Omaperäisyyden perässä

Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.

Miksi?

1) Koska kaikki on jo kerrottu.

2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.

Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.

Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.

Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.

Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!

Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.

***

Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?

Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.

Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?

Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?

Ajopuita palautteiden virrassa

Anna Lukemisen kartasto -blogista on kirjoittanut Mifongin perinnöstä lukukokemuksiaan. Kirjoitus oli mielenkiintoinen ja herätti halun pohtia erästä seikkaa: löytyykö meistä jokin oletusasetus fantasiamaailmalle? Mikä lopulta on (riittävän) omaperäistä, jos kirjoittaa seikkailufantasiaa?

Nimittäin Mifongin perintöä on verrattu useampaan otteeseen David Eddingsin Belgarionin taruun ainakin päähenkilönsä Ardisin osalta. En ole Eddingsiä lukenut, joten kyse ei voi olla siitä, että olisin saanut vaikutteita. En enää uskallakaan, koska olisi aika hyytävää tunnistaa itse luomiaan henkilöhahmoja tyystin vieraan tekstistä.

Näistä valmisaihioista, joita lienee joku vekkuli asentanut tarinoitsijoiden pääkoppaan, syntyvät luonnollisesti kliseet. Mutta kuinka monta päällekkäistä ominaisuutta tai samantyylistä juonenmutkaa tarvitaan, jotta omaperäisyys häviää? Kuinka paljon vastaanottoon vaikuttaa lukijakunta (joka käytännössä lienee ainakin omalla kohdallani minä itse, sillä en osaisikaan kirjoittaa tarinoita kuin itselleni)? On aika eri asia kirjoittaa kirja, joka vakuuttaa "kaiken genressä lukeneen ja kokeneen" kuin kirja, josta saavat irti jotain myös he, jotka eivät ui genressä kaulaa myöten vaan vasta kastavat varpaitaan.

Tässä mielessä nuorille lukijoille kirjoittaminen on autuaallista. He ovat vaativa, mutta ihanan neitseellinen lukijakunta. He eivät ole vielä ehtineet lukea sen sataa "tyttö tapaa pojan" tai "orpopoika pelastaa maailman" -tarinaa,  kyllästyneet lohikäärmeisiin tai susiin sielueläiminä.

Taidan olla lukijansielultani vielä nuori, sillä kun kirjoitin itselleni mieluista luettavaa, kirjoitin Mifongin perinnön. Sen tarina ja henkilöt olivat minussa ja näyttää siltä, että eivät lähde sieltä kovin pian. Koska tunnistan oman keskinkertaisuuteni, en ihmettele, etten ehkä ole luonut omaperäisintä maailmaa tai tuonut genreen mitään, mitä konkarit eivät olisi joskus jostain muualta lukeneet. Se ei haittaa, sillä en itse ole tällainen konkari. Täysin vieras lähtökohta omalle kirjoittamiselleni olisi lukea kaikki mahdollinen fantasia ja kirjoittaa sitten juuri toisin, jotta olisin erilainen ja uudistava. Ei, se ei voi olla lähtökohta kirjoittamiselleni.

Sitä paitsi minua on surettanut pitkään se, että jos jostakin on kirjoitettu vuonna 1960, siitä ei kannata kirjoittaa vuonna 2000. Ihan kuin lukijakunta pysyisi samana eikä uusille tulokkaille kannattaisi tarjota kuin sitä "vanhaa ja hyväksi havaittua". Kirjallisuudellakin on lupa päivittyä. Vaikka tarinoiden ydin pysyisi samana, jokin aina muuttuu.

Hemulin kirjahylly  on myös lukenut ja arvioinut Mifongin perinnön.

Ihanaa, että luette ja kerrotte!

Kurkistus kliseekomeroon

"Keksi jotain omaperäisempää."

Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?

Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)

Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.

***

Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.

Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)

Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.

No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.

Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät

Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?

Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?

Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?

Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.

Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.

Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.

Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.

Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.

Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.

Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.

Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.

Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?

Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.

***

Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.