Leikekirjaan tuli lisätäytettä:
Kuinka herättää lukijan nälkä?
Toimittaja Marika Riikonen teki oivan jutun mielenkiintoisesta näkökulmasta Hämeen Sanomien Sieppari-teemasivuille ja artikkeli julkaistiin kymmenen päivää sitten. Itse pääjutun yhteydessä oli myös kainalojuttu, joka ei yhdelle sivulle skannauksen jälkeen enää mahtunut:
Saman tien syvään veteen.
Löytyipä jälleen uusi seurattava esikoiskirjailija, Ville Tanttu, joka muuten olisi varmaankin jäänyt tutkani ulottumattomiin. Peukut pystyyn elokuvan onnistumiselle, sillä elokuva-ala jos mikä on tuulinen!
(Jutun julkaisemiseen on pyydetty lupa Hämeen Sanomilta.)
30.5.2012
28.5.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 13. Tahmea tarinan keskivaihe.
Olen kuullut, että muillakin kirjoittajilla on samansuuntaista ongelmaa: tarinan alkuvaiheessa kirjoittaminen kulkee rasvatuilla raiteilla, mutta sitten kun lähestytään keskivaiheen kaarretta, kitka kasvaa ja vauhti hyytyy. Keskivaiheen kanssa ähelletään ja pukerretaan paljon enemmän kuin alun tai lopun, joiden merkitystä toki ei sovi väheksyä, mutta minua ei kyllä lukijana kiinnosta tarinan loppu, jos keskivaiheilla kyllästytetään puolikuoliaaksi tai muuten eksytään keskelle pöheikköä, josta ei ole toivoa päästä päivänvaloon.
Missä vika ja mistä apu?
Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.
Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.
Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.
Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.
Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.
Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.
Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?
Missä vika ja mistä apu?
Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.
Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.
Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.
Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.
Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.
Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.
Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?
24.5.2012
Ja lukemista saavat...
Onnetar nostatti silinterihatusta Marken ja Nikoladeuksen! Hurjasti aplodeja! Heille lähetän Mifongin perinnön tulemaan mahdollisimman pian. Ilmoitattehan osoitteenne sähköpostiini, joka löytyy sivun oikeasta palkista. Jos haluaa jonkinlaisen omistuskirjoituksen, siitä kannattaa mainita. (En muuten uskalla mennä pilaamaan töhryilläni koskemattomia sivuja.)
Lohdutuspalkintona jaan kaksi Huomenna ne tulevat -antologiaa. Niiden uudet kodit löytyvät Marianne M:n ja Villasukka kirjahyllyssä -nimimerkin luota. Kerrottehan tekin osoitteen, jonne antologian toivotte lähetettävän.
Lämmin kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!
Lohdutuspalkintona jaan kaksi Huomenna ne tulevat -antologiaa. Niiden uudet kodit löytyvät Marianne M:n ja Villasukka kirjahyllyssä -nimimerkin luota. Kerrottehan tekin osoitteen, jonne antologian toivotte lähetettävän.
Lämmin kiitos kaikille arvontaan osallistuneille!
23.5.2012
Vielä ehtii...
Nimittäin osallistua kirja-arvontaan! Osallistujia on niin imartelevan paljon, että tiedossa saattaa olla myös lohdutuspalkinto...
Tänään olen miettinyt luovuutta ja joutilaisuutta ja niiden kahden yhteiseloa. Kiirettä on pitänyt niin päivätyösaralla kuin kustannusosuuskunnan parissa puuhastelussa. Kirjoittaakin olen yrittänyt jossain välissä, mutta tuntuu että se puoli polkee nyt paikallaan eikä etene. Olen koettanut myös syventyä lukemaan China Miévilleä ennen kuin silmäluomet lupsahtavat kiinni. Vaikka kirjan jännite toimii ja juonikin vetäisi, unimaailman kutsu on voimakas. Suomen kesän valoisuudessa on kyllä se hyvä puoli, että jonkin aikaa voi elää harhassa, jossa kuvittelee että vuorokauteen on ilmaantunut lisätunteja.
Mutta tulevana viikonloppuna aion mennä mökkiin metsän huminan keskelle ja kuopsutella kesäntuoksuista maata.
Tänään olen miettinyt luovuutta ja joutilaisuutta ja niiden kahden yhteiseloa. Kiirettä on pitänyt niin päivätyösaralla kuin kustannusosuuskunnan parissa puuhastelussa. Kirjoittaakin olen yrittänyt jossain välissä, mutta tuntuu että se puoli polkee nyt paikallaan eikä etene. Olen koettanut myös syventyä lukemaan China Miévilleä ennen kuin silmäluomet lupsahtavat kiinni. Vaikka kirjan jännite toimii ja juonikin vetäisi, unimaailman kutsu on voimakas. Suomen kesän valoisuudessa on kyllä se hyvä puoli, että jonkin aikaa voi elää harhassa, jossa kuvittelee että vuorokauteen on ilmaantunut lisätunteja.
Mutta tulevana viikonloppuna aion mennä mökkiin metsän huminan keskelle ja kuopsutella kesäntuoksuista maata.
20.5.2012
Korvaus tehdystä työstä
Kukaan pitkiä julkaisukelpoisia tekstikokonaisuuksia kirjoittanut voi tuskin sanoa, ettei se kävisi työstä.
Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.
Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.
Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.
Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.
Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.
Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!
Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.
***
Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.
Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.
Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.
***
Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.
Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.
Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.
***
Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.
Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."
Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?
Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.
Mikä toimisi?
Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.
Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.
Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.
Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.
Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.
Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!
Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.
***
Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.
Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.
Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.
***
Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.
Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.
Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.
***
Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.
Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."
Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?
Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.
Mikä toimisi?
Tunnisteet:
Jarkko Tontti,
kirjailijan tulot,
kirjailijuus,
korvaus,
lainauskorvaus,
mielikuvitus,
Myytti lukukansasta,
tekijänoikeus,
toimeentulo,
tuote,
työ,
työnantaja
17.5.2012
Kirja-arvonta
Esikoiskirjailijan vuodella on nyt 50 jäsentä. Mukavan muhkea luku! Lisäksi Lukunurkka-blogista löytyi ilahduttavasti yksi lukija-arvio lisää.
Tämän kunniaksi arvon kaksi Mifongin perintöä kaikkien osallistuneiden kesken.
Näin osallistut: jätä viesti tämän kirjoituksen kommentteihin. Käytettävissäsi on automaattisesti yksi arpa. Kahdella arvalla pääset osallistumaan, jos linkkaat blogiini omilla sivuillasi tai esimerkiksi Facebookissa/Twitterissä. Muista mainita kommentissa arpojesi määrä!
Osallistua voi 23.5. keskiyöhön asti. Sirottelen nimet silinterihattuun viikon päästä torstaina ja ilmoitan onnettaren valitsemat blogissani. Heitä pyydän ystävällisesti lähettämään tuosta oikeasta sivupalkista löytyvään sähköpostiini osoitteen, jonne kirjansa haluavat toimitettavan. (Tai lähimpään postiinhan se tulee, kun mokoma opus on niin paksu.)
Onnea arvontaan!
Edit 18.5. Kahden arvan arvoinen blogimaininta on jokin "ekstramaininta" blogrollin sijaan tai sen rinnalla. Pelkkä blogroll ei siis valitettavasti riitä.
Tämän kunniaksi arvon kaksi Mifongin perintöä kaikkien osallistuneiden kesken.
Näin osallistut: jätä viesti tämän kirjoituksen kommentteihin. Käytettävissäsi on automaattisesti yksi arpa. Kahdella arvalla pääset osallistumaan, jos linkkaat blogiini omilla sivuillasi tai esimerkiksi Facebookissa/Twitterissä. Muista mainita kommentissa arpojesi määrä!
Osallistua voi 23.5. keskiyöhön asti. Sirottelen nimet silinterihattuun viikon päästä torstaina ja ilmoitan onnettaren valitsemat blogissani. Heitä pyydän ystävällisesti lähettämään tuosta oikeasta sivupalkista löytyvään sähköpostiini osoitteen, jonne kirjansa haluavat toimitettavan. (Tai lähimpään postiinhan se tulee, kun mokoma opus on niin paksu.)
Onnea arvontaan!
Edit 18.5. Kahden arvan arvoinen blogimaininta on jokin "ekstramaininta" blogrollin sijaan tai sen rinnalla. Pelkkä blogroll ei siis valitettavasti riitä.
15.5.2012
Arvio Helsingin Sanomissa
Sain juuri sähköpostia kirjailijakollegalta: Mifongin perintö on arvioitu Hesarissa! Vilkaisin sitten kännykkääkin: toinen kollega oli lähettänyt tekstiviestin ja onnitteli arviosta. Vähän oli pöllämystynyt olo -- ja on vieläkin. Olin niin valmistautunut siihen, että kirja saisi näkyvyyttä vain hyvin harvassa mediassa, ja Hesariin se tuskin pääsisi lainkaan.
Olenpa iloinen siitä, että olin väärässä!
Mutta siis, itse juttuun, joka on Vesa Sisätön käsialaa:
Vaikeaa rakkautta fantasiamaailmassa
Olenpa iloinen siitä, että olin väärässä!
Mutta siis, itse juttuun, joka on Vesa Sisätön käsialaa:
Vaikeaa rakkautta fantasiamaailmassa
14.5.2012
Totuuksia tarinasta
Pidän tarinoista.
Usein suusta pääsee sellaisia lauseita kuin "tarina on tärkein", "tarina kuljettaa", "tarinan imu", "hyvä tarina" tai "mistä tarina kertoo?". Mutta mikä tarina oikeastaan on? En mene oppikirjojen ja tutkimusten äärelle tälläkään kertaa vaan yritän kauhoa päätelmään omin avuin, ilman akateemista käsitteistöä tai kirjallisuuden tutkimuksen tuntemista.
Poika tapaa tytön. Siinäpä yksi kaikkien aikojen käytetyimmistä tarinoista. Lyhyessä lauseessa käyvät ilmi keskeiset henkilöt ja tapahtuma. Jännite on olemassa valmiiksi, koska kahden olennon kohdatessa voidaan olettaa, että tiedossa on kommunikointiyrityksiä. Ei ole helppoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Niin paljon voi mennä vikaan.
Näin lyhyt tarina ei kuitenkaan riitä kiehtomaan mieltä kovin pitkäksi aikaa. Tarvitaan enemmän. Ympäristön kuvausta, henkilöiden kuvausta ja taustoitusta, tapahtumia, sivuhenkilöitä. Tarvitaan aisteja: hajua, makua, kuuloa, tuntoa. Pieniä tarinoita tarinoiden sisään; takaumia. Esteitä. Mikään tästä ympärille tulevasta täytteestä ei kuitenkaan muuta ydintä. Edelleen poika tapaa tytön.
William Blake sen jo sanoikin: nähdä maailma hiekanjyvässä. Mielestäni tarinakin kiteytyy juuri näin. Se on sekä hiekanjyvänen että maailma.
Ja niin hiekanjyvänen kuin tarinakin ovat universaaleja. Samat tarinat kiertävät maapallolla vuosisadasta toiseen, mutta niiden ulkonäkö ja tapa, jolla ne kerrotaan muuttuvat. Tarina on siis osa ihmisyyttä ja koko ihmiskunnan historiaa. Meitä koskettavat, viihdyttävät, naurattavat, suututtavat ja itkettävät samat asiat kuin edeltäjiämme tuhansia vuosia aiemmin.
Tarina on kerrostuma, joka kertoo meille elämästä ja tunteista, joita emme itse ole välttämättä kokeneet. Se jäsentyy ihmismieleen tietyllä tavalla; kuin vesi, joka löytää aina uomansa, jota pitkin edetä.
Uskon, että tarinat ovat meissä olemassa ja kirjailijat opastavat ihmiset niiden äärelle -- he auttavat tunnistamaan tarinan ja luomaan linkin johonkin laajempaan kokonaisuuteen.
Tämän pähkäilyn jälkeen en voi kyseenalaistaa tarinan olemassaolon tärkeyttä enkä ihmetellä, miksi niitä janoan. Tarinat ovat osa minua kuin vesi, joka solujani voitelee, ja sen lähteen äärelle haluan päästä.
Usein suusta pääsee sellaisia lauseita kuin "tarina on tärkein", "tarina kuljettaa", "tarinan imu", "hyvä tarina" tai "mistä tarina kertoo?". Mutta mikä tarina oikeastaan on? En mene oppikirjojen ja tutkimusten äärelle tälläkään kertaa vaan yritän kauhoa päätelmään omin avuin, ilman akateemista käsitteistöä tai kirjallisuuden tutkimuksen tuntemista.
Poika tapaa tytön. Siinäpä yksi kaikkien aikojen käytetyimmistä tarinoista. Lyhyessä lauseessa käyvät ilmi keskeiset henkilöt ja tapahtuma. Jännite on olemassa valmiiksi, koska kahden olennon kohdatessa voidaan olettaa, että tiedossa on kommunikointiyrityksiä. Ei ole helppoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Niin paljon voi mennä vikaan.
Näin lyhyt tarina ei kuitenkaan riitä kiehtomaan mieltä kovin pitkäksi aikaa. Tarvitaan enemmän. Ympäristön kuvausta, henkilöiden kuvausta ja taustoitusta, tapahtumia, sivuhenkilöitä. Tarvitaan aisteja: hajua, makua, kuuloa, tuntoa. Pieniä tarinoita tarinoiden sisään; takaumia. Esteitä. Mikään tästä ympärille tulevasta täytteestä ei kuitenkaan muuta ydintä. Edelleen poika tapaa tytön.
William Blake sen jo sanoikin: nähdä maailma hiekanjyvässä. Mielestäni tarinakin kiteytyy juuri näin. Se on sekä hiekanjyvänen että maailma.
Ja niin hiekanjyvänen kuin tarinakin ovat universaaleja. Samat tarinat kiertävät maapallolla vuosisadasta toiseen, mutta niiden ulkonäkö ja tapa, jolla ne kerrotaan muuttuvat. Tarina on siis osa ihmisyyttä ja koko ihmiskunnan historiaa. Meitä koskettavat, viihdyttävät, naurattavat, suututtavat ja itkettävät samat asiat kuin edeltäjiämme tuhansia vuosia aiemmin.
Tarina on kerrostuma, joka kertoo meille elämästä ja tunteista, joita emme itse ole välttämättä kokeneet. Se jäsentyy ihmismieleen tietyllä tavalla; kuin vesi, joka löytää aina uomansa, jota pitkin edetä.
Uskon, että tarinat ovat meissä olemassa ja kirjailijat opastavat ihmiset niiden äärelle -- he auttavat tunnistamaan tarinan ja luomaan linkin johonkin laajempaan kokonaisuuteen.
Tämän pähkäilyn jälkeen en voi kyseenalaistaa tarinan olemassaolon tärkeyttä enkä ihmetellä, miksi niitä janoan. Tarinat ovat osa minua kuin vesi, joka solujani voitelee, ja sen lähteen äärelle haluan päästä.
13.5.2012
Esikoisjuhlat
Romaanin kirjoittaminen on yksinäistä puuhaa. Se on pitkiä keskusteluja oman pään sisässä. Ideoita, jotka eivät jätä rauhaan. Henkilöhahmoja, jotka kasvavat oikean ihmisen veroisiksi vain jos heille antaa tarpeeksi aikaa ja huomiota. Loputonta istumista tietokoneen ääressä, kramppaavia sormia, selkäsärkyjä, ummetusta ja epävarmuutta. Taistelua laiskuutta ja ajanpuutosta vastaan. Suuruudenhulluja kuvitelmia, kokeilua, itsensä ylittämistä, leijumista luovuudessa, tarinan imua.
Ei siis liene mikään ihme, että kun työn tulos on lopulta nähtävissä ja ennen kaikkea kosketeltavissa, sitä tekee mieli juhlistaa kunnolla.
Eilen juhlimme Mifongin perintöä Telakalla. Esikoinen on päässyt lukijoiden käsiin jo kuukauden päivät, mutta yksittäisten maljojen ja kilistelyiden lisäksi sille ei ollut vielä annettu kunnon läksiäistoivotuksia tuuliseen maailmaan. Paikalla oli noin viisikymmentä ihmistä, ystäviä, sukulaisia, kollegoita ja kustantamon väkeä. Tuntui ihmeelliseltä, että heidät oli tuonut paikalle tarina, joka sai alkunsa minun mielikuvituksestani.
Ilta oli kaikin puolin onnistunut ja mahtava. Uusia tuttavuuksiakin kertyi, ja vaikka aika ei antanut myöten, jotta olisin ehtinyt jutella jokaisen kanssa niin paljon kuin olisin halunnut, jäi päällimmäiseksi syvä tyytyväisyys. Mifongin perintö jatkakoon elämäänsä lukijoissa -- kirjailija keskittyy tuleviin tarinoihin.
Kiitos kaikille, jotka pääsitte paikalle!
Ei siis liene mikään ihme, että kun työn tulos on lopulta nähtävissä ja ennen kaikkea kosketeltavissa, sitä tekee mieli juhlistaa kunnolla.
Eilen juhlimme Mifongin perintöä Telakalla. Esikoinen on päässyt lukijoiden käsiin jo kuukauden päivät, mutta yksittäisten maljojen ja kilistelyiden lisäksi sille ei ollut vielä annettu kunnon läksiäistoivotuksia tuuliseen maailmaan. Paikalla oli noin viisikymmentä ihmistä, ystäviä, sukulaisia, kollegoita ja kustantamon väkeä. Tuntui ihmeelliseltä, että heidät oli tuonut paikalle tarina, joka sai alkunsa minun mielikuvituksestani.
Ilta oli kaikin puolin onnistunut ja mahtava. Uusia tuttavuuksiakin kertyi, ja vaikka aika ei antanut myöten, jotta olisin ehtinyt jutella jokaisen kanssa niin paljon kuin olisin halunnut, jäi päällimmäiseksi syvä tyytyväisyys. Mifongin perintö jatkakoon elämäänsä lukijoissa -- kirjailija keskittyy tuleviin tarinoihin.
Kiitos kaikille, jotka pääsitte paikalle!
9.5.2012
Kannen tarina
Jokunen on maininnut Mifongin perinnön kannesta, että siinä esiintyvä neito näyttää ranskalaiselta. Hauskaa on, että joku on jopa arvellut kirjailijan itsensä olevan siinä. Kuva on kuitenkin kuvapalvelun antia, joten sen tausta on tähän asti ollut minulle hämärä. Vaan nyt selvisi sekin, kuka oikein on kyseessä!
Nimittäin yksi google-linkityksistä Mifongin perintöön johti tälle sivustolle. Aikani raavin päätä ja mietin, millä tavoin malli nimeltä Sarah Ingle oikein liittyy esikoiseeni, kunnes luin tarpeeksi pitkälle ja oivalsin: hän on kirjankannen neito! En tiedä teistä, mutta minusta tuntuu mukavalta se, ettei hän jäänyt tuiki tuntemattomaksi hahmoksi. En kuulu niihin lukijoihin, jotka kuvittelisivat kirjan henkilöt sen näköisiksi, mitä kannessa mahdollisesti esiintyy, joten löytö ei vaikuta mielikuviini millään lailla. Hupaisaa on sekin, että hän on päätynyt monen muunkin kirjan kansikuvatytöksi!
Kaikenlaisia löytöjä se uteliaisuus teettää...
Nimittäin yksi google-linkityksistä Mifongin perintöön johti tälle sivustolle. Aikani raavin päätä ja mietin, millä tavoin malli nimeltä Sarah Ingle oikein liittyy esikoiseeni, kunnes luin tarpeeksi pitkälle ja oivalsin: hän on kirjankannen neito! En tiedä teistä, mutta minusta tuntuu mukavalta se, ettei hän jäänyt tuiki tuntemattomaksi hahmoksi. En kuulu niihin lukijoihin, jotka kuvittelisivat kirjan henkilöt sen näköisiksi, mitä kannessa mahdollisesti esiintyy, joten löytö ei vaikuta mielikuviini millään lailla. Hupaisaa on sekin, että hän on päätynyt monen muunkin kirjan kansikuvatytöksi!
Kaikenlaisia löytöjä se uteliaisuus teettää...
7.5.2012
Kirjakauppakierroksella
Kun on elämänsä aikana vaellellut kirjakaupoissa lähes yhtä usein kuin ruokakaupassa, on tietenkin luonnollista, että kun oma kirja on ilmestynyt, käy katsomassa mitä sille kuuluu.
Mifongin perinnön julkaisusta on nyt kolmisen viikkoa. Ensimmäisen havainnon kuulen puhelimitse sukulaiselta: Mifongin perintöä on Akateemisessa kirjakaupassa. Käyn paikan päällä ja tottahan se on: kokonaista kaksi kappaletta löytyy nuorten hyllystä. Kuten aiemmin täällä paljastin, siirrän toisen niistä erilliseen scifi- ja fantasiahyllyyn. Ajattelen, että se löytää kohdelukijansa paremmin.
Toinen havainto kirjastani tulee kuvan muodossa: innokas kirjanostaja on ikuistanut kännykkäkamerallaan alla olevan näkymän.
Mifongin perinnön julkaisusta on nyt kolmisen viikkoa. Ensimmäisen havainnon kuulen puhelimitse sukulaiselta: Mifongin perintöä on Akateemisessa kirjakaupassa. Käyn paikan päällä ja tottahan se on: kokonaista kaksi kappaletta löytyy nuorten hyllystä. Kuten aiemmin täällä paljastin, siirrän toisen niistä erilliseen scifi- ja fantasiahyllyyn. Ajattelen, että se löytää kohdelukijansa paremmin.
Mifongin perintö on päässyt Pienen Kirjakaupan näyteikkunalle! (Pieni Kirjakauppa on itsellinen kirjakauppa
Tampereen Kalevassa, Sammonkadulla.) Johan lämmittää sydäntä, sillä ikävä kyllä en usko, että kirjani koskaan pääsee isoissa kirjakaupoissa muualle kuin perusvarastohyllyyn selkämys katsojaa kohti, toisten kirjojen puristukseen. Niin se vain menee.
Ja sitten onkin Suomalaisen kirjakaupan vuoro. Käväisen siinä, joka on Akateemista vastapäätä. Mifongin perintöä ei löydy mistään, ei nuorten osastolta tai scifi- ja fantasiahyllystäkään. Kysyn myyjältä. Hän sanoo, ettei ole moisesta kirjasta kuullutkaan, katsoo koneelta ja sanoo, että kirja on tilattavissa ja toimitusaika on pari päivää. Harmittelen, että kirjaa on saatavilla heti tuosta toiselta puolelta katua. Myyjän ilme muuttuu astetta ilahtuneemmaksi ja hän kertoo Hämeenkadun toisessa Suomalaisen myymälässä olevan kyllä hyllyssä heti pari kappaletta saatavilla. Näytevarastokappaleet, ajattelen, ja myyjä varmistaa asian mainitsemalla, että juuri siinä myymälässä on näytevarastokirjasysteemi. Kysyn vielä Koskikeskuksen myymälän tilannetta ja kuulen, että siellä on sama juttu: vähän myymälätilaa, joten Mifongin perintöä saa vain tilaamalla.
Kiitän myyjää ja poistun miettien, miksi tilaisin kirjan kivijalkamyymälästä. Se on kalliimpi kuin nettikaupasta hankittuna (ymmärrän toki miksi) ja silti joudun odottamaan, että saisin sen. Eikö kivijalkamyymälän paras etu ole se, että kirjan saa hetinyt eikä ylihuomenna?
(Jotkut ovat myös sitä mieltä, että asiantunteva palvelu on kirjakauppojen etu nettikauppoihin verrattuna. Joskus ehkä näinkin, mutta aika vajavaista on oman kokemukseni mukaan kirjakauppahenkilöiden kirjatietämys. Ei mikään ihme, kun kirjoja ilmestyy niin valtavasti ja henkilökuntaa on vähän. Joutuvat vielä kaiken lisäksi myymään jos jonkinlaista sesonkitilpehööriä.)
Tunnisteet:
Akateeminen kirjakauppa,
fantasia- ja scifihylly,
kirjakaupat,
Mifongin perintö,
nuorten osasto,
näyteikkuna,
Pieni Kirjakauppa,
Suomalainen kirjakauppa
4.5.2012
Kirjatraileri
Olkaa hyvä, tässä Mifongin perinnön kirjatraileri:
Piirrokset: J.S. Meresmaa
Animointi ja leikkaus: V. Rintala
Musiikki: Crichton Vulcan
© 2012 V. Rintala ja J.S. Meresmaa
Animointi ja leikkaus: V. Rintala
Musiikki: Crichton Vulcan
© 2012 V. Rintala ja J.S. Meresmaa
3.5.2012
Mainostauko
Kainuun Sanomissa ollut haastattelu on luettavissa myös Alas taikavirtaa -blogissa. Käykää ihmeessä vilkaisemassa! Paperilehdenkin sain jo hyppysiini ja komeasti keskiaukeama oli vallattu nuortenkirjoille. Pisteitä Kainarille, tällaista näkyvyyttä ei ole liikaa.
Kirjatraileri on siinä vaiheessa, että huomenna kannattaa olla nettiyhteyden ääressä, jos haluaa sen heti tuoreeltaan nähdä.
Kirjatraileri on siinä vaiheessa, että huomenna kannattaa olla nettiyhteyden ääressä, jos haluaa sen heti tuoreeltaan nähdä.
Kirjailijan nimikriisi
Nimipohdintoja on blogissani käsitelty aikaisemminkin, mutta tällä kertaa ajattelin keskittyä etunimikirjainten käyttämisen etuihin ja ongelmiin.
Suomessa hyvin harva kirjailija on päätynyt käyttämään etunimikirjainlyhenteitä. Löysin esimerkeiksi vain kaksi: A.I. Roution ja T.A. Engströmin, kumpikin hieman vanhempaa perua. Englanninkielisissä maissa heitä on enemmän, mutta kirjailijoita on muutenkin isompi määrä, joten suhdeluvut voivat loppujen lopuksi olla melko lähellä toisiaan.
Kun selvisi, että Mifongin perintö kustannetaan, tuli tämä nimiasia tosissaan pohdittavaksi. Salanimen käyttäminen tuntui tarpeettomalta ja oman nimen käyttäminen sellaisenaan kovin arkiselta. Etunimieni lyhenteet sen sijaan sopivat sukunimeen hyvin ja näyttivät graafisesti kelvollisilta. Hullunkuriselta olisi tuntunut, jos nimeni olisi vaikka Jenni Raija Rebekka tai Jenni Katariina. Mielleyhtymiä fantasian tunnetuimpiin nimiin tuskin olisi voinut välttää.
Kirjailijanimeni valikoitui siis sen perusteella, mikä tuntui, kuulosti ja näytti hyvältä. Perustelut sen käyttöön ottamiseksi olivat ymmärrettävät ja selkeät.
Sitten tuli iso mutta.
Miten minä esittelen itseni, kun kohtaan kollegan, toimittajan, lukijan, haastattelijan? Vastaan puhelimeeni etunimellä. Olen Jenni. J.S. on se nimi, joka painetaan kirjan kanteen. J.S. ei ole sivupersoona, joka kirjoittaa silloin kun Jenni ei ole paikalla. J.S. ei esiinny vain, kun kuu on täysi tai kirjamessuille tulee kutsu. J.S. ei ole rooli, jossa esiinnyn. J.S. ei ole suuri kirjailija, jota ei uskalla lähestyä tai jolla on valistunut mielipide jokaiseen aiheeseen maan päällä.
Löytyyköhän Suomesta konsulttia, joka osaisi neuvoa?
Koska olen kirjailijantaipaleeni alussa, mikään käytäntö ei ole vakiintunut. Joudun usein pohtimaan, allekirjoitanko jotain lyhenteillä vai kutsumanimellä. En koe, että kirjani romuttuisivat siitä, että lukija tietää, että nimikirjainten takana on henkilö, jonka nimi on Jenni. Ei se ole mikään salaisuus. Minua saa kutsua nimellä J.S. tai Jenni, mutta kirjailija on J.S. Meresmaa. Jos kirjastani puhutaan, kirjailijanimen käyttö on suositeltavaa (esimerkiksi kirja-arvostelut). Jos puhutaan mistä tahansa muusta: kirjoittamisesta, linnuista, avaruuden alkuluvuista tai kesäkukkien lannoittamisesta, saa kutsua Jenniksi.
Kuulostaako tämä teistä kovin sekavalta tai hämmentävältä?
Suomessa hyvin harva kirjailija on päätynyt käyttämään etunimikirjainlyhenteitä. Löysin esimerkeiksi vain kaksi: A.I. Roution ja T.A. Engströmin, kumpikin hieman vanhempaa perua. Englanninkielisissä maissa heitä on enemmän, mutta kirjailijoita on muutenkin isompi määrä, joten suhdeluvut voivat loppujen lopuksi olla melko lähellä toisiaan.
Kun selvisi, että Mifongin perintö kustannetaan, tuli tämä nimiasia tosissaan pohdittavaksi. Salanimen käyttäminen tuntui tarpeettomalta ja oman nimen käyttäminen sellaisenaan kovin arkiselta. Etunimieni lyhenteet sen sijaan sopivat sukunimeen hyvin ja näyttivät graafisesti kelvollisilta. Hullunkuriselta olisi tuntunut, jos nimeni olisi vaikka Jenni Raija Rebekka tai Jenni Katariina. Mielleyhtymiä fantasian tunnetuimpiin nimiin tuskin olisi voinut välttää.
Kirjailijanimeni valikoitui siis sen perusteella, mikä tuntui, kuulosti ja näytti hyvältä. Perustelut sen käyttöön ottamiseksi olivat ymmärrettävät ja selkeät.
Sitten tuli iso mutta.
Miten minä esittelen itseni, kun kohtaan kollegan, toimittajan, lukijan, haastattelijan? Vastaan puhelimeeni etunimellä. Olen Jenni. J.S. on se nimi, joka painetaan kirjan kanteen. J.S. ei ole sivupersoona, joka kirjoittaa silloin kun Jenni ei ole paikalla. J.S. ei esiinny vain, kun kuu on täysi tai kirjamessuille tulee kutsu. J.S. ei ole rooli, jossa esiinnyn. J.S. ei ole suuri kirjailija, jota ei uskalla lähestyä tai jolla on valistunut mielipide jokaiseen aiheeseen maan päällä.
Löytyyköhän Suomesta konsulttia, joka osaisi neuvoa?
Koska olen kirjailijantaipaleeni alussa, mikään käytäntö ei ole vakiintunut. Joudun usein pohtimaan, allekirjoitanko jotain lyhenteillä vai kutsumanimellä. En koe, että kirjani romuttuisivat siitä, että lukija tietää, että nimikirjainten takana on henkilö, jonka nimi on Jenni. Ei se ole mikään salaisuus. Minua saa kutsua nimellä J.S. tai Jenni, mutta kirjailija on J.S. Meresmaa. Jos kirjastani puhutaan, kirjailijanimen käyttö on suositeltavaa (esimerkiksi kirja-arvostelut). Jos puhutaan mistä tahansa muusta: kirjoittamisesta, linnuista, avaruuden alkuluvuista tai kesäkukkien lannoittamisesta, saa kutsua Jenniksi.
Kuulostaako tämä teistä kovin sekavalta tai hämmentävältä?
2.5.2012
Artikkeli Kainuun Sanomissa
Viime lauantaina (28.4.) Kainuun Sanomissa ilmestyi allekirjoittaneesta Maria Loikkasen tekemä haastattelu otsikolla "Rakkaudesta tarinoihin.".
Jossain vaiheessa saan varmaan käsiini luettavan version artikkelista, nämä näköislehtihommelit eivät kirjautumatta oikein toimi.
Jossain vaiheessa saan varmaan käsiini luettavan version artikkelista, nämä näköislehtihommelit eivät kirjautumatta oikein toimi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)