Flash Fiction Magazinessa on julkaistu englanninkielinen tarinani "The Train That Runs at Night". Saa lukea!
Olen tarinan tunnelmaan ja kerroksiin supertyytyväinen. Sain idean siihen hieman yli vuosi sitten Petroskoissa, jossa kuuntelin yöjunan klonketta. Se jatkui ja jatkui ja jatkui aina vain. Juna oli pitkä, pimeässä sitä ei edes kunnolla nähnyt, mutta junan sijaan aloin kolkkeessa nähdä jotain muuta. Alinan ja tarinan.
Kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin tarina oli kehittynyt ja valmis astumaan päivänvaloon. Kirjoitin sen kesällä, ensin suomeksi, sitten englanniksi. Ja nyt, tadaa! Se pääsi julkaisuun.
Melko nopeaa.
Opettelen ja yritän edelleen sopeutua siihen, että kirjankustannusmaailmassa suurin osa asioista tapahtuu hitaasti. On paljon asioita, jotka ovat olemassa jollain tasolla (idea, tunne, muistiinpano, luonnos, työsuunnitelma, kuva, raakaversio) ennen kuin ne edes kehittyvät käsikirjoitukseksi, ja kuten tiedämme, käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin kirja on tullut painosta. (Jos se siis edes saa kustannussopimusta.) Raakaversiosta taittoversioon se on KESKEN. Raivostuttavaa, mutta samalla hyvin kuvaavaa. Elämäkin on koko ajan kesken.
Tällä viikolla on tapahtunut kutkuttavia asioita, mutta en uskalla iloita. En vielä. En ennen kuin on jotain mustaa valkoisella, jokin varmuus. Olen ollut sen verran kauan alalla ja nähnyt kaikenlaista, että olen alkanut kyynistyä. Tai kenties olen muuttumassa vain realistimmaksi? Paljon on onnistumisia, paljon ilon aiheita, mutta jokaisen niistä takana on nippu epäonnistumisia. Ainakin minulla. Ehkä joillakin kirjailijoilla on tasaisempaa tai onnekkaampaa.
Kirjailijan KäSi: Kärsivällisyys ja Sinnikkyys. Muutakaan ei voi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarina. Näytä kaikki tekstit
13.6.2017
Wonder
Lähdin katsomaan Wonder Woman -elokuvaa perusasetuksilla: supersankarielokuva, joka on saanut kavereilta kehuja ja jossa naishahmo(i)lla on vieläpä merkittävä rooli. Siinäpä se, en ole ollut mikään erityinen fani tai odottanut kyseistä elokuvaa kuin kuuta nousevaa.
Mutta. Sitten.
Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.
Mitä tapahtui?
Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.
Heillä on tarina.
Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.
***
Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.
Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.
On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.
***
Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.
Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.
Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.
Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.
On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.
Mutta. Sitten.
Kun amatsonit vyöryivät valkokankaalle taistellen, voimaa pursuten ja oman paikkansa ottaen kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin. Sydän täytti rintakehän.
Mitä tapahtui?
Samaistuminen. Representaatio. Jokin taianomainen, mikä minulta on jäänyt kokematta. Yhtäkkiä edessäni on naisia, jotka ovat ihmisiä (okei, amatsoneja); inhimillisiä, vahvoja, upeita, erilaisia -- ja ennen kaikkea niitä on paljon. Ei vain yhtä, ei vain kahta, ei kolmea pahvihahmoa. Ei naisia, joita kamera katsoo kuin nälässä tai kiimassa. Näissä naisissa on voimaa ja tahtoa. Heillä on luonne ja intohimoja.
Heillä on tarina.
Ja kun heillä on tarina, minulla on tarina. Meillä on tarina.
***
Vaikka rakastan supersankarielokuvia, Wonder Woman näytti minulle mitä niistä on tähän saakka puuttunut. Kun Diana puskee määrätietoisesti eteenpäin tehtävässään odottamatta apuja keneltäkään, luottaen täysin itseensä; kun hän käyttää kehoaan niin kuin kehoa käytetään, toiminnallisena subjektina, ei pelkkänä tiellä olevana objektina; kun hän muuttaa mahdottoman mahdolliseksi ja jyrää jumalvoimillaan tietä rauhalle ja rakkaudelle, kyynel vierähtää toisen kerran.
Tässä on supersankarielokuvan ydin: pystyä kuvittelemaan itsensä supervoimilla varustetuksi, kaikkivoipaksi ja pystyväksi sellaisiin tekoihin, joita arki hylkii. Ennen Wonder Womania en ole tajunnut, etten ole saanut sitä kokemusta koskaan ennen. Olen nauttinut Hämähäkkimiehestä, Batmanista, X-menistä, Deadpoolista ja monista muista, mutta tätä, tätä pyörteen lailla mukaansa tempaisevaa ja kuristavaa tunnetta en ole päässyt aikaisemmin kokemaan.
On vuosi 2017. Olisin halunnut nähdä tämän elokuvan 1995.
***
Kyse ei ole siitä, etteikö jotakin olisi ollut. Ellen Ripley ja Sarah Connor räjäyttivät tajunnan silloin muinoin. Lara Croftista olisin halunnut pitää, mutta vaikutus jäi kuitenkin laimeaksi (varmaankin, koska Croftia ei ollut luotu tyttöjä ajatellen, vaan poikia). Starship Troopersin Flores ja Ibanez olivat kova juttu, samoin Michelle Rodriguezin esittämä Diana Guzman Girlfightissa, mutta siinä tullaankin jo 2000-luvulle. Jotakin kertoo, että nämä naishahmot ovat laskettavissa kahden käden sormin.
Liian usein jokin oli vinossa itsenäisissäkin naishahmoissa. Hahmossa saattoi olla potentiaalia, mutta se hukattiin tarinassa. Tuntuu, että aina kerrottiin jonkun muun tarina. Liian usein naishahmot oli kirjoitettu stereotyyppiin. Ei kirjoitettu ihmisiä, vaan pahvihahmoja. Seksuaalisia pahvihahmoja, jotka saattoivat kesken kaiken hukata henkilökohtaiset motivaationsa, luonteensa ja tahtonsa ja muuttua tunnistamattomiksi pelastettaviksi tai kadota kokonaan.
Wonder Woman välttää myös smurffiina-ilmiön: Amatsonien lisäksi elokuvassa on hyvin kirjoitettuja naissivuosia.
Totuus on, että representaatio ei tarkoita yhtä siellä, toista täällä. Se tarkoittaa, että erilaisia hahmoja esiintyy ihan siinä missä niitä valkoisia (hetero)miehiäkin. Joskus voisi valkoiset miehet jättää kokonaan poiskin. Sellaisia tiloja ja todellisuuksia on, joissa heitä ei ole. Uskokaa pois.
On merkitystä, keiden tarinoita kerromme. Tehokkain tapa pyyhkiä jokin ryhmä muistista on jättää se nimeämättä ja piilottaa näkyvistä. Vaietut katoavat ja lakkaavat olemasta. Ja sillä, mitä ei ole, ei ole merkitystä niille, jotka ovat.
22.10.2016
Punnittu ja oma
En tiedä teistä, mutta minä olen toisinaan törmännyt kirja-arvioihin, joissa kerrotaan, mitä ja miten kirjailijan olisi pitänyt kyseinen tarina kirjoittaa sen sijaan, että oltaisiin punnittu sitä, mitä on kirjoitettu ja miten.
Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.
Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.
Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.
Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.
***
Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.
Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.
Miksi mietin tätä?
Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.
Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?
Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.
Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.
Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.
Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.
Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.
Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.
***
Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.
Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.
Miksi mietin tätä?
Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.
Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?
Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.
Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.
15.2.2016
Pelosta, rohkeudesta ja itsesensuurista
Olen usein saanut kuulla olevani rohkea. Ehkä olenkin, monessa asiassa. Minulla on hyvä itsetuntemus, vankka itseluottamus ja ilmeisen paksu nahka, mikä kirjailijalle on ihan helmi homma.
Mutta mitä rohkeus on? Joku voi ajatella, että se on pelon poissa oloa, mutta ei se oikeastaan ole. Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaakin.
Jokainen tarinan alku on hyppy ilman laskuvarjoa. On luotettava siihen, että tuuli kantaa, että selkään puhkeavat siivet, että ilmalaiva lipuu ohi ja poimii kyytiin. Että jostain tulee käsi ja tarttuu kädestä. Jostain kantautuu ääni, joka kannustaa.
Pelko ja rohkeus ovat erottamaton osa kirjailijan elämää. Aina kun on pelkoa, on etsittävä rohkeutta ylittää se.
Pelon ominaisuus on, että se estää. Se pitää meitä paikoillaan, kun pitäisi tanssia tai juosta tai lentää. Kirjoittaa. Kertoa niin kuin kerrottava on.
***
Tämä kirjoitus kumpuaa keskustelusta, jonka Koko Hubaran blogikirjoitus (oikeastaan kaksi) tönäisi liikkeelle somen eri nurkissa. Aihe on monitahoinen, kiinnostava, eikä siitä ole taidettu ihan hirveästi Suomessa keskustella ainakaan näin julkisella alustalla ja näin laajasti. Sinänsä ei ihme, sillä Suomi on edelleen niin monilta osin valkoinen ja heterokin. Tiivistettynä: Onko oikein, että enemmistön edustaja kirjoittaa vähemmistöhahmoista? Jos valkoihoinen keski-ikäinen mies kirjoittaa tummaihoisen tytön näkökulmasta, syyllistyykö hän riistoon, hyväksikäyttöön, toisen äänen viemiseen? Saako marginaalista kirjoittaa marginaaliin kuulumaton? Saako valtaportaiden alimmille askelmille pakotettujen tarinoita kertoa se, joka itse kuuluu huipulle?
Näihin kysymyksiin vastattakoon toisaalla. Lukuisat minua viisaammat ovatkin jo aiheesta kirjoittaneet, kuten esimerkiksi Jenny Kangasvuo ja Marko Hautala.
Keskityn tässä pelkoon, tunteeseen, joka voi johtaa itsesensuuriin ja estää kirjoittamasta siitä, mille kokee pakottavaa tarvetta.
Pieni pelko on kirjailijalle hyvästä. Pelko kertoo, että ollaan tärkeän äärellä. Pelko saa miettimään, pohtimaan, kyseenalaistamaan. Voinko kirjoittaa näin? Saanko kirjoittaa tästä? Teenkö tämän oikein? Olenko uskollinen henkilöhahmolleni, kuuntelenko häntä oikein? Ja ehkä ennen kaikkea: ymmärränkö oikeasti.
Kun kuvaa toiseutta, ytimessä on aina halu ymmärtää. Löytää se, mikä yhdistää. Se, miten eri lailla maailman voi nähdä tai miten eri tavoin maailma voi kohdella.
Mutta kirjailija voi kerralla kertoa vain rajallisen määrän tarinoita. Hän joutuu rajaamaan aina jotain pois, jättämään kuvasta jonkun tai jonkin. Kunnes tulee uusi kirja, uusi tarina, uudet henkilöhahmot. Ja silti koskaan, koskaan ei saa kuuluviin kuin äänen kerrallaan.
Pieni pelko on hyvästä, mutta vain jos kirjailijalta löytyy tarpeeksi rohkeutta selättää se. Rohkeutta vapaapudotukseen, rohkeutta kestää kriittisetkin sanat, joita väistämättä saa osakseen.
Itsesensuuri tappaa moniäänisyyden. Se tappaa luovuuden. Itsesensuuri on mielikuvituksen myrkkyä.
Enkä minä ainakaan halua heittää hukkaan ihmisen parasta lahjaa pelkän pelon takia.
Mutta mitä rohkeus on? Joku voi ajatella, että se on pelon poissa oloa, mutta ei se oikeastaan ole. Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaakin.
Jokainen tarinan alku on hyppy ilman laskuvarjoa. On luotettava siihen, että tuuli kantaa, että selkään puhkeavat siivet, että ilmalaiva lipuu ohi ja poimii kyytiin. Että jostain tulee käsi ja tarttuu kädestä. Jostain kantautuu ääni, joka kannustaa.
Pelko ja rohkeus ovat erottamaton osa kirjailijan elämää. Aina kun on pelkoa, on etsittävä rohkeutta ylittää se.
Pelon ominaisuus on, että se estää. Se pitää meitä paikoillaan, kun pitäisi tanssia tai juosta tai lentää. Kirjoittaa. Kertoa niin kuin kerrottava on.
***
Tämä kirjoitus kumpuaa keskustelusta, jonka Koko Hubaran blogikirjoitus (oikeastaan kaksi) tönäisi liikkeelle somen eri nurkissa. Aihe on monitahoinen, kiinnostava, eikä siitä ole taidettu ihan hirveästi Suomessa keskustella ainakaan näin julkisella alustalla ja näin laajasti. Sinänsä ei ihme, sillä Suomi on edelleen niin monilta osin valkoinen ja heterokin. Tiivistettynä: Onko oikein, että enemmistön edustaja kirjoittaa vähemmistöhahmoista? Jos valkoihoinen keski-ikäinen mies kirjoittaa tummaihoisen tytön näkökulmasta, syyllistyykö hän riistoon, hyväksikäyttöön, toisen äänen viemiseen? Saako marginaalista kirjoittaa marginaaliin kuulumaton? Saako valtaportaiden alimmille askelmille pakotettujen tarinoita kertoa se, joka itse kuuluu huipulle?
Näihin kysymyksiin vastattakoon toisaalla. Lukuisat minua viisaammat ovatkin jo aiheesta kirjoittaneet, kuten esimerkiksi Jenny Kangasvuo ja Marko Hautala.
Keskityn tässä pelkoon, tunteeseen, joka voi johtaa itsesensuuriin ja estää kirjoittamasta siitä, mille kokee pakottavaa tarvetta.
Pieni pelko on kirjailijalle hyvästä. Pelko kertoo, että ollaan tärkeän äärellä. Pelko saa miettimään, pohtimaan, kyseenalaistamaan. Voinko kirjoittaa näin? Saanko kirjoittaa tästä? Teenkö tämän oikein? Olenko uskollinen henkilöhahmolleni, kuuntelenko häntä oikein? Ja ehkä ennen kaikkea: ymmärränkö oikeasti.
Kun kuvaa toiseutta, ytimessä on aina halu ymmärtää. Löytää se, mikä yhdistää. Se, miten eri lailla maailman voi nähdä tai miten eri tavoin maailma voi kohdella.
Mutta kirjailija voi kerralla kertoa vain rajallisen määrän tarinoita. Hän joutuu rajaamaan aina jotain pois, jättämään kuvasta jonkun tai jonkin. Kunnes tulee uusi kirja, uusi tarina, uudet henkilöhahmot. Ja silti koskaan, koskaan ei saa kuuluviin kuin äänen kerrallaan.
Pieni pelko on hyvästä, mutta vain jos kirjailijalta löytyy tarpeeksi rohkeutta selättää se. Rohkeutta vapaapudotukseen, rohkeutta kestää kriittisetkin sanat, joita väistämättä saa osakseen.
Itsesensuuri tappaa moniäänisyyden. Se tappaa luovuuden. Itsesensuuri on mielikuvituksen myrkkyä.
Enkä minä ainakaan halua heittää hukkaan ihmisen parasta lahjaa pelkän pelon takia.
12.1.2016
Siementeoria
Pitkää, lyhyttä ja keskimittaista. Superlyhyttä. Superpitkää.
Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.
Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.
Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä. (Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)
Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.
Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.
Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.
Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.
Eeppinen fantasiasarja sitten...
Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.
Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.
Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.
Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä. (Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)
Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.
Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.
Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.
Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.
Eeppinen fantasiasarja sitten...
Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.
27.10.2015
Kotiin kannetut ja kadotetut
Kirja elää ja voi hyvin.
Siltä tuntui kirjamessuilla, kun jutteli ihmisten kanssa ja veti tarinoiden tuoksua sisäänsä. Siltä näytti kun pääsi kotiin ja purki kirjakassit. Siltä tuntui myös tänä aamuna, kun kirjoitti sanoja tiedostoon, keri auki tarinaa toisesta maailmasta, jossa totuudet ovat samoja kuin meillä.
Kirja on uutisen arvoinen. Epähuomiossa päädyin Ylen lähetykseen, kun kävin pyytämässä Emmi Itärannalta signeerauksenPunottujen Kudottujen kujien kaupunkiin.
Minut tekee levolliseksi tieto, miten ankarasti me ihmiset tarvitsemme tarinoita. Pitää vain muistaa, että tarinatkin tarvitsevat ihmistä.
Harmikseni huomasin kotona, että sunnuntaiset ostokseni Poesialta ovat hävinneet jonnekin. Mukana kassissa oli myös yksi steampunk-kirja. Arvelen niiden eksyneen joko väärään käteen tai nousseen väärään autoon osaston purkutohinoissa.
Eksyneet lampaat, tulkaa takaisin! Emo kaipaa.
Siltä tuntui kirjamessuilla, kun jutteli ihmisten kanssa ja veti tarinoiden tuoksua sisäänsä. Siltä näytti kun pääsi kotiin ja purki kirjakassit. Siltä tuntui myös tänä aamuna, kun kirjoitti sanoja tiedostoon, keri auki tarinaa toisesta maailmasta, jossa totuudet ovat samoja kuin meillä.
Kirja on uutisen arvoinen. Epähuomiossa päädyin Ylen lähetykseen, kun kävin pyytämässä Emmi Itärannalta signeerauksen
Minut tekee levolliseksi tieto, miten ankarasti me ihmiset tarvitsemme tarinoita. Pitää vain muistaa, että tarinatkin tarvitsevat ihmistä.
 |
| Hankintoja Helsingin kirjamessuilta. (c) J.S. Meresmaa |
Harmikseni huomasin kotona, että sunnuntaiset ostokseni Poesialta ovat hävinneet jonnekin. Mukana kassissa oli myös yksi steampunk-kirja. Arvelen niiden eksyneen joko väärään käteen tai nousseen väärään autoon osaston purkutohinoissa.
Eksyneet lampaat, tulkaa takaisin! Emo kaipaa.
14.10.2015
Luita ja kuivuvia marjoja
Syksyisillä metsäretkillä mielikuvitus pääsee vilistelemään omia, pieniä polkujaan. Viikon sisään on syntynyt monta uutta ajatusta, idearypästä ja tarinansiementä. Joskus minua ahdisti kaikkialta taskuun pompahtelevat ideat. Mitä minä näillä nyt teen? Aikaisempiakin on toteuttamatta, projekteja on kesken. Aika ei riitä!
En ahdistu enää.
Tunnen oloni turvatuksi kuin orava, joka ennen talvea kerää terhoja ja kätkee niitä maahan. Sillä voi tulla se päivä, kun kätkettyä terhoa tarvitaan. Osa epäilemättä jää maahan ja unohtuu, mutta kukaties, kenties, siitäkin kasvaa vielä joskus puu.
Rakastan syksyn kuulautta, kuoleman rapinaa ja sienien löyhkää. Värejä. Hiljaisuutta, jonka lähteneet linnut jättävät metsiin. Kylmyyttä, joka kirkastaa vedet ja käpristää lehdet. Yöpakkanen suutelee marjat pehmeiksi.
Juuri nyt edessäni on synkkä tarina, mutta joskus on kerrottava synkkiä tarinoita.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
En ahdistu enää.
Tunnen oloni turvatuksi kuin orava, joka ennen talvea kerää terhoja ja kätkee niitä maahan. Sillä voi tulla se päivä, kun kätkettyä terhoa tarvitaan. Osa epäilemättä jää maahan ja unohtuu, mutta kukaties, kenties, siitäkin kasvaa vielä joskus puu.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Rakastan syksyn kuulautta, kuoleman rapinaa ja sienien löyhkää. Värejä. Hiljaisuutta, jonka lähteneet linnut jättävät metsiin. Kylmyyttä, joka kirkastaa vedet ja käpristää lehdet. Yöpakkanen suutelee marjat pehmeiksi.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Juuri nyt edessäni on synkkä tarina, mutta joskus on kerrottava synkkiä tarinoita.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
20.2.2015
Virtahepo ja talitintti (ideoiden synnystä)
Uusi romaanikäsikirjoitus on työn alla, mutta päähäni tulvii jatkuvasti myös raapaleita. Arvelen, että jotain tekemistä on lisääntyvällä valolla. Luovaa energiaa tuntuu hohkaavan jokaisesta pienestäkin raosta.
Minua kiehtoo tapa, jolla nämä pienet, sadan sanan mittaiset tarinat löytävät luokseni. Joskus ympärillä käydystä keskustelusta tipahtaa syliini yksittäinen sana, joka iskee saman tien kipinän ja alan miettiä entä jos, mitä tämä voisi tarkoittaa, mitä sanan tarinapuolella piilee. Sitten syntyy raapaleidea, ehkä kokonainen raapale tai sitten koko juttu jää vain kellumaan ajatuksen tasolle.
Raapaleantologioiden julkkareissa tiistaina kirjoitettiin pikaraapaleita: heiteltiin toisillemme sanoja, joista piti kirjoittaa tilaisuuden aikana raapale. Tämä oli hauska kokemus! Sain sanaksi "virtahepo". Inspiraation ja yksityiskohtien löytämiseksi lukaisin nopeasti virtahevoista kertovan Wikipedia-sivun. Aikaa ei ollut liiemmälti vaihtoehtojen pallotteluun, oli seurattava ensimmäistä ideaa, joka mieleentyi.
En tiennyt ratkaisevaa viimeistä sanaa ennen kuin kirjoitin sen. Huikeaa! Taas kannatti luottaa intuitioon ja piilotajuntaan.
***
Aina raapale ei kypsy sanasta.
Istuin aamukahvilla keittiössä ja katselin pihapuuta. Talitintti lennähti oksalle. Ihastelin sen upean keltaista sulkapukua. Ja pam! Yhtäkkiä mielessäni oli raapale, ihan noin vain, kokonaisena. Kirjoitin sen ylös. Mistä idea tuli? Olen minä ennenkin ikkunastani talitinttejä katsellut.
Ystävänpäivänä julkaistu Toisilleen luodut -raapale kypsyi melko pitkään ajatusten takamailla. Minulla on ystävä, joka rakastaa kaneja, mutta ei voi sellaista kiireisen elämäntyylinsä vuoksi ottaa. Minulla on toinen ystävä, jolla on kani. Kumpikin asuvat yksin. Mieleeni juolahti, että hehän olisivat täydelliset toisilleen, ainakin tässä mielessä. Sitten aloin ajatella, mikä kaikki voi estää kahta ihmistä kohtaamasta. Kun asutaan kaupungissa, ympärillämme on aina seiniä. Ne erottavat meitä. Emme välttämättä tunne naapuria lainkaan. Näistä aineksista se sitten lähti. Kaneista, seinistä, kohtaamattomuudesta ja siitä, että me voimme jakaa saman todellisuuden mutta elää eri tiloissa, seinien erottamana.
Ideat ja tarinat, ne yhtä lailla elävät meissä ja meidän keskuudessamme. On vain kyettävä liudentamaan seinät, jotka estävät meitä kohtaamasta.
Minua kiehtoo tapa, jolla nämä pienet, sadan sanan mittaiset tarinat löytävät luokseni. Joskus ympärillä käydystä keskustelusta tipahtaa syliini yksittäinen sana, joka iskee saman tien kipinän ja alan miettiä entä jos, mitä tämä voisi tarkoittaa, mitä sanan tarinapuolella piilee. Sitten syntyy raapaleidea, ehkä kokonainen raapale tai sitten koko juttu jää vain kellumaan ajatuksen tasolle.
Raapaleantologioiden julkkareissa tiistaina kirjoitettiin pikaraapaleita: heiteltiin toisillemme sanoja, joista piti kirjoittaa tilaisuuden aikana raapale. Tämä oli hauska kokemus! Sain sanaksi "virtahepo". Inspiraation ja yksityiskohtien löytämiseksi lukaisin nopeasti virtahevoista kertovan Wikipedia-sivun. Aikaa ei ollut liiemmälti vaihtoehtojen pallotteluun, oli seurattava ensimmäistä ideaa, joka mieleentyi.
HIPPOPOTAMUS AMPHIBIUS
"Viisikymmentä on nyt tekeillä."
Kuuntelin herra Godroun selostusta puolikorvalla. Huomioni oli kiinnittynyt tilaustyömme lopputuotteeseen. Kahden ihmisen istuttava erikoisvalmisteinen Hippopotamus amphibius kiilteli konehallin valoissa. Se lepäsi testialtaassa ruskea metallipinta vettä valuen.
"Olemme hakeneet inspiraatiomme aidoista virtahevoista", herra Godrou jatkoi. "Lyömättömiä elukoita, uskottehan. Mälsä juttu se sukupuuttoon kuoleminen."
"Onneksi yhtiö oli osannut varautua", vastasin.
"Olemme saaneet ne täydellisesti esikuvansa kaltaisiksi." Godroun silmät hehkuivat. "Paras ominaisuus on niiden omasyntyinen voiteluöljyntuotto. Virtahevot erittivät nestettä, joka toimi niiden aurinkovoiteena. Tutkijamme onnistuivat manipuloimaan sen..."
"Hetkinen, sanotte siis näiden olevan täysin virtahepojen kaltaisia?"
"Kyllä."
"Myös yhtä aggressiivisesti reviiriään puolustavia?"
"Niin, no..."
"Ja te aiotte lähettää viisikymmentä rauhanturvatehtäviin?"
En tiennyt ratkaisevaa viimeistä sanaa ennen kuin kirjoitin sen. Huikeaa! Taas kannatti luottaa intuitioon ja piilotajuntaan.
***
Aina raapale ei kypsy sanasta.
Istuin aamukahvilla keittiössä ja katselin pihapuuta. Talitintti lennähti oksalle. Ihastelin sen upean keltaista sulkapukua. Ja pam! Yhtäkkiä mielessäni oli raapale, ihan noin vain, kokonaisena. Kirjoitin sen ylös. Mistä idea tuli? Olen minä ennenkin ikkunastani talitinttejä katsellut.
Ystävänpäivänä julkaistu Toisilleen luodut -raapale kypsyi melko pitkään ajatusten takamailla. Minulla on ystävä, joka rakastaa kaneja, mutta ei voi sellaista kiireisen elämäntyylinsä vuoksi ottaa. Minulla on toinen ystävä, jolla on kani. Kumpikin asuvat yksin. Mieleeni juolahti, että hehän olisivat täydelliset toisilleen, ainakin tässä mielessä. Sitten aloin ajatella, mikä kaikki voi estää kahta ihmistä kohtaamasta. Kun asutaan kaupungissa, ympärillämme on aina seiniä. Ne erottavat meitä. Emme välttämättä tunne naapuria lainkaan. Näistä aineksista se sitten lähti. Kaneista, seinistä, kohtaamattomuudesta ja siitä, että me voimme jakaa saman todellisuuden mutta elää eri tiloissa, seinien erottamana.
Ideat ja tarinat, ne yhtä lailla elävät meissä ja meidän keskuudessamme. On vain kyettävä liudentamaan seinät, jotka estävät meitä kohtaamasta.
20.1.2014
Selätys
 |
| Se oli siinä, tältä erää. (c) J.S. Meresmaa |
Vastaan hangoitellut käsikirjoitus on saatu vihdoin selätettyä. Raakaversio on valmis. Viimeinen piste on isketty paikoilleen. Toimiiko se? Onko se hyvä?
Ei hajuakaan. Olen synnytyksen jälkeisessä tiedottomuuden tilassa. Kyllä, tiedottomuuden. Kaikki on mustaa. Minulla on hämärä aavistus, että olen unohtanut lunastaa muutaman tekstiin istuttamani koukun; solmia muutamien juoneen ujuttamien lankojen päät. Mutta käsikirjoituksessa on nyt alku, keskikohta ja loppu. Siinä on juoni ja rakenne. Henkilöt kehittyvät ja jännite kohoaa loppua kohden. Kohoaahan?
Tarinan viimeinen piste on paikoillaan. Tai oikeastaan se on kysymysmerkki. Jahka alan editoida pienen tauon jälkeen, saan sitten siirrellä sitä mielin määrin haluamaani suuntaan.
Sitä ennen ei auta muu kuin antaa tomun laskeutua tämän käsikirjoituksen päälle ja hypätä ihan muiden hommien pariin.
17.12.2013
Äh, eiks ne vois vaan puhua toisilleen?
Olen useampaan kertaan törmännyt lukijoiden turhautumiseen siitä, että tarinan päähenkilöiden ongelmat johtuvat puhumattomuudesta. Kaikki olisi selvää, jos he vain sanoisivat ääneen mitä ajattelevat. He saisivat toisensa, jos he puhuisivat avoimesti tunteistaan. Kaikki ratkeaisi niin helposti! Ääh, typerää!
Kysymykseni kuuluu: ovatko henkilöhahmojen väliset väärinkäsitykset, ohipuhuminen tai silkka puhumaan kykenemättömyys huonoa kirjoittamista, vai onko se jotain, mitä ihmiset tekevät tosielämässäkin?
Yksi fiktion ihmeellisyyksistä piilee siinä, että siltä odotetaan paljon enemmän logiikkaa, rakennetta, totuudenmukaisuutta ja -- hupaisaa sinänsä -- realismia kuin todelliselta elämältä itseltään. Teksti menettää uskottavuutensa lukijan silmissä nopeasti. Kokemukseni mukaan tämä johtuu useimmiten siitä, että kirjan todellisuus tai ihmiskuva ei vastaa lukijan omaa kokemusta todellisuudesta. Joskus syynä toki on pelkkä huono kirjoittaminen, mutta aika usein lukijan omat ennakkokäsitykset ja elämänkatsomus muokkaavat lukukokemusta vahvasti.
No niin, se puhumattomuus ja väärinkäsitykset.
En tiedä teistä muista, mutta minusta ihmisillä on usein vaikeuksia saada sanottua asioita toisille ihmisille. He eivät kehtaa, uskalla, viitsi vaivautua tai yksinkertaisesti osaa. Viestiminen on yksi vaikeimpia taitoja hallita. Ennakko-oletukset, pelot ja tottumus muovaavat aivan hirveästi sitä, miten kommunikoimme toisten ihmisten kanssa, kulttuurieroista puhumattakaan.
Entä sitten se omista tunteistaan puhuminen? Ei helppoa, ei helppoa ollenkaan. Rakkaudentunnustus? Vain, jos on hyvin varma itsestään, tilanteesta tai siitä toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta on ihmisillä iso tekijä. Menneisyyttä raahaa jokainen mukanaan, kotioloilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Monesti ihminen ei itsekään tiedä, mitä tuntee tai ajattelee. Miten niistä voisi silloin edes puhua?
Kuten tiedämme, hyvässä tarinassa on jännitteitä. Usein se tarkoittaa, että jokin horjuttaa tarinan maailman tasapainoa: muukalainen saapuu kylään, ylhäinen rakastuu alhaiseen, puoliso pettää, tapahtuu murha. Tilanteet ja olosuhteet, joissa henkilöhahmot ovat, ovat jo valmiiksi epävakaita. Onnen ja tasapainon tilasta, joka olisi otollisin hahmojen väliselle avoimelle kommunikaatiolle, on hemmetin vaikea -- ellei mahdoton -- kirjoittaa kiinnostavasti.
On hyvä myös ottaa huomioon, minkälaista historiallista ajanjaksoa tarinassa eletään, tai kertooko tarina hyvin erilaisesta kulttuurista. Minkälainen käytös on ollut silloin sallittua esimerkiksi naiselle, entä miehelle? Eri yhteiskuntaluokille?
Sanat ovat voimakkaita, vaarallisiakin. Joskus ne ovat ainoa omaisuus, jota henkilöhahmolla on. Kirjoittajan täytyy miettiä, sanoisiko tämä hahmo näin: uskaltaisiko paljastaa korttinsa, tunteensa, itsensä? Minkälaisen riskin hän ottaa, mihin hän sanoillaan tähtää?
Kommunikointiongelmat voivat johtua monestakin asiasta, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni ovat suurimmat: pelko ja itsekeskeisyys.
Ihminen on todella itseensä keskittynyt olento. Hän voi tarkoittaa eri asiaa kuin sanoo ja harvoin olla varma siitä, millä tavalla hänen sanomansa ymmärrettiin. Hän saattaa elää onnellisesti siinä uskossa, että viesti meni oikein perille, vaikka vastaanottavassa päässä ollaan ihan pihalla (mutta ei tiedetä sitä). Tämä on muheva maa väärinkäsityksille.
Pelko on voimakas motivaattori ihmisen käyttäytymiselle: naurunalaiseksi joutumisen pelko, jätetyksi tulemisen pelko, haavoitetuksi tulemisen pelko... Lista on pitkä, ymmärrätte varmaan. Pelko salpaa suun tehokkaasti. Ei henkilöhahmo näe samaa kuin lukija, jolla on pääsy henkilöiden päänsisäisiin ajatuksiin. Ei hän voi olla varma siitä, että jos hän vain sanoisi suoraan mitä tuntee tai ajattelee, kaikki asiat järjestyisivät; vastarakkaus olisi taattu.
***
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta!
Kysymykseni kuuluu: ovatko henkilöhahmojen väliset väärinkäsitykset, ohipuhuminen tai silkka puhumaan kykenemättömyys huonoa kirjoittamista, vai onko se jotain, mitä ihmiset tekevät tosielämässäkin?
Yksi fiktion ihmeellisyyksistä piilee siinä, että siltä odotetaan paljon enemmän logiikkaa, rakennetta, totuudenmukaisuutta ja -- hupaisaa sinänsä -- realismia kuin todelliselta elämältä itseltään. Teksti menettää uskottavuutensa lukijan silmissä nopeasti. Kokemukseni mukaan tämä johtuu useimmiten siitä, että kirjan todellisuus tai ihmiskuva ei vastaa lukijan omaa kokemusta todellisuudesta. Joskus syynä toki on pelkkä huono kirjoittaminen, mutta aika usein lukijan omat ennakkokäsitykset ja elämänkatsomus muokkaavat lukukokemusta vahvasti.
No niin, se puhumattomuus ja väärinkäsitykset.
En tiedä teistä muista, mutta minusta ihmisillä on usein vaikeuksia saada sanottua asioita toisille ihmisille. He eivät kehtaa, uskalla, viitsi vaivautua tai yksinkertaisesti osaa. Viestiminen on yksi vaikeimpia taitoja hallita. Ennakko-oletukset, pelot ja tottumus muovaavat aivan hirveästi sitä, miten kommunikoimme toisten ihmisten kanssa, kulttuurieroista puhumattakaan.
Entä sitten se omista tunteistaan puhuminen? Ei helppoa, ei helppoa ollenkaan. Rakkaudentunnustus? Vain, jos on hyvin varma itsestään, tilanteesta tai siitä toisesta. Pelko hylätyksi tulemisesta ja torjumisesta on ihmisillä iso tekijä. Menneisyyttä raahaa jokainen mukanaan, kotioloilla voi olla yllättävän suuri merkitys. Monesti ihminen ei itsekään tiedä, mitä tuntee tai ajattelee. Miten niistä voisi silloin edes puhua?
Kuten tiedämme, hyvässä tarinassa on jännitteitä. Usein se tarkoittaa, että jokin horjuttaa tarinan maailman tasapainoa: muukalainen saapuu kylään, ylhäinen rakastuu alhaiseen, puoliso pettää, tapahtuu murha. Tilanteet ja olosuhteet, joissa henkilöhahmot ovat, ovat jo valmiiksi epävakaita. Onnen ja tasapainon tilasta, joka olisi otollisin hahmojen väliselle avoimelle kommunikaatiolle, on hemmetin vaikea -- ellei mahdoton -- kirjoittaa kiinnostavasti.
On hyvä myös ottaa huomioon, minkälaista historiallista ajanjaksoa tarinassa eletään, tai kertooko tarina hyvin erilaisesta kulttuurista. Minkälainen käytös on ollut silloin sallittua esimerkiksi naiselle, entä miehelle? Eri yhteiskuntaluokille?
Sanat ovat voimakkaita, vaarallisiakin. Joskus ne ovat ainoa omaisuus, jota henkilöhahmolla on. Kirjoittajan täytyy miettiä, sanoisiko tämä hahmo näin: uskaltaisiko paljastaa korttinsa, tunteensa, itsensä? Minkälaisen riskin hän ottaa, mihin hän sanoillaan tähtää?
Kommunikointiongelmat voivat johtua monestakin asiasta, mutta nostan esiin kaksi, jotka mielestäni ovat suurimmat: pelko ja itsekeskeisyys.
Ihminen on todella itseensä keskittynyt olento. Hän voi tarkoittaa eri asiaa kuin sanoo ja harvoin olla varma siitä, millä tavalla hänen sanomansa ymmärrettiin. Hän saattaa elää onnellisesti siinä uskossa, että viesti meni oikein perille, vaikka vastaanottavassa päässä ollaan ihan pihalla (mutta ei tiedetä sitä). Tämä on muheva maa väärinkäsityksille.
Pelko on voimakas motivaattori ihmisen käyttäytymiselle: naurunalaiseksi joutumisen pelko, jätetyksi tulemisen pelko, haavoitetuksi tulemisen pelko... Lista on pitkä, ymmärrätte varmaan. Pelko salpaa suun tehokkaasti. Ei henkilöhahmo näe samaa kuin lukija, jolla on pääsy henkilöiden päänsisäisiin ajatuksiin. Ei hän voi olla varma siitä, että jos hän vain sanoisi suoraan mitä tuntee tai ajattelee, kaikki asiat järjestyisivät; vastarakkaus olisi taattu.
***
Olisi mielenkiintoista kuulla ajatuksianne asiasta!
11.9.2013
Otsa rypyssä vai hymy huulilla?
Pasi Ilmari Jääskeläisen erittäin osuva blogikirjoitus "Vakavaa kirjallisuutta, vai poppia" sai minut miettimään taas tätä ikuista viihteen ja vakavasti otettavan kirjallisuuden pesäeroa. Pidän itseäni viihdekirjailijana, mutta silti kirjoitan jatkuvasti mielestäni vakavista ja tärkeistä aiheista: syntymä ja kuolema, rakkaus ja petos, viha ja suru, katumus ja kosto, oman itsensä tuntemisen tärkeys, ikääntyminen, mitä ihmisyys merkitsee, mikä meitä yhdistää ja mitä meistä jää jäljelle, kun olemme poissa.
Kuulostaako kevyeltä?
Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.
Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)
Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?
Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.
Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.
Kuulostaako kevyeltä?
Ilmeisesti viihde-sanasta tulee ensimmäisenä mielleyhtymä jostakin hupaisasta ja harmittomasta. Vaikkapa ruututakkiin puetusta koirasta, jolla on punainen pellenenä. (Miksi tuollaiset koirat näyttävät muuten yleensä hirvittävän surullisilta?) Viihde voi olla hupaisaa ja ennen kaikkea se voi olla helposti unohdettavissa. Mutta onko se kuitenkaan harmitonta, edes unohdettavuudessaan? Entä onko se merkki jonkin huonoudesta tai keveydestä, jos sen unohtaa? Minä unohdan suurimman osan lukemastani. Aivan varmaa on, että unohdan kaikki tylsät kohdat, joita myös "vakava" kirjallisuus tarjoilee.
Fantasiakirjallisuus on ollut minulle aina paikka, jossa ihmisyyden ja elämän tutkaileminen on mielenkiintoisinta. Perusasiat ovat lähempänä ihmistä kuin hektisessä nykymaailmassa. Magia, maailman outous ja myyttiset eläimet antavat rakennuspalikoita, joita realistisessa kirjallisuudessa on vaikea, ellei mahdoton löytää. Fantasiassa soudetaan aina syvissä vesissä, harvoin olen löytänyt sieltä "vääränlaista" keveyttä. (Otan lohikäärmeet aina vakavasti. Ei tulisi mieleenikään alkaa tirskahdella, jos sellainen tulisi vastaan. Paitsi jos olen todella hermostunut. Kun olen.)
Ja mitä se sitten on, mikä leimataan hömppäkirjallisuudeksi?
Kirja voi olla yksinkertaisesti kehnosti kirjoitettu. Se voi toistaa kliseisiä kaavoja tuomatta mitään uutta lajityyppiinsä. Ei se ole genren vika.
Niin, otsikkoon hieman palatakseni: olen sen verran laiska, että luen mieluummin hymy huulilla kuin otsa rypyssä. Ne vakavatkin tarinat uppoavat paremmin, jos lukeminen ei tunnu kivireen vetämiseltä.
17.2.2013
Kirjoittajan pulmia, osa 17. Mikä on kirjani teema?
Teema on ollut minulle pitkään käsite, josta on vaikea saada otetta. Kun esikoiskässärini teemoja kyseltiin, menin suorastaan hämmennyksiin. Mikä ihmeen teema? Niin moni tuntui painottavan teeman merkitystä. Tuntui, että olin epäonnistunut kirjoittajana ellen tunnistanut tekstieni teemoja.
Onko teema siis jotain, mikä kirjoittajan on tekstistään tunnistettava?
Kyllä ja ei.
Kirjoittajan ei mielestäni tarvitse tietää teemaa aloittaessaan kirjoittamaan. Hyvän tarinan voi kertoa ilman, että olisi uhrannut teemalle ajatustakaan prosessin aikana -- ainakaan tietoisesti. Kirjoittamisessa on kuitenkin paljon tiedostamattomia tasoja. Uskon, että teema oleskelee tällä alueella ja alitajunta tekee työtä, vaikka kirjoittaja ei sitä tiedostaisikaan. Jotkut kirjoittajat ovat hyvinkin tietoisia tekstiensä teemoista jo alkaessaan kirjoittaa, ja käsitykseni mukaan teemojen varhaisesta tunnistamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi siten, että teksti on jo ensimmäiseltä versioltaan eheä ja kirjoittajan aie selkeä.
Olen yrittänyt hahmottaa teeman käsitettä itselleni näin: romaanimittaisiin teksteihin mahtuu paljon kaikenlaista -- henkilökuvausta, juonta, ajankuvausta ja niin edelleen -- mutta teemat ovat usein niitä näkymättömiä lankoja, jotka sitovat kaiken yhteen. Teema on kaikessa läsnä, mutta sitä ei varsinaisesti kirjoiteta näkyviin. Tältä pohjalta on melko helppo ymmärtää, miksi teemaa voi olla vaikea hahmottaa aluksi. Se on tekstirivien välissä, valkoista valkoisella.
Monia teemoja voi löytää kirjoittamastaan vasta jälkikäteen, kun aikaa on kulunut. Monesti myös lukijapalautteet auttavat hahmottamaan kirjoittamaansa eri näkökulmasta -- joskus löytyy sellaisiakin teemoja, joita ei ollut tullut ajatelleeksi.
Väittäisin, että jokaisessa tarinassa on teema. Muuten se ei ole tarina. On kuitenkin hyvä huomioida, että tarinassa ei välttämättä ole vain yhtä teemaa. Teemoja voi olla useita, voi olla pääteema ja sivuteemoja. Lienee jossain määrin yksilöllistä, minkä monista teemoista nostaa lukiessaan toista merkittävämmäksi. Eri teemat puhuttelevat lukijoita eri tavalla: teema on myös jossain määrin kuin kaiku, joka vastaa lukijan huutoon.
Teema on hyvä erottaa aiheesta. Esimerkiksi Laulaisin surusi mereen -novellini idea -- ja samalla aihe -- oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "merenneito lohduttaa kalastajan vaimoa". Koko tarina rakentuu tämän ympärille ja kiteytyy siihen. Novellin teemoja ovat kuitenkin suru, menetys ja luopuminen. Myös kuoleman voi ajatella olevan yksi teemoista: tämä riippuu hieman siitä, miten lukija novellin tulkitsee. Teemoissa on siis myös tulkinnanvaraa, mikä on yksi niistä syistä joiden vuoksi en ole enää huolestunut ellen kirjoittaessanikaan vielä tiedä tekstin kaikkia teemoja. Kyllä ne sinne tiensä löytävät. Tärkeintä on vuoropuhelu oman tekstinsä kanssa; tärkeintä on kysyä itseltään, mistä tämä kertoo.
Eeppisen fantasian kirjoittajana olen löytänyt myös sen ajatuksen, että teemojen kirjosta voitaisiin päätyä käyttämään vain sanaa elämä.
***
Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla: onko teema aiheuttanut päänvaivaa? Mietitkö lukiessasi teemoja? Entä miten sinä näet teeman?
Onko teema siis jotain, mikä kirjoittajan on tekstistään tunnistettava?
Kyllä ja ei.
Kirjoittajan ei mielestäni tarvitse tietää teemaa aloittaessaan kirjoittamaan. Hyvän tarinan voi kertoa ilman, että olisi uhrannut teemalle ajatustakaan prosessin aikana -- ainakaan tietoisesti. Kirjoittamisessa on kuitenkin paljon tiedostamattomia tasoja. Uskon, että teema oleskelee tällä alueella ja alitajunta tekee työtä, vaikka kirjoittaja ei sitä tiedostaisikaan. Jotkut kirjoittajat ovat hyvinkin tietoisia tekstiensä teemoista jo alkaessaan kirjoittaa, ja käsitykseni mukaan teemojen varhaisesta tunnistamisesta voi olla hyötyä esimerkiksi siten, että teksti on jo ensimmäiseltä versioltaan eheä ja kirjoittajan aie selkeä.
Olen yrittänyt hahmottaa teeman käsitettä itselleni näin: romaanimittaisiin teksteihin mahtuu paljon kaikenlaista -- henkilökuvausta, juonta, ajankuvausta ja niin edelleen -- mutta teemat ovat usein niitä näkymättömiä lankoja, jotka sitovat kaiken yhteen. Teema on kaikessa läsnä, mutta sitä ei varsinaisesti kirjoiteta näkyviin. Tältä pohjalta on melko helppo ymmärtää, miksi teemaa voi olla vaikea hahmottaa aluksi. Se on tekstirivien välissä, valkoista valkoisella.
Monia teemoja voi löytää kirjoittamastaan vasta jälkikäteen, kun aikaa on kulunut. Monesti myös lukijapalautteet auttavat hahmottamaan kirjoittamaansa eri näkökulmasta -- joskus löytyy sellaisiakin teemoja, joita ei ollut tullut ajatelleeksi.
Väittäisin, että jokaisessa tarinassa on teema. Muuten se ei ole tarina. On kuitenkin hyvä huomioida, että tarinassa ei välttämättä ole vain yhtä teemaa. Teemoja voi olla useita, voi olla pääteema ja sivuteemoja. Lienee jossain määrin yksilöllistä, minkä monista teemoista nostaa lukiessaan toista merkittävämmäksi. Eri teemat puhuttelevat lukijoita eri tavalla: teema on myös jossain määrin kuin kaiku, joka vastaa lukijan huutoon.
Teema on hyvä erottaa aiheesta. Esimerkiksi Laulaisin surusi mereen -novellini idea -- ja samalla aihe -- oli kaikessa yksinkertaisuudessaan "merenneito lohduttaa kalastajan vaimoa". Koko tarina rakentuu tämän ympärille ja kiteytyy siihen. Novellin teemoja ovat kuitenkin suru, menetys ja luopuminen. Myös kuoleman voi ajatella olevan yksi teemoista: tämä riippuu hieman siitä, miten lukija novellin tulkitsee. Teemoissa on siis myös tulkinnanvaraa, mikä on yksi niistä syistä joiden vuoksi en ole enää huolestunut ellen kirjoittaessanikaan vielä tiedä tekstin kaikkia teemoja. Kyllä ne sinne tiensä löytävät. Tärkeintä on vuoropuhelu oman tekstinsä kanssa; tärkeintä on kysyä itseltään, mistä tämä kertoo.
Eeppisen fantasian kirjoittajana olen löytänyt myös sen ajatuksen, että teemojen kirjosta voitaisiin päätyä käyttämään vain sanaa elämä.
***
Nyt olisikin mielenkiintoista kuulla: onko teema aiheuttanut päänvaivaa? Mietitkö lukiessasi teemoja? Entä miten sinä näet teeman?
10.1.2013
Omaperäisyyden perässä
Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.
Miksi?
1) Koska kaikki on jo kerrottu.
2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.
Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.
Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.
Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.
Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!
Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.
***
Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?
Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.
Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?
Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.
Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?
Miksi?
1) Koska kaikki on jo kerrottu.
2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.
Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.
Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.
Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.
Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!
Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.
Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.
***
Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?
Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.
Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?
Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.
Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?
7.7.2012
Tarinan tulevaisuus
Uutisissa on jo useamman vuoden ajan pulpahdellut silloin tällöin viittauksia ja spekulointia siitä, millä tavalla sähköinen kirja ja sitä kautta julkaisun helppous muuttavat tulevaisuuden kirjoja. Esillä on ollut monenlaisia asioita hinnasta, saatavuudesta, tekijänoikeuksista, piratismista, laadusta ja interaktiivisuudesta, mutta se mikä minun mielessäni on toistuvasti noussut pinnalle, on itse tarinan tulevaisuus.
Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.
Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.
Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?
Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?
Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?
Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.
Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.
Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.
Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.
Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.
Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?
Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?
Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?
Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.
Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.
Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.
28.5.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 13. Tahmea tarinan keskivaihe.
Olen kuullut, että muillakin kirjoittajilla on samansuuntaista ongelmaa: tarinan alkuvaiheessa kirjoittaminen kulkee rasvatuilla raiteilla, mutta sitten kun lähestytään keskivaiheen kaarretta, kitka kasvaa ja vauhti hyytyy. Keskivaiheen kanssa ähelletään ja pukerretaan paljon enemmän kuin alun tai lopun, joiden merkitystä toki ei sovi väheksyä, mutta minua ei kyllä lukijana kiinnosta tarinan loppu, jos keskivaiheilla kyllästytetään puolikuoliaaksi tai muuten eksytään keskelle pöheikköä, josta ei ole toivoa päästä päivänvaloon.
Missä vika ja mistä apu?
Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.
Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.
Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.
Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.
Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.
Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.
Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?
Missä vika ja mistä apu?
Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.
Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.
Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.
Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.
Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.
Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.
Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?
14.5.2012
Totuuksia tarinasta
Pidän tarinoista.
Usein suusta pääsee sellaisia lauseita kuin "tarina on tärkein", "tarina kuljettaa", "tarinan imu", "hyvä tarina" tai "mistä tarina kertoo?". Mutta mikä tarina oikeastaan on? En mene oppikirjojen ja tutkimusten äärelle tälläkään kertaa vaan yritän kauhoa päätelmään omin avuin, ilman akateemista käsitteistöä tai kirjallisuuden tutkimuksen tuntemista.
Poika tapaa tytön. Siinäpä yksi kaikkien aikojen käytetyimmistä tarinoista. Lyhyessä lauseessa käyvät ilmi keskeiset henkilöt ja tapahtuma. Jännite on olemassa valmiiksi, koska kahden olennon kohdatessa voidaan olettaa, että tiedossa on kommunikointiyrityksiä. Ei ole helppoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Niin paljon voi mennä vikaan.
Näin lyhyt tarina ei kuitenkaan riitä kiehtomaan mieltä kovin pitkäksi aikaa. Tarvitaan enemmän. Ympäristön kuvausta, henkilöiden kuvausta ja taustoitusta, tapahtumia, sivuhenkilöitä. Tarvitaan aisteja: hajua, makua, kuuloa, tuntoa. Pieniä tarinoita tarinoiden sisään; takaumia. Esteitä. Mikään tästä ympärille tulevasta täytteestä ei kuitenkaan muuta ydintä. Edelleen poika tapaa tytön.
William Blake sen jo sanoikin: nähdä maailma hiekanjyvässä. Mielestäni tarinakin kiteytyy juuri näin. Se on sekä hiekanjyvänen että maailma.
Ja niin hiekanjyvänen kuin tarinakin ovat universaaleja. Samat tarinat kiertävät maapallolla vuosisadasta toiseen, mutta niiden ulkonäkö ja tapa, jolla ne kerrotaan muuttuvat. Tarina on siis osa ihmisyyttä ja koko ihmiskunnan historiaa. Meitä koskettavat, viihdyttävät, naurattavat, suututtavat ja itkettävät samat asiat kuin edeltäjiämme tuhansia vuosia aiemmin.
Tarina on kerrostuma, joka kertoo meille elämästä ja tunteista, joita emme itse ole välttämättä kokeneet. Se jäsentyy ihmismieleen tietyllä tavalla; kuin vesi, joka löytää aina uomansa, jota pitkin edetä.
Uskon, että tarinat ovat meissä olemassa ja kirjailijat opastavat ihmiset niiden äärelle -- he auttavat tunnistamaan tarinan ja luomaan linkin johonkin laajempaan kokonaisuuteen.
Tämän pähkäilyn jälkeen en voi kyseenalaistaa tarinan olemassaolon tärkeyttä enkä ihmetellä, miksi niitä janoan. Tarinat ovat osa minua kuin vesi, joka solujani voitelee, ja sen lähteen äärelle haluan päästä.
Usein suusta pääsee sellaisia lauseita kuin "tarina on tärkein", "tarina kuljettaa", "tarinan imu", "hyvä tarina" tai "mistä tarina kertoo?". Mutta mikä tarina oikeastaan on? En mene oppikirjojen ja tutkimusten äärelle tälläkään kertaa vaan yritän kauhoa päätelmään omin avuin, ilman akateemista käsitteistöä tai kirjallisuuden tutkimuksen tuntemista.
Poika tapaa tytön. Siinäpä yksi kaikkien aikojen käytetyimmistä tarinoista. Lyhyessä lauseessa käyvät ilmi keskeiset henkilöt ja tapahtuma. Jännite on olemassa valmiiksi, koska kahden olennon kohdatessa voidaan olettaa, että tiedossa on kommunikointiyrityksiä. Ei ole helppoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Niin paljon voi mennä vikaan.
Näin lyhyt tarina ei kuitenkaan riitä kiehtomaan mieltä kovin pitkäksi aikaa. Tarvitaan enemmän. Ympäristön kuvausta, henkilöiden kuvausta ja taustoitusta, tapahtumia, sivuhenkilöitä. Tarvitaan aisteja: hajua, makua, kuuloa, tuntoa. Pieniä tarinoita tarinoiden sisään; takaumia. Esteitä. Mikään tästä ympärille tulevasta täytteestä ei kuitenkaan muuta ydintä. Edelleen poika tapaa tytön.
William Blake sen jo sanoikin: nähdä maailma hiekanjyvässä. Mielestäni tarinakin kiteytyy juuri näin. Se on sekä hiekanjyvänen että maailma.
Ja niin hiekanjyvänen kuin tarinakin ovat universaaleja. Samat tarinat kiertävät maapallolla vuosisadasta toiseen, mutta niiden ulkonäkö ja tapa, jolla ne kerrotaan muuttuvat. Tarina on siis osa ihmisyyttä ja koko ihmiskunnan historiaa. Meitä koskettavat, viihdyttävät, naurattavat, suututtavat ja itkettävät samat asiat kuin edeltäjiämme tuhansia vuosia aiemmin.
Tarina on kerrostuma, joka kertoo meille elämästä ja tunteista, joita emme itse ole välttämättä kokeneet. Se jäsentyy ihmismieleen tietyllä tavalla; kuin vesi, joka löytää aina uomansa, jota pitkin edetä.
Uskon, että tarinat ovat meissä olemassa ja kirjailijat opastavat ihmiset niiden äärelle -- he auttavat tunnistamaan tarinan ja luomaan linkin johonkin laajempaan kokonaisuuteen.
Tämän pähkäilyn jälkeen en voi kyseenalaistaa tarinan olemassaolon tärkeyttä enkä ihmetellä, miksi niitä janoan. Tarinat ovat osa minua kuin vesi, joka solujani voitelee, ja sen lähteen äärelle haluan päästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)