Mikä on genren merkitys lukukokemukselle?

Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)

Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.

Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?

Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?

Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?

Kyllä ja ei.

Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.

Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.

Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?

Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.

Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.

***

Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?

Kurkistus kliseekomeroon

"Keksi jotain omaperäisempää."

Ylläoleva neuvo on yksinkertainen, mutta yllättävän vaikea toteuttaa. Olisi mukava uskoa, että jokainen meistä on ainutlaatuinen, mutta jos näin olisi mielikuvituksenkin suhteen, kliseitä ei olisi koskaan päässyt syntymään. Ihmiskunnan johdotukset kulkevat tietyllä tavalla. Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka kulttuurisidonnaisia kliseet lopulta ovat. Entä kuinka tarttumiskykyisiä?

Klisee muodostuu toistosta. Ahkeralle nelikymppiselle lukijalle puulta maistuu moni sellainen teos, joka saa teini-ikäisen silmät loistamaan. Taasko tätä samaa, huokaa nelikymppinen, kun lehteilee sivuja, joilla punatukkainen karkuriprinsessa kohtaa tumman muukalaisen ja rakastuu.(Ja se, yhdessä kasvutarinan kanssa, on koko jutun juoni.) Hän hakee pahoinvointilääkettä, kun lopussa paljastuukin, että kaikki oli unta tai kyseessä oli virtuaalitodellisuus. (Totuuden nimissä on sanottava, että tässä tapauksessa luettavana oli varmastikin pöytälaatikkokirjoitus. Ei kai kukaan tällaista enää julkaise.)

Fantasia on oiva kliseiden temmellyskenttä. Asiat, joihin nuorena lukijana ihastuu, kuten esimerkiksi valkotukkaiset haltiat, salaperäiset velhot, tultasyöksevät lohikäärmeet ja kaikkivoipainen magia, ujuttautuvat herkästi omiinkin tarinoihin. Tulee kirjoittaneeksi eräänlaista fanfictionia. Kymmenen vuoden päästä -- ja etenkin jos haaveilee sopimuksesta kaupallisen kustantajan kanssa -- tilanne on kuitenkin toinen. Kliseekomerosta on päästävä ulos. Fantasian kliseitä on oikeastaan tarpeetonta käsitellä tässä sen enempää, sillä niistä löytyy paljon listauksia. Yksi mainioista on Kosmoskynässä ilmestynyt Petri Hiltusen artikkeli.

***

Ylipäätään jos kirjoittaa johonkin tiettyyn genreen, kannattaa genrekirjallisuus olla edes jollain tasolla hallussa. Kukaan ei luonnollisesti voi lukea kaikkea saatavilla olevaa materiaalia, mutta tässä kohtaa kirja-arviot tulevat hyvään käyttöön. Niistä saa yleiskäsityksen kirjan teemoista ja juonesta, ja jos tarina alkaa kuulostaa kovin tutulta, kirja kannattaa lukea. Tutkiskella sen sävyä, tyyliä ja näkökulmaa. Miettiä tapoja, joilla tarinaa ei ole kerrottu.

Jättimäinen ja avatessa vyöryn aiheuttava kliseekomero löytyy romantiikan ja erotiikan lajityypistä. Kun on lukenut kaksikymmentä romanttista kirjaa tai kymmenen eroottista kirjaa, on lukenut ne kaikki. (Eroottisella tarkoitan tässä sellaista kaavamaista romanttista kirjallisuutta, joka kuvaa seksiaktinkin eikä sammuta valoja, kun tositoimet alkavat. Eroottiseksi luettavaa kirjallisuutta on monenlaista -- ja iso osa kliseevapaata.)

Olen lukenut -- ja luen edelleen -- paljon romantiikkaa ja erotiikkaa. Ennen ihan huvin ja nautinnon vuoksi, nyttemmin enemmän siksi, että haluan oppia kirjoittamaan romanttisia ja eroottisia tarinoita, jotka eivät tulvisi kliseitä. Ei kuulkaa ole helppoa. Tietty kliseisyys ja kaavamaisuus pysyy lajityypissä kuin kärpäsenpaska ikkunalasissa. Sen läpi näkee ja maisemastakin voi nauttia, mutta irti se ei lähde.

No, ehkä vertauskuvat eivät ole vahvin osa-alueeni.

Mutta toivoakseni välttäisin ainakin näitä:

- stereotyyppiset käsitykset miehestä ja naisesta ja siitä mikä on komea tai kaunis
- henkilöhahmon ulkoinen olemus kertoo kaiken sisäisestä olemuksesta (amerikkalaisten elokuvien tyyliin, jossa silmälasit riittävät tekemään ruman nörtin ja piilolinssit samasta henkilöstä kadehditun kaunokaisen)
- mystisen salamarakkauden, jossa toiseen ei tarvitse edes tutustua eikä väärinymmärryksiä tai epäilyksiä rakkaudesta ole (Ihmiset nyt eivät vain toimi niin -- eikä se ole edes mielenkiintoista! Missä jännite?)
- ensiaktin samanaikaiset orgasmit
- kaikki naiset haluavat lapsia
- kaikki miehet haluavat aina
- nainen ja mies rakastuvat ja jossain vaiheessa käykin ilmi, että he ovat sisko ja veli
- ainaiset heterosuhteet (pliis, rakkautta löytyy niin paljon muualtakin!)
- pornon lanseeraamat seksikaavat ja orgasmin vertaaminen vyöryvään aaltoon (joo-o, jälkimmäinen lienee ihan osuva kuvaus, mutta toiston myötä kliseeksi muodostunut)
- sankarin sähkönsiniset silmät

Siinäpä joitain kliseitä, jotka saavat minut kalisuttelemaan komeron ovia. Olisi huippumielenkiintoista tietää, mihin kliseisiin te lukijat olette kyllästyneet; mitä haluaisitte genrekirjallisuudessa tehtävän vihdoin toisin?

Entä löytyykö teiltä jokin lempiklisee, jonka huomaa ujuttavansa omaan tekstiinsä kuin varkain?