Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?

Äh, eiks ne vois vaan puhua toisilleen?

Olen useampaan kertaan törmännyt lukijoiden turhautumiseen siitä, että tarinan päähenkilöiden ongelmat johtuvat puhumattomuudesta. Kaikki olisi selvää, jos he vain sanoisivat ääneen mitä ajattelevat. He saisivat toisensa, jos he puhuisivat avoimesti tunteistaan. Kaikki ratkeaisi niin helposti! Ääh, typerää!

Kysymykseni kuuluu: ovatko henkilöhahmojen väliset väärinkäsitykset, ohipuhuminen tai silkka puhumaan kykenemättömyys huonoa kirjoittamista, vai onko se jotain, mitä ihmiset tekevät tosielämässäkin?

Yksi fiktion ihmeellisyyksistä piilee siinä, että siltä odotetaan paljon enemmän logiikkaa, rakennetta, totuudenmukaisuutta ja -- hupaisaa sinänsä -- realismia kuin todelliselta elämältä itseltään. Teksti menettää uskottavuutensa lukijan silmissä nopeasti. Kokemukseni mukaan tämä johtuu useimmiten siitä, että kirjan todellisuus tai ihmiskuva ei vastaa lukijan omaa kokemusta todellisuudesta. Joskus syynä toki on pelkkä huono kirjoittaminen, mutta aika usein lukijan omat ennakkokäsitykset ja elämänkatsomus muokkaavat lukukokemusta vahvasti.

No niin, se puhumattomuus ja väärinkäsitykset.

En tiedä teistä muista, mutta minusta ihmisillä on usein vaikeuksia saada sanottua asioita toisille ihmisille. He eivät kehtaa, uskalla, viitsi vaivautua tai yksinkertaisesti osaa. Viestiminen on yksi vaikeimpia taitoja hallita. Ennakko-oletukset, pelot ja tottumus muovaavat aivan hirveästi sitä, miten kommunikoimme toisten ihmisten kanssa, kulttuurieroista puhumattakaan.

Entä sitten se omista tunteistaan puhuminen? Ei helppoa, ei helppoa ollenkaan. Rakkaudentunnustus? Vain, jos on hyvin varma itsestään, tilanteesta tai siitä toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta on ihmisillä iso tekijä. Menneisyyttä raahaa jokainen mukanaan, kotioloilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Monesti ihminen ei itsekään tiedä, mitä tuntee tai ajattelee. Miten niistä voisi silloin edes puhua?

Kuten tiedämme, hyvässä tarinassa on jännitteitä. Usein se tarkoittaa, että jokin horjuttaa tarinan maailman tasapainoa: muukalainen saapuu kylään, ylhäinen rakastuu alhaiseen, puoliso pettää, tapahtuu murha. Tilanteet ja olosuhteet, joissa henkilöhahmot ovat, ovat jo valmiiksi epävakaita. Onnen ja tasapainon tilasta, joka olisi otollisin hahmojen väliselle avoimelle kommunikaatiolle, on hemmetin vaikea -- ellei mahdoton -- kirjoittaa kiinnostavasti.

On hyvä myös ottaa huomioon, minkälaista historiallista ajanjaksoa tarinassa eletään, tai kertooko tarina hyvin erilaisesta kulttuurista. Minkälainen käytös on ollut silloin sallittua esimerkiksi naiselle, entä miehelle? Eri yhteiskuntaluokille?

Sanat ovat voimakkaita, vaarallisiakin. Joskus ne ovat ainoa omaisuus, jota henkilöhahmolla on. Kirjoittajan täytyy miettiä, sanoisiko tämä hahmo näin: uskaltaisiko paljastaa korttinsa, tunteensa, itsensä? Minkälaisen riskin hän ottaa, mihin hän sanoillaan tähtää?

Kommunikointiongelmat voivat johtua monestakin asiasta, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni ovat suurimmat: pelko ja itsekeskeisyys.

Ihminen on todella itseensä keskittynyt olento. Hän voi tarkoittaa eri asiaa kuin sanoo ja harvoin olla varma siitä, millä tavalla hänen sanomansa ymmärrettiin. Hän saattaa elää onnellisesti siinä uskossa, että viesti meni oikein perille, vaikka vastaanottavassa päässä ollaan ihan pihalla (mutta ei tiedetä sitä). Tämä on muheva maa väärinkäsityksille.

Pelko on voimakas motivaattori ihmisen käyttäytymiselle: naurunalaiseksi joutumisen pelko, jätetyksi tulemisen pelko, haavoitetuksi tulemisen pelko... Lista on pitkä, ymmärrätte varmaan. Pelko salpaa suun tehokkaasti. Ei henkilöhahmo näe samaa kuin lukija, jolla on pääsy henkilöiden päänsisäisiin ajatuksiin. Ei hän voi olla varma siitä, että jos hän vain sanoisi suoraan mitä tuntee tai ajattelee, kaikki asiat järjestyisivät; vastarakkaus olisi taattu.

***

Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta!

Totuuksia tarinasta

Pidän tarinoista.

Usein suusta pääsee sellaisia lauseita kuin "tarina on tärkein", "tarina kuljettaa", "tarinan imu", "hyvä tarina" tai "mistä tarina kertoo?". Mutta mikä tarina oikeastaan on? En mene oppikirjojen ja tutkimusten äärelle tälläkään kertaa vaan yritän kauhoa päätelmään omin avuin, ilman akateemista käsitteistöä tai kirjallisuuden tutkimuksen tuntemista.

Poika tapaa tytön. Siinäpä yksi kaikkien aikojen käytetyimmistä tarinoista. Lyhyessä lauseessa käyvät ilmi keskeiset henkilöt ja tapahtuma. Jännite on olemassa valmiiksi, koska kahden olennon kohdatessa voidaan olettaa, että tiedossa on kommunikointiyrityksiä. Ei ole helppoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Niin paljon voi mennä vikaan.

Näin lyhyt tarina ei kuitenkaan riitä kiehtomaan mieltä kovin pitkäksi aikaa. Tarvitaan enemmän. Ympäristön kuvausta, henkilöiden kuvausta ja taustoitusta, tapahtumia, sivuhenkilöitä. Tarvitaan aisteja: hajua, makua, kuuloa, tuntoa. Pieniä tarinoita tarinoiden sisään; takaumia. Esteitä. Mikään tästä ympärille tulevasta täytteestä ei kuitenkaan muuta ydintä. Edelleen poika tapaa tytön.

William Blake sen jo sanoikin: nähdä maailma hiekanjyvässä. Mielestäni tarinakin kiteytyy juuri näin. Se on sekä hiekanjyvänen että maailma.

Ja niin hiekanjyvänen kuin tarinakin ovat universaaleja. Samat tarinat kiertävät maapallolla vuosisadasta toiseen, mutta niiden ulkonäkö ja tapa, jolla ne kerrotaan muuttuvat. Tarina on siis osa ihmisyyttä ja koko ihmiskunnan historiaa. Meitä koskettavat, viihdyttävät, naurattavat, suututtavat ja itkettävät samat asiat kuin edeltäjiämme tuhansia vuosia aiemmin.

Tarina on kerrostuma, joka kertoo meille elämästä ja tunteista, joita emme itse ole välttämättä kokeneet. Se jäsentyy ihmismieleen tietyllä tavalla; kuin vesi, joka löytää aina uomansa, jota pitkin edetä.

Uskon, että tarinat ovat meissä olemassa ja kirjailijat opastavat ihmiset niiden äärelle -- he auttavat tunnistamaan tarinan ja luomaan linkin johonkin laajempaan kokonaisuuteen.

Tämän pähkäilyn jälkeen en voi kyseenalaistaa tarinan olemassaolon tärkeyttä enkä ihmetellä, miksi niitä janoan. Tarinat ovat osa minua kuin vesi, joka solujani voitelee, ja sen lähteen äärelle haluan päästä.