Vertailun vääristymistä

Taipumus vertailemiseen lienee ihmisluonnon rakennuspalikoita.

Meidät opetetaan siihen hyvin varhain: onko palikka pyöreä vai neliskanttinen? Onko talo sininen vai punainen? Onko koira iso vai pieni? Vertaamalla asioita ja esineitä toisiinsa hahmotamme ne mielessämme ja luokittelemme omiin lokeroihinsa. Voisi sanoa, että vertailemalla luomme käsityksen maailmasta ja omasta itsestämme. Tunnistamme erilaisuuden ja alamme arvottaa sitä.

Ongelmia vertailun kanssa tulee, kun siirrytään hyvin subjektiivisiin kokemuksiin, kuten taiteen parissa, tai silloin kun mittatikku, johon itseään vertaa, on väärää kokoluokkaa kaikkinensa. Piirtäjänä vertaan itseäni muihin piirtäjiin. Kirjoittajana muihin kirjoittajiin. Olenko huono, keskitasoa vai hyvä? Kuinka sen muka osaisi hahmottaa, kun ympäriltä löytyy niin taitavia ihmisiä, kirjoittajia ja piirtäjiä -- kaikki erilaisia? Tarvitaan ulkopuolinen taho antamaan kritiikkiä ja näkemystä siitä, missä taitonsa kanssa menee -- ja silti tämäkin näkemys voi olla vain yhden henkilön näkemys asiasta.

Vertailulla voi kannustaa itseään parempaan suoritukseen, mutta siitä voi myös masentua. Totuus on, että kun tallailee keskitason polkuja kuten minä, löytyy aina niitä, jotka ovat parempia, oli ala mikä hyvänsä. Keskinkertaisuudessa on oma vapautensa, mutta kunnianhimoisen ihmisen on joskus vaikea saavuttaa vapaudentuntua. Vertaileminen on hyvästä vain silloin, kun se poikii positiivisia ajatuksia ja motivoi. Muu katkeroittaa.

Olen yrittänyt kasvaa eroon kaikenmaailman vertailusta itseni ja toisten välillä. Esikoiskirjailijana olo ei helpota asiaa, sillä kirjailijuus on epäreiluakin epäreilumpi ammatti. Kaikille ei riitä kakusta samankokoista palaa elämässä muutenkaan ja jos haluaa korostaa vallitsevia eroja entisestään, kannattaa alkaa kirjoittaa ja julkaista.

Kirjoittaminen on henkilökohtaista, josta tehdään julkista, kaikkien omaa. Kova työ ei tarkoita, että saisit kirjasi julkaistua tai että saisit siitä työtuntien mukaista rahallista korvausta. Loistava kirja ei välttämättä myy lainkaan tai saa ansaitsemaansa huomiota. Genre ja ikäluokka, johon kirjoitat vaikuttaa moneen asiaan, kuten siihen mihin voit olla palkintoehdokkaana, kuinka näkyvälle paikalle kirjasi sijoitetaan kirjakaupoissa, miten työtäsi arvotetaan. Asuinpaikkasi vaikuttaa tukien ja apurahojen saamiseen, messumatkojen kalleuteen (kustantamoiden kuuluu maksaa matkarahoja, joten kovin syrjässä asuva, vähänlaisesti myyvä kirjailija voi jäädä ehdotuslistalta pois) ja sitä myöten näkyvyyteen ja esiintymiskokemuksen kartuttamismahdollisuuksiin. Kustantajallasi on vaikutusta myös: onko se iso vai pieni, arvostettu vai ei, ja niin edelleen.

Tähän kun lisää vielä tosiasian, että kirjoja julkaistaan käsittämättömiä määriä -- mikä tarkoittaa, että samasta elintilasta ja lukijakunnasta taistelevat kotimaiset ja ulkomaiset, uudet ja vanhat -- voi saada käsitystä siitä, minkälainen vertailukurimus kirjailijaa uhkaa.

Vertaillen elämisessä on se ikävä puoli, että harvoinpa vastaan tulee sellainen mitta-asteikko, jonka ylittää räikät rähisten ja konfetit ilmassa kieppuen. Moni ihminen ei ole koskaan tyytyväinen. Aina voisi olla paremmin ja aina voisi olla parempi. Tässä pyrkimyksessä ei ole mitään vikaa, jos ymmärtää, että paras on silloin kun itsellä on hyvä olla ja kun on itse tekemisiinsä tyytyväinen. Ainoa järkevä mitta-asteikko löytyy ihmisestä sisältä.

Ruoho voi näyttää vihreämmältä aidan toiselta puolelta, mutta kaukaa ei voi erottaa, onko se tekonurmea vai ei.

Ainutlaatuinen keskinkertaisuus

On helpompi ajatella olevansa huono jossain kuin myöntää, että on keskinkertainen. Joko ei osaa ollenkaan tai sitten osaa oikein hyvin. Joko tai. Keskinkertaisuus hirvittää.

Näin on ollut kohdallani pitkään. Miksi? Onko kyse luonteenpiirteestä? Olen miettinyt asiaa paljon, koska kunnianhimo, tuo intohimon ekstrovertti isoveli, ajaa asioita toisten nähtäväksi ja arvioitavaksi, vaikka osa minästä tiedostaa, että jokainen työ (teksti tai piirustus) ei ole tasoltaan huippu.

Totuus taitaa olla, että keskinkertainen on kaikissa niissä asioissa, joissa tietäisi olevansa parempi, jos tahtoisi harjoitella tai opiskella tai perehtyä paremmin. Tai työstää kauemmin. Mutta minun elämänohjeeni on elää tässä hetkessä, juurtuneena, ja unohtaa kaikenlainen asioiden jälkikäteen märehtiminen -- ja etenkin katuminen. Jos tekee kaiken aina sen hetkisen parhaan tietonsa ja taitonsa mukaan, paremmin ei voisi tehdä.

Kun on kyse teksteistä ja piirustuksista, jälkikäteen näkee paljon sellaista, minkä olisi voinut tehdä toisin -- ja omasta mielestään paremmin. Kyse ei ole kuitenkaan katumuksesta, ainoastaan etääntymisestä ja kehittymisestä. On kasvattavaa ja inspiroivaa käydä varhaisia töitään läpi. Tekstien kohdalla minulla on materiaalia valitettavan vähän, mutta piirustuksia löytyy yli kymmenen vuoden ajalta.

Jos ajattelee isommassa mittakaavassa, minä olen keskinkertainen. Se on vain myönnettävä. Joku jossain on aina parempi, kekseliäämpi, menestyneempi, taitavampi, lahjakkaampi. Ja se on oikeastaan ihanteellista. Silloin ei jää koskaan yksin. Yksilötasollakin siitä on etua: en ole niin huono kuin aloittaessani, mutta en ole vielä siellä, mihin minun on mahdollista päästä. Intohimo tekemiseen pitää huolen, että tahto tahkota loputtomia portaita säilyy.

Tavallaan sitä toivoo, että huipulle ei koskaan pääsisi.