen. Se on vain myönnettävä. Joku jossain on aina parempi, kekseliäämpi, menestyneempi, taitavampi, lahjakkaampi. Ja se on oikeastaan ihanteellista. Silloin ei jää koskaan yksin. Yksilötasollakin siitä on etua: en ole niin huono kuin aloittaessani, mutta en ole vielä siellä, mihin minun on mahdollista päästä. Intohimo tekemiseen pitää huolen, että tahto tahkota loputtomia portaita säilyy.

Tavallaan sitä toivoo, että huipulle ei koskaan pääsisi.

26.1.2012

Hiljainen yhtiökumppani

Milloin kustannustoimittajan rooli kirjan synnyssä ylittää kirjailijan osuuden? Voiko kusti vaikuttaa niin rajusti, että kirjailijan ääni jää alle? Onko sellainen mahdollista?

Tällaisia kysymyksiä nousi mieleeni sen jälkeen, kun olin lukenut artikkelin Harri Haanpäästä Suomen Kuvalehdessä. Haanpää toimittaa lukuisia eturivin kirjailijoita Suomessa ja hänen vaikutuksensa monen tuotantoon lienee kiistämätön. Vaan kuinka suuri? Jutun luettuani en voinut olla miettimättä, miten heidän käy sitten, kun Haanpää ei enää ole käytettävissä. Sain vaikutelman, että monelta putoaisi paras mahdollinen, kenties ainoa mahdollinen, ensikriitikko, luottohenkilö ja tekstin toimittaja. Tulisiko ketään korvaavaa? Muuttuisiko kirjailijoiden tuotanto?

Minua ravisutti esimerkiksi Rosa Liksomin maininta siitä, että Hytti nro 6 oli alunperin 300 -sivuinen, mutta Haanpään kehotuksesta hän pudotti siitä kaikki sivuhenkilöt pois, jolloin käsikirjoituksen koko puolittui. Haanpää epäilemättä näki ytimen ja halusi karsia turhana pitämänsä oksat pois. Puuttumatta lopputulokseen -- sillä en ole vielä teokseen tutustunut -- jäin miettimään, mitä kirjasta jäi pois. Jäin miettimään, oliko tosiaan niin, että pitkän kirjallisen uran tehnyt Liksom olisi sivuhenkilöillään huonontanut kirjaa. Mitä Liksom olisi halunnut meille kertoa sillä, mitä lopulta ei painettu? (Liksom päätyi toki myös itse tähän ratkaisuun.)

En aja tässä takaa sitä, että kustannustoimittajan pitäisi olla vain kielenkorjaaja tai pintaviilaaja. Hyvä kustannustoimittaja kiinnittää huomiota kaikkeen teemoista rakenteeseen ja henkilöhahmoihin. Lienee kirjailijalle (ja sitä kautta myös lukijalle) erinomaista, jos sama kustannustoimittaja pysyy rinnalla uran alusta alkaen. Hän näkee kirjailijan potentiaalin ja kehityksen ja näkee selkeämmin, mikä suunta on hyvä ja mikä huono. Hän on ikään kuin järki ja kirjailija on tunteet.

Ajan ehkä takaa sitä, miksi kustannustoimittajan vaikutus on niin vaiettu. Se, mitä olen kuullut, kustit eivät edes halua nimeään esiin. He ahkeroivat mielellään kaikessa hiljaisuudessa ja antavat kirjailijalle kunnian silloinkin, kun kunnia ei kirjailijalle välttämättä kokonaan kuuluisi. Vai kuuluisiko?

Minulla riittää vielä paljon ihmeteltävää tässä eriskummallisessa työsuhteessa.

23.1.2012

Kirjoittajan pulmia, osa 8. Kirjoituskilpailut. Miksi en koskaan sijoitu?

Muutaman kerran, kun joku on paljastanut kirjoittavansa, olen kuullut häneltä kysyttävän -- sen jälkeen kun on innokkaasti udeltu, minkälaisista teksteistä on kyse -- että onko hän osallistunut jo kirjoituskilpailuihin.

Korjatkaa, jos olen mielikuvani kanssa aivan väärissä sfääreissä, mutta minulle on muodostunut tietynlainen kuva siitä, millä tavalla kirjailijaksi kuvitellaan tulevan:

1. Haluaa kirjailijaksi viisivuotiaana.
2. Äidinkielen tähtioppilas peruskoulussa, ainekirjoitus 10.
3. Lukutoukka. Mielikuvitusystävien nimet ovat Nancy Drew ja Mary Lennox.
4. Käy lukion. Kirjoittaa äidinkielestä vähintään E:n. Iltaopiskelee sanataidetta.
5. Jatkaa yliopistoon joko kirjallisuustiedettä tai tiedotusta tai kieliä opiskelemaan.
6. Osallistuu kirjoituskilpailuihin.
7. Sijoittuu, saa "nimeä".
8. Voitokkaiden novellien ja kertomusten lomassa työstää salaperäistä romaania. (Tähän voi kulua vuosikausia.)
9. Saa kustannussopimuksen.
10. On kirjailija.

Mutta tosiaan, hyvin vahvasti tuntuvat kirjoituskilpailut toimivan jonkinlaisena ponnahduslautana tuleville kirjailijoille. Kilpailuja on paljon, niihin kannustetaan osallistumaan ja niistä voi saada suhteessa paljon paremmin rahaa kuin romaanin julkaisemisesta. Eikä sovi väheksyä näkyvyyttä.

Entä jos ei niissä koskaan sijoitu? Been there, done that. Ensisijainen syy löytyy tietysti mulkusta tuomaristosta, joka ei ymmärrä hyvän päälle. Tämä on selvä. Toissijainen syy on se, että kilpailuihin tulee tekstejä melkoinen läjä eikä kirjoittaja voi tietää, mikä tuomariston sillä kertaa sytyttää. En ole itse tuomaroinut koskaan, mutta ei ole vaikea kuvitella kuinka vaikea "parhainta" on seuloa lukuisten hyvien joukosta. Kompromissejakin jouduttaneen tekemään eikä se oma suosikki tule välttämättä valituksi.

Valtaosalle kirjoittajista kilpailut tuntuvat toimivan eräänlaisena tahtimittarina: teksti on saatava valmiiksi tiettyyn eräpäivään mennessä. Ja sitten sen voi lähettää johonkin. Se ei jää pelkästään pöytälaatikkoon kellastumaan vaan kuka tietää, jopa tilintäydennystä ja taputuksia saattaa olla tiedossa. Tärkeintä kuitenkin on tieto, että teksti oli onnistunut. Siitä pidettiin. Kirjoittaja oli onnistunut.

Tästä onkin hyvä loikata hieman eteenpäin. Pöytälaatikko mainittiin, ja tekstin vapautuminen sen pimeydestä. Nyt voidaan ottaa se puheenvuoro tuomaristolta, jossa yksi käsi näytti olevan pystyssä. Niin, että mitä? Jättäkää ne pöytälaatikkoon? Hyvä on, myönnetään. Joskus kilpailuun tulee lähteneeksi tekstejä, jotka olisivat tarvinneet vielä pimeyttä. Ehkä ikuista sellaista. Tämä on se kolmas syy, miksi sijoituksia kilpailuissa ei tule. Säälipisteitä ei jaeta, ei myöskään "hyvä yritys" -rintamerkkejä. Jokin aika sitten lukaisin vanhan tekstin, joka oli jossain kirjoituskilpailussa käynyt (okei, taisi olla viime vuonna, kun säännöt sallivat minun vielä osallistuvan). Ei ihme, ettei tullut edes kunniamainintaa saati pääpottia, sillä en tiennyt edes itse mitä oikein yritin novellillani sanoa. Vähän nolottaa, mutta onneksi kirjoituskilpailuissa operoidaan salanimien takaa. Ja vain voittajien oikeat nimet selvitetään, eikö vain, armaat tuomarit? Ettehän te vilkaise mahalaskun tehneiden tompeloiden oikeaa henkilöllisyyttä?

Kirjoituskilpailuissa ei menesty siis kolmesta syystä: a) tuomarit eivät osaa lukea, b) taso on kova, c) oma teksti ei ole vielä valmis. Valintatehtävä, peruskoulun käyneiden pitäisi osata ympyröidä oikea vastaus.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kirjoituskilpailut valmentavat kestämään pettymyksiä.

19.1.2012

Kunnianhimo ja kilpailu

Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen --  vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.

Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.

Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."

Näin todellakin tein.

Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)

Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.


Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.

***

Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.

Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.

Vähintään kirjoittaja itse.

17.1.2012

Vuosi sitten

Vuosi sitten sain Sen Sähköpostin. Käsikirjoitukseni oli hyväksytty kustannusohjelmaan. Esikoiskirjailijan vuosi oli alkanut, joskin tänne Blogistaniaan se ilmestyi vasta myöhemmin.

Vuosi on pitkä aika odottavalle, mutta onnistuneesti se on lusittu. Neljä vuodenaikaa: lunta, nuppuja, kukkia ja kuolleita lehtiä. Valoa ja pimeyttä. Kylmää, kuumaa, märkää. Kuulostavat vaihdevuosilta ja sitä henkisesti ovatkin.

On paljon uutta, mihin sopeutua ja mitä sisäistää. Minusta on tulossa kirjailija, vai hetkinen -- onko? Kustannussopimus on tehty vain yhdestä kirjasta ja jokainen tuleva käsikirjoitus joutuu lunastamaan paikkansa kustannusohjelmassa uudelleen. Montako kirjaa pitää julkaista, että on kirjailija, ja kuinka pitkään saa kutsua itseään kirjailijaksi, ellei julkaise tasaiseen tahtiin? Onko se on/off -ammatti?

Myös kirjailijan ja kustantamon välinen työsuhde on omituinen. Useamman työpaikan kulunvalvontalaitteita olen vingutellut omalla läpyskälläni, mutta ihan tällaiseen menoon en ole tottunut. Eihän kirjailija ole kustantamon työntekijä. Kirjailija sallii kustantamon julkaista teoksen, jonka kustantamo on sallinut kustantaa. Hylkääviä päätöksiä keräillyt esikoiskirjailija on kiitollinen kustantamolle, joka viimein armahtaa, ja kustantamo puolestaan toivoo kirjailijasta kultamunia munivaa hanhea. (Joskin mietin, kuinka helppo sellaisia hanhia on enää tähän yltäkylläiseen kirjallisuusaikaan putkauttaa. No, onhan meillä Sofi Oksanen, mutta ehkä juuri siksi epäilen.) En tosin voi väittää tuntevani kustannusmaailmaa sisältä päin, joten tämä on vain näkemys esikoiskirjailijan linssien läpi.

Selailin Aamulehden ja Helsingin Sanomien kevään kirjalistoja. Nimeäni ei niiltä löytynyt. Ehkä lehdet vielä joskus listaavat myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden "kotimaisen kaunokirjallisuuden" alle. Nyt vain odotellaan, koska lasten ja nuorten kirjojen kevään listat painetaan. Helmikuussa?

Hieman tämä jyrkkä jako kismittää, sillä pidän kirjaani kaunokirjallisena teoksena, jolla on alaikäraja, mutta ei yläikärajaa.


16.1.2012

Otsikoinnin aatelia

Aamulehden pääotsikko 14.1.2012: "Junamatkustajat odottivat tiedottomina: 'Tiedotus ei toiminut lainkaan' ".

Oikeinkirjoitustaito ei ole hävinnyt mihinkään. Ei ole. Oikeasti. Se vain piilottelee pimeässä ja hihittelee itsekseen.


Huumorin lisäksi tähän Aamulehden otsikkoon on upotettu myös oiva kirjoitusvinkki: älä sekä näytä että kerro samaa asiaa. Valitse jompikumpi.

13.1.2012

Koneidensa eteen kangistuneet kirjailijat

Rooibos on kirjoitellut työasennoista ja sen tuskastuttavuudesta blogissaan. Aihe innosti minua, sillä en tiedä yhtäkään ihmistä, joka ei paljosta tietokoneella olosta olisi jollain tapaa fyysisesti kärsinyt (henkiset kärsimykset jääköön käsittelemättä tässä kirjoituksessa).

Kirjoittajan kehon suurimpia ongelmakohtia lienevät niska, hartiat, selkä ja ranteet. Omalla kohdallani oireilevat eniten selkä ja hartiat, joskin tämä talvi on sujunut suuremmitta selkäkivuitta, sillä työpisteeni on vaihtunut keittiönpöydän ääreltä olohuoneen sohvapöydän ääreen. (Ei kuulosta sekään kovin hyvältä, vai mitä?) Tällä työpisteen muutoksella onnistuin estämään jalkojen ristimisen monelle mutkalle pöydän alla. Selkäkivut jäivät sille tielleen, kun en enää väännä ruotoani ihmeelliseen vinkuraan. Jalkojen ristiminen oli täysin alitajuntaista puuhaa, joten kun kirjoittaminen imaisi keskittymisen, polvi löysi polven päälle ja nilkka nilkan päälle. Vartin kirjoittamisen jälkeen havahtui siihen, että onpa kankea olo...

Ihanne varmaan olisi, jos olisi ergonominen työpöytä ja ergonominen tuoli. En ole kyllä koskaan tällaiseen yhteensopivuuteen törmännyt. Kuvittelisin, että siitä ihmeellisyydestä saa pulittaa pitkän pennin. Ja, mikä mielenkiintoista, en pidä kirjoittamista työnä. En ainakaan vielä. Ehkä tämä vaatii jonkinlaisen syvemmän ymmärryksen siitä, että kirjoittaminen todellakin on nyt ja toivottavasti myös tulevaisuudessa työtä, josta saan korvauksen. (Ehkä se korvaus on tällä hetkellä niin pieni, että se estää ammatti-ajattelun? Sitähän ei voi mitenkään pitää palkkana.) Palkkatyöhän minulla on yhä aivan toisaalla, joskin vain osan vuotta.

Jos ymmärtäisin kirjoittamisen vakavana työnä, josta saadaan palkkaa (joka kirjailijan kyseenollessa siis on myyntituloja, lainauskorvauksia (hah!) ja mahdollisia apurahoja), olisinko valmis panostamaan työergonomiaan? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Nyt olen huolehtinut siitä vaihtelemalla työasentoa ja liikkumalla. Kahvilassa kirjoittaa eri asennossa kuin sohvapöydän ääressä, sängyssä eri asennossa kuin keittiön työtason ääressä, jossa joskus olen seisten kirjoitellut. Vaihtelevuus on riittänyt ergonomiaksi tällä hetkellä.

Mutta todellinen ongelma on itse tietokone. Evoluutio ei ole valmistanut ihmistä käyttämään moista vehjettä. Varmasti aiemmin samankaltaiset ongelmat kiusasivat kirjoituskoneita hakkaavia. Voisin kuvitella, etteivät ne sen ergonomisempia olleet.

Ehkä kirjoitustyön fyysinen kulta-aika on vasta edessäpäin.

10.1.2012

Pilkkupaini

En ollut se kaikkein innokkain oppilas äidinkielen tunneilla, jos totta puhutaan. Kieliopin tärkeys ja suomen kielen erikoislaatuisuus ei ottanut juurtuakseen mieleen, joka seikkaili muissa maailmoissa ja oli kiinnostuneempi elämästä koulun ulkopuolella.

Vaan ei huolta: vaikka kielioppikiihkeyttä ei löytynyt kovin paljoa myöhemminkään, korva onneksi taipuu kielen kuulemiseen ja silmä on harjaantunut kaikesta luetusta. Näillä vältetään karkeimmat mokat, mutta petraamistakin löytyy. Hienosäätö alkoi oikeastaan vasta muutama vuosi sitten. Kielioppia on kerrattu lapsen innolla, jota lapsena ja nuorena ei ollut. Harmi vain, että oikeinkirjoitusoppaisiin on vaikea saada juonta ja draamaa (Muikku-Wernerin Kielipoliisin käsikirja (Tammi) tekee mukavan poikkeuksen paperinmakuisiin oppaisiin), muuten niitä lukiessa voisi nauttia, ei nukahtaa.

Mutta ne pilkut.

Ovat kuulemma opeteltavia sääntöjä, sanovat. Niin on piin likiarvokin, sanon minä. Säännöt olen lukenut etuperin ja takaperin ja alunperin, mutta päässä ne eivät pysy. Jouduin taipumaan tähän toteamukseen, kun yhdellä oikolukukerralla poistin käsikirjoituksesta kaksisataa pilkkua ja toisella oikolukukierroksella lisäsin niitä kolmesataa. Kolmannella kerralla yritin pitää kielen keskellä suuta ja päädyin poistamaan sata. Hemmetin hyödyllistä.

Muutama pilkkusääntö on ymmärrettävissä. Luettelo. Sivulause. Tarkennus. Dialogi. Pari mainitakseni.

Lohduttaudun sillä, että kaunokirjallisessa tekstissä on taiteellisia vapauksia. Kunhan lukija ymmärtää ja kunhan lukijaa ei pudoteta lauseiden rytmistä unohtamalla pilkkua kokonaan. Liian tiheä pilkuttaminen puolestaan katkoo soljuvuutta. Tulee tunne, ettei päästä eteenpäin.

Paljon selventää, kun lukee tekstiään ääneen. Silloin rytmitys aukeaa ja lause vapautuu ja pilkunkin paikka löytyy. Ehkä. Tämä on muuten hyvä neuvo, mutta kyllä siinä kurkun kestävyyttä koetellaan, kun kirjoittaa fantasiatiiliskiviä eikä esimerkiksi runoja.

Mikä on teidän murheenkryyninne oikeinkirjoituksessa?

7.1.2012

Välimerkintä, joka näki päivänvalon

Sivun oikeaan laitaan on lisätty kiinteitä sivulinkkejä, joista pääsee kurkkaamaan muun muassa menossa olevia ja valmistuneita kirjallisia projekteja. Koska kuulun koulukuntaan, joka tarvitsee salassapitoa ja haudontaa säilyttääkseen kirjoittamistyön jännitteen ja mielekkyyden, projekteissa mainitaan vain ne, jotka kestävät päivänvaloa.

Pitäisikö tästä päätellä, että keskeneräiset käsikirjoitukset ovat kuin vampyyreita?

(Ja heti jatkui analogia mielessäni: imevätkö verta? Kyllä, ainakin kirjailijasta. Aiheuttaako purema euforiaa? Toisinaan. Ahdistusta? Aivan taatusti.)

4.1.2012

Rakkaus, romantiikka ja toivo

Olen kokeillut niitä kaikkia, uskokaa pois. Olen romantiikkanarkkari. Kun avaan kirjan ja alan lukea, aivoissani  -- vai kenties sydänalassa -- aktivoituu aistielin, joka etsii vihjettä romantiikasta. Romantiikasta, ei välttämättä romanssista. Uskon, että olen siinä mielessä hieman kuin valtameren hai: pienikin pisara verta riittää houkuttelemaan paikalle matkojen päästä.

Minä rakastan rakkautta. Rakastan rakkautta kirjoissa sen eskapistisimmissa ja naiiveissa ja puhtaimmissa muodoissaan. Rakkaus on minulle tunne, josta löytyy kaikki elämän tärkeimmät sävyt. Rakkaus ei aina ole hyvää ja helppoa eikä oikein, mutta se on jotain, mistä ei voi vaieta, mitä ei voi peittää. Se on syvästi inhimillistä. Se tekee meistä ihmisiä.

Kaikessa, mistä kirjoitan ja mitä haluan kertoa, on romantiikkaa tai rakkautta. Se on siellä, surullisimmassakin tarinassa, syvällä maaperässä, josta tarina versoo. Romantiikka ei ole yhtä kuin viihde -- tai kevyt viihde. Ajatelkaa Humisevaa harjua, Tuulen viemää, Anna Kareninaa. Joskus ei voi olla miettimästä, kohoaako romantiikka arvostetuksi kirjallisuudessa vasta vuosikymmeniä teoksen ilmestymisen jälkeen, kun teoksen ajankuva muuttuu historiallisesti kiinnostavaksi ja sen tekijää peittää kuusi kottikärryllistä multaa.

Fantasia on ytimeltään romanttista, samoin kauhu. Romantiikka on mielestäni jotain, joka korottaa arkisen ihmeelliseksi. Romantiikka kaunistelee, jotta elämän vastakohtaisuus jysähtäisi tajuntaan rajummin. Elämässään romantiikan saa pidettyä vain tahdonvoimalla ja taidolla nähdä asiat niin kuin haluaa -- ei niin kuin ne ovat. Tässä onkin romantikon puolustus halveksuvaa tuhinaa päästävälle realistille: realisti voi luulla tietävänsä miten asiat oikeasti ovat, mutta ei hänkään lopulta tiedä. Meillä voi olla rokotteita ja antibiootteja ja avaruusluotaimia, mutta vieläkin on epäselvää mitä vesi on. Vettä ei osata tehdä. Veren kanssa on sama juttu. Olemassaolomme perustuu asioille, joita emme käsitä.

Olen pitkään kummastellut termiä "romanttinen komedia" -- mitä kaikkea se pitääkään sisällään. Pinnalta katsottuna se vaikuttaisi edustavan viihdehötön ja -hattaran kermaa, ainakin elokuvissa. Hetkellistä makeutta kielellä ja mielellä, jälkeenpäin tyhjä ja hieman ontto olo. Silti monesti kun olen kävellyt elokuvateatterista kotiin, oikein hyvän romanttisen komedian jälkeen, olo on ollut kaikkea muuta kuin huoleton ja sokerihumalainen. (Tämä sama tunnetila pätee myös oikein hyvän kirjan päätöstunnelmiin.) Rinnassa tuntuu vieläkin jomotusta siinä kohdassa, josta vihlaisi kun samaistuminen tarinan henkilöön meni hermoihin asti. Jossain silmien takana väreilee muisto kyyneleistä, joita salaa pimeässä valui poskia pitkin, kun ero tai kuolema oli väistämätön. Ja silti kaiken takana: toivo. Toivo siitä, että kaikki kääntyy paremmaksi; toivo siitä että rakkaus lopulta voittaa.

Toivo on se nuotti, johon me haluamme päättää kaiken: kirjan, elokuvan, näytelmän, elämän.

Hyvät lukijat, mikä on teidän suhteenne romantiikkaan?

1.1.2012

Julkaisujen vuosi

Tänään on vuoden ensimmäinen päivä ja vuoden ensimmäinen julkaistava fiktiivinen tekstini on ilmestynyt. Usvazine on palannut tauon jälkeen ja tarjoaa runsaasti lukuelämyksiä jälleen. Sinne on päässyt nyt yksi novelleistani. Lukekaa ja kertokaa, mitä pidätte -- tai ainakin lukekaa!

Näyttää siltä, että vuodesta 2012 on tulossa minulle hyvin merkityksellinen julkaisuvuosi. Luvassa ei ole pelkästään esikoisromaani vaan työn alla on useampia lyhyempiä kirjoitusprojekteja. Yksityiskohtiin en vielä mene, mutta spefin puitteissa liikutaan. Jos hyvin käy, tulossa on Usvazine-novellin lisäksi kolme muuta novellia, mutta missä ja milloin jääköön nähtäväksi. Näppäimistöllä riittää siis rapinaa!