Omaperäisyyden perässä

Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.

Miksi?

1) Koska kaikki on jo kerrottu.

2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.

Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.

Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.

Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.

Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!

Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.

***

Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?

Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.

Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?

Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?

Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo

Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?

Minä pidän, luen ja osittain olen.

Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.

***

Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.

Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?

Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.

***

Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?

Mikä on genren merkitys lukukokemukselle?

Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)

Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.

Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?

Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?

Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?

Kyllä ja ei.

Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.

Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.

Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?

Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.

Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.

***

Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?