Olen useampaan kertaan törmännyt lukijoiden turhautumiseen siitä, että tarinan päähenkilöiden ongelmat johtuvat puhumattomuudesta. Kaikki olisi selvää, jos he vain sanoisivat ääneen mitä ajattelevat. He saisivat toisensa, jos he puhuisivat avoimesti tunteistaan. Kaikki ratkeaisi niin helposti! Ääh, typerää!
Kysymykseni kuuluu: ovatko henkilöhahmojen väliset väärinkäsitykset, ohipuhuminen tai silkka puhumaan kykenemättömyys huonoa kirjoittamista, vai onko se jotain, mitä ihmiset tekevät tosielämässäkin?
Yksi fiktion ihmeellisyyksistä piilee siinä, että siltä odotetaan paljon enemmän logiikkaa, rakennetta, totuudenmukaisuutta ja -- hupaisaa sinänsä -- realismia kuin todelliselta elämältä itseltään. Teksti menettää uskottavuutensa lukijan silmissä nopeasti. Kokemukseni mukaan tämä johtuu useimmiten siitä, että kirjan todellisuus tai ihmiskuva ei vastaa lukijan omaa kokemusta todellisuudesta. Joskus syynä toki on pelkkä huono kirjoittaminen, mutta aika usein lukijan omat ennakkokäsitykset ja elämänkatsomus muokkaavat lukukokemusta vahvasti.
No niin, se puhumattomuus ja väärinkäsitykset.
En tiedä teistä muista, mutta minusta ihmisillä on usein vaikeuksia saada sanottua asioita toisille ihmisille. He eivät kehtaa, uskalla, viitsi vaivautua tai yksinkertaisesti osaa. Viestiminen on yksi vaikeimpia taitoja hallita. Ennakko-oletukset, pelot ja tottumus muovaavat aivan hirveästi sitä, miten kommunikoimme toisten ihmisten kanssa, kulttuurieroista puhumattakaan.
Entä sitten se omista tunteistaan puhuminen? Ei helppoa, ei helppoa ollenkaan. Rakkaudentunnustus? Vain, jos on hyvin varma itsestään, tilanteesta tai siitä toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta on ihmisillä iso tekijä. Menneisyyttä raahaa jokainen mukanaan, kotioloilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Monesti ihminen ei itsekään tiedä, mitä tuntee tai ajattelee. Miten niistä voisi silloin edes puhua?
Kuten tiedämme, hyvässä tarinassa on jännitteitä. Usein se tarkoittaa, että jokin horjuttaa tarinan maailman tasapainoa: muukalainen saapuu kylään, ylhäinen rakastuu alhaiseen, puoliso pettää, tapahtuu murha. Tilanteet ja olosuhteet, joissa henkilöhahmot ovat, ovat jo valmiiksi epävakaita. Onnen ja tasapainon tilasta, joka olisi otollisin hahmojen väliselle avoimelle kommunikaatiolle, on hemmetin vaikea -- ellei mahdoton -- kirjoittaa kiinnostavasti.
On hyvä myös ottaa huomioon, minkälaista historiallista ajanjaksoa tarinassa eletään, tai kertooko tarina hyvin erilaisesta kulttuurista. Minkälainen käytös on ollut silloin sallittua esimerkiksi naiselle, entä miehelle? Eri yhteiskuntaluokille?
Sanat ovat voimakkaita, vaarallisiakin. Joskus ne ovat ainoa omaisuus, jota henkilöhahmolla on. Kirjoittajan täytyy miettiä, sanoisiko tämä hahmo näin: uskaltaisiko paljastaa korttinsa, tunteensa, itsensä? Minkälaisen riskin hän ottaa, mihin hän sanoillaan tähtää?
Kommunikointiongelmat voivat johtua monestakin asiasta, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni ovat suurimmat: pelko ja itsekeskeisyys.
Ihminen on todella itseensä keskittynyt olento. Hän voi tarkoittaa eri asiaa kuin sanoo ja harvoin olla varma siitä, millä tavalla hänen sanomansa ymmärrettiin. Hän saattaa elää onnellisesti siinä uskossa, että viesti meni oikein perille, vaikka vastaanottavassa päässä ollaan ihan pihalla (mutta ei tiedetä sitä). Tämä on muheva maa väärinkäsityksille.
Pelko on voimakas motivaattori ihmisen käyttäytymiselle: naurunalaiseksi joutumisen pelko, jätetyksi tulemisen pelko, haavoitetuksi tulemisen pelko... Lista on pitkä, ymmärrätte varmaan. Pelko salpaa suun tehokkaasti. Ei henkilöhahmo näe samaa kuin lukija, jolla on pääsy henkilöiden päänsisäisiin ajatuksiin. Ei hän voi olla varma siitä, että jos hän vain sanoisi suoraan mitä tuntee tai ajattelee, kaikki asiat järjestyisivät; vastarakkaus olisi taattu.
***
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta!
Tavallaan ymmärrän pointtisi, mutta mä luulen, että turhautuminen kumpuaa siitä tunteesta, että henkilöhahmot eivät nyt puhu jotta juonta saataisiin kuljetettua eteenpäin. Kyllä se yleensä erottaa siitä tilanteesta, jossa henkilöhahmot eivät puhu, koska eivät löydä sanoja tai puhuminen on vaikkapa juuri sopimatonta.
VastaaPoistaJotta juonta saataisiin kuljetettua eteenpäin, TAI jotta tarina pysyisi ylipäätään kasassa? :) Jos jossain tekstissä näkyvät viestimisvaikeudet näin läpinäkyvän itsetarkoituksellisesti, silloin on jotain pielessä. Joko tekstissä tai tulkinnassa.
PoistaNiin oudolta kuin se saattaa kuulostaa, aika vähän on lopulta kirjoittajan vallassa se, minkälaisia henkilöhahmoja tulee tarinoihinsa kirjoittaneeksi. Ne tulevat jostain, käyttäytyvät tavoilla, jotka saavat kirjoittajan raapimaan päätään ja yrittämään etsiä syitä hahmojen käytökseen.
Voin tietenkin puhua vain omasta puolestani, mutta en koskaan, todellakaan koskaan, ole kirjoittanut tietoisesti väärinymmärryksiä tai tuppisuisuutta tarinoissa esiintyvien hahmojen välille, jotta juoni menisi niin tai näin. Kaikki lähtee henkilöhahmoista, heidän kokemastaan, heidän epävarmuuksistaan, heidän inhimillisyydestään.
Vai ymmärsinkö nyt väärin sen, mitä ajoit takaa?
En ole lukenut sulta kuin Aseenkantajan kunnian, joten on toki vaikea analysoida tämän ilmiön esiintymistä teksteissäsi yleisemmin, mutta Aseenkantajassa en muista ärtyneeni moisesta ongelmasta. Vaikka siinä ei aina puhuttu, muistelen puhumattomuuden kummunneen tietynlaisesta epäluottamuksesta, mikä on minusta ihan uskottavaa.
PoistaTämä alustus siis siksi, että haluan korostaa, että en nyt puhu sun teksteistä vaan kirjoista yleensä.
Ja yleensä, jos ärsyynnyn siitä, että henkilöhahmot eivät puhu, kyse lienee siitä, että joko hahmot eivät ole uskottavia ihmisolentoja noin ylipäänsä tai sitten siitä, että tarina tosiaan menisi ja hajoaisi, jos asiat vain puhuttaisiin halki, poikki ja pinoon - mikä minusta on kauheaa tarinankerrontaa. Pahimillaan oikein näkee, miten henkilön sisäinen monologi johtaa siihen, että kohta tämä asia keskustellaan läpi, ja sitten yhtäkkiä hän saakin jonkun käsittämättömän neronleimauksen eikä puhua pukahdakaan mitään.
Ei kaikissa kirjoissa, tokikaan, mutta ärtymys johtuu juurikin siitä.
Myönnän, että vika voi toki olla omassa tulkinnassanikin - ja senkin myönnän, etten todellakaan ymmärrä edes kaikkia eläviä ihmisiä.
Joo, Liina, vaikka otinkin oman työskentelytapani esimerkiksi tuossa, en ajatellut, että kritisoit erityisesti mun tekstejäni. :)
PoistaKyllähän tuollaisia epäuskottavuuksia tulee kirjoissa vastaan, se on selviö. On niille itsekin tullut pyöriteltyä silmämuniaan.
Mulle lukiessa tunne on tärkeämpi kuin looginen päättely (taitaa olla kyllä elämässäkin sama juttu), joten joskus jonkun kirjan epäloogisuuden antaa sen herättämän tunteen myötä anteeksi -- ja jos tunnesidettä ei synny, ei synny armoakaan epäuskottavuuksille.
Yleensä se on vain osa lukukokemusta, se päivittely, etteivät hahmot osaa kommunikoida. Tarinan tilanteesta tunnistaa oman itsensä ja omat ongelmat kommunikoinnissa, hahmojen tilannetta pystyy ymmärtämään jopa liiankin hyvin. Tarinan hahmot muistuttavan omista huonoista puolista, eikä aina haluaisi että joku on niistä muistuttamassa. Muistan kerran vihanneeni erään TV-sarjan päähenkilöä suurella tunteella, kunnes tajusin että oikeasti samaistun hahmoon todella paljon, mutta hahmon kaikki samaistuttavat piirteet ovat niitä, joita en itselläni haluaisi olevan. Ehkä siksi hahmojen kommunikaatio-ongelmasta valitetaan. Ei kestetä ajatella, ettei itsekään pystyisi samassa tilanteessa parempaan?
VastaaPoistaTällainen ajatus tuli tekstistäsi mieleen.
Mielenkiintoinen lähestymistapa ja varmasti totta monessa tapauksessa!
PoistaArvioissa ja palautteissa ei vain aina käy ilmi, kiihdyttääkö jokin asia tarinassa siksi, että se on niin osuvaa ja siksi ärsyttävää, vai siksi, että se ei lukijan mielestä pidä ollenkaan kutiaan tai ole uskottavaa. :D
(Ja en nyt tarkoita, ettei saisi kirjoittaa lukukokemuksistaan ilman selittelyjä tai selvennyksiä. Omanlaisensa viestintäongelma tämäkin, kai.)
Tämä on niitä jänniä asioita, joita usein olen kuullut muiden päivittelevän, mutta joita itse en koskaan ole tunnistanut missään kirjassa ongelmaksi. Saippuasarjoissa ehkä, mutta ne ovatkin kokonaan asia erikseen, ja niissä kommunikaatiovaikeuksien avulla saadaan hahmot yleensä kieritettyä sellaisiin ongelmien solmuvyyhteihin, että se on tottakai jo lähinnä naurettavaa.
VastaaPoista...No, nyt kun todella ryhdyin pohtimaan tätä asiaa, muistan ärsyyntyneeni kommunikaatio-ongelmista kerran. Lapsena, kun luin Harry Pottereita, minua todella pahasti ottivat nuppiin Ronin ja Harryn tai Harryn ja Hermionen väliset jatkuvat mykkäkoulut. Ehkäpä, koska itse en koskaan olisi voinut kuvitella pitävän sellaisia viikkojen ja kuukausien mittaisia puhumattomuuskausia ystävieni kesken, vaan olin aina se, joka ensimmäisenä olisi ollut puhumassa ja selvittämässä asioita niissä tilanteissa. Joten tottakai lukijat vertaavat hahmoja aina myös itseensä, ja ehkä kokevat kommunikaatiokatkoksen epäuskottavaksi tavaksi pitkittää juonta, jos itse on vaikea samastua siihen, että salaillaan asioita ja pidetään mykkäkouluja.
Mutta noin pohjimmiltani olen myös samaa mieltä sinun kanssasi siitä, ettei kommunikaatiovaikeus itsessään voi olla mikään ongelma, jota kirjoittajan tulisi välttää. Päin vastoin, se on hyvin monen tekstin suola. Oikein käytettynä. Ja kyllä, useimmat ihmisten väliset ongelmat ovat nimeonomaan kommunikaatio-ongelmia, tosielämässäkin. :)
Harry Potter, aivan, aivan :)
PoistaLiekehtivässä pikarissa Ron ei millään halua uskoa, että Harry ei laittanut nimeään pikariin. Se on häirinnyt minua niin paljon, että olen kuvitellut sitä jopa epäloogisuudeksi. Kaiken sen jälkeen mitä nämä kaksi ovat jo kokeneet, eikö Ron voisi jo uskoa Harrya tällaisessa asiassa? Ja toisaalta miksi ihmeessä Harry ei voi painottaa asiaa enemmän?
Sitten taas ajattelen, että hahmot ovat vasta jotakuinkin 14-vuotiaita. Teini-iän kynnyksellä. Ehkä tällaisen voi yrittää selittää murrosiän kriiseillä ja uusilla tuntemattomilla tunteilla.
Siltikään en ole aivan vakuuttunut, enkä haluaisi etsimällä etsiä järkeviä paikkauksia vain siksi, että kirjoittaja on Rowling, eikä esim. esikoiskirjailija.
Mutta tämähän onkin minun mielipiteeni.
Ja kaiketi myös hyvä esimerkki siitä, mitä koko tämä artikkeli koskee. :)
Saippuasarjakässärit ovat tosiaan ihan oma lajinsa. Kirjallisuudessakin on lajityyppejä, joissa väärinymmärryksiä käytetään tehosteena enemmän kuin jonkin toisen tyyppisissä kirjoissa.
PoistaPuhumattomuus tai väärinymmärrys alkanee paukutella epäuskottavuuden rajoja sitten, kun pieneltä ja merkityksettömältä tuntuva asia paisuu ylidramaattisiin mittoihin, eikä kirjan lajityyppi tue sitä (olemalla esimerkiksi absurdi komedia).
Jos vaikkapa kirjan alussa siskoksille tulee suukopua sukkapuikoista, mikä johtaa siihen, että seuraavan 800 sivun ja kokomaisen elämänsä verran he asuvat toisella puolella manteretta eivätkä puhu enää toisilleen.
Tällaisessakin tapauksessa ongelma johtuu yleensä siitä, ettei henkilöhahmoja ole tarpeeksi hyvin pohjustettu ja ylireagointi tuntuu epäuskottavalta. Eli kaikki lähtee jälleen kerran hahmosta ja sen rakentamisesta.
(Siskosten elämänmittainen ero sukkapuikkojen takia kuulostaa itse asiassa todella kutkuttavalta: mitä siellä pinnan alla oikein onkaan?)
Jos ajattelee ihan genren kannalta, romanttiset juonenkäänteethän (joita sulla paljon on) usein pohjaavat joko ulkoisiin vaikeuksiin (esim. rakastavaisten erilainen yhteiskunnallinen asema) tai sisäisiin (esim. kommunikaatiovaikeuksiin). Usein sekä että, koska kirjailijiat tuppaavat kasaamaan rakastavaisten välille kokonaisia vastoinkäymisten vuoria... Toisen väärinymmärtäminen on romantiikan peruselementtejä. Mikä tarkoittaa tietenkin myös sitä, että kirjailija joutuu varomaan, ettei peruskaura muutu kliseeksi. Mutta näitä kliseekynnyksiähän genrekirjoittajalla riittää. :)
VastaaPoistaLisäksi tuli mieleen, että joskus lukija on ehkä vaan lukenut liian monta samoja elementtejä sisältäviä kirjoja peräkkäin, jolloin se, mikä ei muuten häiritsisi ollenkaan, alkaakin häiritä yhtäkkiä suunnattomasti.
Itselläni on ihan identtinen kokemus Harry Potterista kuin Marylla. Voi että se mykkäkoulu otti päähän! :D (Rowling on taitava käyttämään lukijan ärsyyntymistä tarinan hyväksi.)
On ihan totta, että jos sattuu lukemaan peräjälkeen tai muutoin runsain mitoin tiettyyn elementtiin turvautuvia kirjoja, yliherkkyysreaktio on aika varmaa.
PoistaItse olen ehkä kaikista allergisin sille kaavalle, jossa kaikki tähtää avioliittoon (ainakin naisen osalta) ja kirja päättyy kosintaan. Yöh! Voi siis sanoa, että nykyromantiikan osalta minun kuppini on täynnä tästä peruskaavasta.
(Austenit sun muut ovat sitten asia erikseen.)
Tietenkin henkilöhahmojen välillä saa ja oikeastaan pitääkin olla kommunikaatio-ongelmia. Kerronnan uskottavuutta syö todella nopeasti se, jos henkilöt ovat valmiita puhumaan suoraan mistä tahansa tunteesta milloin tahansa kenen kanssa tahansa ilman salailua tai harhauttamista. Sellainen sopii ehkä autistiselle henkilöhahmolle, mutta tarinahan ei voi koostua pelkästään sellaisista.
VastaaPoista"Sellainen sopii ehkä autistiselle henkilöhahmolle, mutta tarinahan ei voi koostua pelkästään sellaisista."
PoistaVai voisiko....?
Tässäpä mielenkiintoinen haaste jollekin kirjailijalle. :)
Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että henkilöhahmosta se kaikki on kiinni. Jos hahmot ovat uskottavia ja hyvin kirjoitettuja, kommunikaatio-ongelmat menevät läpi epäuskottavuusverkon.
PoistaSiihen jää sitten se perusrajatila, eli miten lukija tulkitsee kirjoittajan kirjoittamaa.
Hmm minä olen varmaan Mifongeista kirjoittaessani viljellyt jotain "puhuisivat toisilleen" kommentteja, mutta täytyy kyllä myöntää että sama asia ottaa ihan tosi elämässäkin päähän. Eli siis kyse ei silloin ole epäuskottavuudesta vaan ärtymyksestä, kun haluaisi että ihmiset on onnellisia ja selvittää asiansa!
VastaaPoista