Suomalaisen työn juhla

Yksi ulos, seuraava sisään.

Nyt kun pienoisromaani on lähtenyt etsimään kotia maailmalta, pääsen vihdoin ja viimein Mifonkien pariin. Houkutus kässärin pariin on edennyt kutinasta suoranaiseksi syyhyksi. Nyt on meneillään ensimmäinen editointikierros kustannustoimittajan kommenttien kera, mikä tarkoittaa rakenteen, tarinan kaaren ja henkilöhahmojen syynäystä.

Jotkut kirjailijat pystyvät kuulemma tekemään kaiken editoinnin suoraan koneelle, mutta minä en hahmota isoja kokonaisuuksia hyvin ruutu kerrallaan. Tarvitsen tarinan paperilla, jotta voin levittää sen halutuissa osissa lattialle ja tarkastella, mitä rakenne on syönyt. 

Etenkin tällaisten möhkökässäreiden kanssa se on tarpeen.

Mifongin kätkemä tulosteena. En punninnut,
mutta melkein täysi riisi se on.(c) J.S. Meresmaa

Tämä vaihe on isojen päätösten vaihe. Mistä karsitaan? Mikä on turhaa tarinan kannalta? Aloitetaanko oikeasta kohdasta, entäpä lopetus? Miten vaikuttaisi jatkoon, jos kirja päättyisikin sata sivua aiemmin? Ottavatko kaikki henkilöhahmot oman paikkansa? Onko joku tärkeä hahmo heitteillä, eli yksiulotteinen ja samaa tunnetta toistava?

Koska kaikkien suurten, liikkuvien osien mielessä pitäminen vaatii täydellistä keskittymistä, minun vappuviikonloppuni kuluu mökissä hiljaisen luonnon keskellä. Varmaa on, että päälle täytyy pukea villakerros tai pari; että rantasaunan löylyt tuntuvat talven jälkeen erityisen makoisilta, ja että tarina lopulta löytää oikean olomuotonsa.

Sellaista suomalaisen työn juhlaa.

Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)

Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.

En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.

Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.

Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.

Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!

Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.

Omaperäisyyden perässä

Yksi kirjoittamisen vaikeimpia puolia on kertoa omaperäinen tarina omaperäisellä tavalla.

Miksi?

1) Koska kaikki on jo kerrottu.

2) Koska sanoja on rajallinen määrä ja kielellä määrätty rakenne.

Silti lukuisat kirjailijat onnistuvat joka vuosi kirjoittamaan jotain elähdyttävää, pakahduttavaa, uudistavaa, mullistavaa ja kellistävää. Yksi syy tähän on, että niin kirjailija- kuin lukijakunta uudistuu kaiken aikaa. Kukaan ei ole lukenut kaikkia maailman kirjoja, joten lukijalla aina on jotain uutta löydettävää. Toinen syy on, että jokainen meistä on yksilö, joka näkee, kuulee ja kokee asioita eri tavalla kuin vierustoveri. Silloin hän myös kirjoittaa asioista eri tavalla, vaikka kokemuksissa olisi paljon samaa. Kirjailijan vierauden ja ulkopuolisuuden tunne jalostuu tekstiksi, josta lukijat löytävät tuttuuden ja samuuden. Se on ihmeellistä, eikä mielestäni ole ollenkaan kummallista väittää, että sanoissa on taikaa.

Valtaosassa romaaneja toistuvat samat universaalit tarinat. Voidaan puhua erittäin tehokkaasta ja hedelmällisestä kierrätyksestä. Mitä tunnistettavampi tarina, sitä taitavammin se pitää upottaa tai sitä omaperäisemmin siitä pitää kirjoittaa. Vaikka olen lukenut varmasti yli sata "poika ja tyttö tapaavat" -kirjaa, en ole silti kyllästynyt lukemaan niistä. (Miksi en?) Kosto on kestoaihe toimintaleffoissa ja nuoren miehen kasvaminen koko maailman sankariksi toistuu niin Kuningas Arthurin legendoissa kuin Tähtien sodassa. Pyhiä esineitä etsitään kuin sukkaparin kadonnutta osapuolta ja kolmoisdraamat pyörivät vinhemmin kuin Kiira Korpi jäällä.

Eräässä kirjoitusoppaassa oli mainio vertaus tarinoiden rakenteesta ja siitä, että tiettyjen yleisten palikoiden käyttäminen ei kuitenkaan tee jokaisesta tarinasta samanlaista. Vertaus liittyi piirtämiseen: kun piirrämme ihmistä, vaikkapa kasvoja, niissä on aina sama perusrakenne. Kulmakarvat ovat silmien yläpuolella, nenä silmien välissä alapuolella, suu nenän alapuolella, korvat tietyssä kohdassa ja niin edelleen. Ja kuitenkin maailmassa on miljardeja kasvoja, joista jokainen on yksilöllinen. Variaatioita on lukemattomia, mutta niissä käytettävät elementit /ja joskus mittasuhteet) samat.

Tämä on ollut minulle erittäin helpottava tieto, sillä viihdekirjailijana kirjoitukseni viettävät tiettyyn rakenteeseen. En voi sille mitään, koska viihteellisen tekstin kirjoittaminen tuntuu tällä hetkellä luontevalta ja palkitsevalta. Ja toki haastavalta. Omaperäisyyden vaatimus lajityypin sisällä on joskus turhauttavaa, jos kirjoitus saa moitteita sen vuoksi, että siinä on kyseiselle lajityypille olennaisia elementtejä. Anteeksi, mutta halusin kirjoittaa rakkaustarinan, jossa on onnellinen loppu! Anteeksi, mutta fantasiakirjani päähenkilöllä on eläinkumppani!

Lukijana olen huomannut, että omaperäisyyden kokemukseen vaikuttavat hyvin paljon kaksi asiaa: odotushorisontti ja kokemuspiiri. Jos odotan varpaita kipristelevää lukukokemusta ja saankin vain mietoa lämpöä, petyn. Mutta jos odotushorisonttini olisi ollut olematon, voisin olla iloisesti yllättynyt. (Lukusuositukset, mainostekstit ja takakansipuheet vaikuttavat näihin hyvin paljon.) Toisaalta jos luen elämäni kolmatta dekkaria, voi hyvin olla että se tuntuu minusta raikkaalta ja uudistavalta, vaikka ikänsä dekkareita lukeneen mielestä sama kirja on yhtä raikas kuin muumion varpaanvälit. Kokemuspiirillä on hyvin paljon merkitystä.

Kuten eräässä aiemmassa postauksessa sanoin: jos jokin tuntuu kovin omaperäiseltä, et vain ole lukenut tarpeeksi.

***

Onko omaperäisyys siis vain kliseiden välttelyä ja universaalien tarinoiden ovelaa naamiointia?

Ei toki. Joskus omaperäisyys kuuluu kirjoittajan äänessä: tavassa ja tyylissä, jolla hän kirjoittaa. Useimmilla meistä on ääni -- vähän niin kuin lauluäänikin -- ja se jos jokin on väline, jota täytyy harjoittaa. Oma ääni ei pääse kehittymään, ellei kirjoita paljon. En pidä omaa ääntäni vielä kovin kummoisena, mutta haluan harjoittaa sitä, koska se on keino, jolla voin tarinoida. Joidenkin kirjoittajien ääni on lähtökohtaisesti omaperäisempi kuin toisten. Tyyli pohjautuu kuitenkin kieleen, ja melko pitkälle pääsee sillä, että hallitsee oikeinkirjoituksen. Merkitystä on myös rytmityksellä, virkepituuksilla ja näkökulmavalinnoilla. Ne kuitenkin tulevat jossain harjoittelun vaiheessa kuin itsestään, kunhan kieli on hallussa.

Spekulatiivista fiktiota on viime vuosikymmenen ajan julkaistu enemmän ja enemmän. Täällä blogistaniassakin on jo huhuiltu realismin perään nuortenkirjapuolella. Voisiko yksi syy scifin, fantasian ja maagisen realismin suosioon niin kirjoittajien kuin lukijoiden keskuudessa olla se, että näistä lajityypeistä on helpommin löydettävissä vielä kartoittamattomia tarina-alueita?

Varmaa on kuitenkin se, että tarinoita riittää maailmassa kirjoitettavaksi. Se on pysyvä luonnonvara. Jotkin niistä kirjoitetaan omaperäisemmin kuin toiset, mutta jokaiselle tarinalle löytyy kuuntelija, jos sille löytyy kertoja.

Kuulisin mielelläni ajatuksianne, hyvät lukijat, omaperäisyydestä ja siitä, mitä se teille kirjallisuudessa merkitsee. Onko se ehdoton edellytys hyvälle kirjalle? Voiko siitä olla joskus haittaa? Jos kirjoitat, ajatteletko paljon keinoja, joilla saisit tekstistäsi omaperäisemmän? Mistä omaperäisyys mielestäsi rakentuu?

Yhteenveto esikoisen saamasta lukijapalautteesta, osa 1. Ulkoasu, juoni ja rakenne

Viimeisimmässä Kirjoittajan pulmia -blogipostaussarjan osassa pohdittiin palautteen saamista ja sen antamista. Nyt kun vuosi 2012 lähestyy loppuaan, ajattelin, että hetki olisi sopiva Mifongin perinnöstä saatujen lukukokemusten ynnäämiseen. Eräänlainen tilinpäätös siis. Samalla se toimikoon amatöörimäisenä analyysina siitä, miten palautteen vastaanottaminen muuttuu, kun palaute tulee painetusta kirjasta, ei keskeneräisestä työstä.

Kirjailijoiden vastaamista tai puuttumista kirjansa saamaan kritiikkiin ei katsota hyvällä. Vaikeneminen on kultaa, ja tämä on helposti ymmärrettävissä piirteistä, joita sivuttiin aikaisemmassa blogipostauksessakin: teoksen tulee seisoa omilla jaloillaan, niin hyvässä kuin huonossakin. Selittelyt eivät enää auta, kirja on itsenäistynyt.

Näin ollen analyysini tarkoitus ei olekaan kritisoida kritiikkiä tai esittää vasta-argumentteja. Lehtikritiikit jätän tästä julkisesta yhteenvedosta kokonaan pois. Kasvotusten tai sähköpostilla saatuja palautteita en myöskään käsittele, sillä lukijan on mahdoton todentaa niitä aidoiksi. Muutamaan yleiseen asiaan kommentoin, sillä luetteloidessani palautteita joitain yleisiä huomioita oli helppo vetää ja muutamia ratkaisuja tahdon avata. Näiden ei ole tarkoitus missään mielessä vähätellä tai mitätöidä kenenkään lukukokemusta.

Jos Mifongin perintö ei olisi saanut näinkin laajaa huomiota nettimaailmassa osakseen, tällaisen tilinpäätöksen tekeminen olisi voinut olla vähemmän antoisaa. Kuten myöhemmin käy ilmi, mielipide-erot saattavat olla rajuja ja jopa yksittäisen lukijan lukukokemus ristiriitainen.

Palautetta on tullut aika tavalla, joten jaan postauksen useampaan osaan, jossa kussakin käsitellään tiettyjä kirjan osa-alueita.

Kommentit olen napsinut suoraan arvioista ja yrittänyt saada niiden sanoman mahdollisimman tiiviiksi, jotta vertailu olisi helpompaa. Joskus asiayhteydestä irrottaminen tuntui muuttavan mielipidettä jyrkemmäksi, mutta uskoakseni Mifongin perintö kestää sen.

Tästä se alkaa!

***



ULKOASU

- kirjan ulkoasu ei ole houkutteleva, Risingshadow, Orduuka

- kansi oli huolitellun kaunis ja hopean kaltainen kohokirjoitus sai aikaan arvokkaan vaikutelman, Marken maailma

- Kartta puutteellinen (ei löydy Belonea, Valagasia tai Romhairin kapeikkoa), Risingshadow, Orduuka

- kansi kiiltelee kivasti, Vinttikamarissa

- kursiivifontti kauniin koukeroinen, mutta sitä on epämiellyttävä lukea pitkiä pätkiä, Morren maailma

- kartta kuvitteellisesta maailmasta johdatti heti ensi hetkistä sisälle mielikuvitusmaailmaan, Marken maailma

(Kommentti kartan puutteellisuuteen: kun nimesin alueita kartalla, halusin pitää kartan mahdollisimman selkeänä. Niinpä päätin esimerkiksi nimetä vain kaupungit, en maita. Romhairin kapeikko ei saanut nimeä kartassa, sillä se on tapahtumapaikkana vain sarjan ensimmäisessä osassa, vaikka kartta pysyy samana kaikissa kolmessa. Lisäksi saaristo Chuanta Vespesin lähistöllä olisi käynyt ahtaaksi. Myös Renokea puuttuu kartasta tästä samasta syystä.)


JUONI

- paikoitellen ennalta-arvattava, nopeatempoinen, Risingshadow, Orduuka

- yksinkertainen loppu, Risingshadow, Orduuka

- paikoin ennalta-arvattava, paikoin yllätti, Risingshadow, NermiEddlitt

- tylsiä hetkiä ei tässä kirjassa ole, Risingshadow, Q_Black

- loppu yllättää, Risingshadow, NermiEddlitt

- tarina etenee melkoista haipakkaa – mutta oikeastaan tykkään tällaisesta reippaasta pyörityksestä. Tässä tiivis touhu toimi hyvin, Booking it some more

- tapahtumarikas ja jännittävä (tarina), Hemulin kirjahylly

- kantaa läpi kirjan (tarina), Kirjavinkit, Salla P.

- eteni nopeasti, tapahtumia paljon, Kirjoihin kadonnut

- paikoitellen hiukan ennalta-arvattava, toisaalta välillä yllätti, Kirjojen rakastaja

- eteni vauhdikkaasti, välillä jäin kaipaamaan tarkempaakin taustoitusta, Kirsin kirjanurkka

- nopeatempoisuus piti otteessaan, kujerruksia

- sukkelasti sujuva juoni, Lukemisen kartasto

- tulee välillä sellainen olo, että seuraavaan juonenkäänteeseen on niin kova kiire, ettei kaikkeen ehdi keskittyä kunnolla, Lukemisen kartasto

- yllätyksiä ei ole, sillä mitään ei jätetä lukijan oman rivien välistä lukemisen tai päättelyn varaan, Lukufiilis, Niina Romo

- juonenkäänteet ovat melko arvattavissa, Lukufiilis, Niina Romo

- käänteet meheviä, onnistui pariin kertaan kiskaisemaan maton altani oikein sujuvasti, Morren maailma

- tapahtumiin ja niiden taustoihin olisi saanut syventyä hiukan enemmän, Morren maailma

- kantoi loppuun saakka (tarina), Marken maailma

- kirjailija sai kiitettävästi pidettyä kaikki langat käsissään, Marken maailma

- loppu oli mielestäni todella hyvä ja selkeä, Mustemaailmani

- ei tuntunut missään vaiheessa jo moneen kertaan luetulta tai kuluneelta, Sudet eivät nuku talviunta

- vauhtia ja jännitettä riitti, Thua/Goodreads

- nopeatempoinen, Linnea/Goodreads




RAKENNE

- tapahtumat pomppivat, Risingshadow, Ccrystal

- hyvä että kirja oli jaettu osiin, Risingshadow, Orduuka

- kirjan alussa hieman häiritsi ajallisten hyppyjen pituus, Hemulin kirjahylly

- ensimmäinen yritys tyssäsi alun kaksisivuiseen infodumppiin, Booking it some more

- lähtee yllättävän vilkkaasti käyntiin, vaikka alussa selitetään puuduttavaan tyyliin maailman syntymisestä ja vähän tylsistä elementtiherroista, Risingshadow, Orduuka

- tahmean alun jälkeen koukutti niin, että oli luettava kerralla loppuun, Kirjavinkit, Salla P.

- Alun päähenkilöluettelosta oli paljon apua, Kirjojen rakastaja

- henkilöluettelo auttoi hahmottamaan eri henkilöiden sukulaisuussuhteet ja toimi sopivana käynnistäjänä itse tarinaan, Marken maailma

- osiin jako rytmitti kerrontaa sopivasti, Marken maailma

- koin alun todella tylsäksi, ensimmäisen about 150 sivun aikana melkein jopa harkistin jättäväni lukemisen kesken, Mustemaailmani

***

Yhteenveto: 

Lähestulkoon kaikki pitivät kirjaa vauhdikkaana ja nopeatempoisena, mutta monella kompastuskivenä oli laahaava alku, ja etenkin legendaa maailmansynnystä pidettiin tylsänä ja kuivana. Näiltä nurkilta löytyykin yksi Mifongin perinnön pulmista: jos kirjoittaa vauhdikasta juonivetoista tarinaa, ei voi jäädä jaarittelemaan. Kaikki ekstra leikataan pois, jotta kirja ei paisu mahdottomasti -- ja tämä on haaste fantasiakirjalle, jolta moni odottaa tiivistä taustoittamista. Lisäksi kun kyseessä on moniosainen sarja, täytyy informaatiota hieman annostellakin. Vain tulevaisuus näyttää, kokevatko Mifongin perinnön maailmasta ja henkilöistä nyt liian vähän saaneet tilanteen paranevan jatko-osien myötä.

Sitä jännityksellä odottaen!

Seuraavassa osassa vuorossa maailma ja henkilöt.

Kirjoittajan pulmia, osa 13. Tahmea tarinan keskivaihe.

Olen kuullut, että muillakin kirjoittajilla on samansuuntaista ongelmaa: tarinan alkuvaiheessa kirjoittaminen kulkee rasvatuilla raiteilla, mutta sitten kun lähestytään keskivaiheen kaarretta, kitka kasvaa ja vauhti hyytyy. Keskivaiheen kanssa ähelletään ja pukerretaan paljon enemmän kuin alun tai lopun, joiden merkitystä toki ei sovi väheksyä, mutta minua ei kyllä lukijana kiinnosta tarinan loppu, jos keskivaiheilla kyllästytetään puolikuoliaaksi tai muuten eksytään keskelle pöheikköä, josta ei ole toivoa päästä päivänvaloon.

Missä vika ja mistä apu?

Voisi sanoa, että vika voi löytyä moneltakin suunnalta: rakenteesta, suunnittelemattomuudesta, alkusysäyksen antaman puhdin lopahtamisesta tai mielekkyyden katoamisesta.

Tarinan keskikohta on kuin talon katto, jota ei saa päästää notkahtamaan keskeltä. Sen luonteeseen kuuluu painua, mutta kirjoittajan tehtävä on jämäköittää se. Yleisin ongelma, mikä tarinan keskikohtaa vaivaa, on mielestäni tyhjäkäynti. Se jää kohdaksi, josta lukijallekin käy ilmi, että kirjoittaja on viivytellyt, märehtinyt ja punnaillut alkutilanteen tai ongelman viemistä loppuratkaisua kohti -- mutta jättänyt palaamatta myöhemmin poistamaan märepalansa. Itse sovellan käytäntöön seuraavanlaista: sallin löperön tekstin tulla ja avittaa minut lähemmäs loppuratkaisua. Hyväksyn etukäteen sen, että nyt tulee runsaasti ensiluokkaista kuraa, mutta useimmiten on kuratekstin lomaan eksynyt niitäkin palasia, joista keskiosa lopulta rakentuu. Ellei, niin tiedänpähän deletoidessani, mikä ei ainakaan toimi.

Joskus syynä voi olla myös se, että suvantovaiheen kirjoittaminen ei tarinan kohokohtien jälkeen kirjoittajaa jaksa inspiroida. Karkeasti yleistettynä tarinan keskikohtahan on se vaihe, joka seuraa alun tsädäm-vaihetta ja edeltää lopun tadaa-vaihetta. Sitä voisi kutsua vaikka hyminävaiheeksi. Ei kuulosta kovin mielenkiintoiselta, vai mitä? Suvantovaiheita voi kuitenkin suositella tarinaan kuin tarinaan. Ne ovat tärkeitä syventämisen vuoksi, tunnelman- ja kontrastinluojina, ja antavat lukijalle mahdollisuuden hengähtää, omaksua ja aavistella tulevia koitoksia. Virhe on, jos suvantoon unohdutaan liian pitkäksi aikaa, ja ellei se liity oleellisesti tarinaan.

Toinen seikka, mikä auttaa kirjoittajaa keskivaiheen suon poikki, on sivujuonten eriaikaisuus pääjuonen kanssa. Silloin kun pääjuonen kanssa vaivutaan suvantoon, voi sivujuoni piristää kirjoittajaa ja kantaa tarinaa eteenpäin. Vaara piilee siinä, että sivujuoni voi ryöpsähtää suureksi rönsyksi, jolla ei ole mitään tekemistä pääjuonen kanssa, tai siinä, että sivujuoni jää vain pieneksi kainalosauvaksi, jonka merkitystä ei koskaan kirkasteta tai se unohdetaan loppuratkaisuista kokonaan.

Tahmean keskivaiheen osasyynä on omalla kohdallani myös laiskuus. Se kummallinen suuruuksiltaan omavaltaisesti vaihteleva vastavoima, joka edeltää kaikkea tekemistä, oli se sitten luovaa tai mekaanista. Nimittäin keskivaiheen kohdilla ymmärtää sen, että työtä on edessä vielä niin helkkaristi, mutta toisaalta on edennyt jo niin pitkälle, ettei luovuttaminen tule kysymykseenkään.

Keskikohdasta selviytyminen määrittää kohdallani sen, kirjoitanko tarinaa koskaan loppuun asti -- näin ainakin tähän asti.

Miten te muut? Putoileeko teillä ärräpäitä huulilta keskivaiheen tienoilla, vai sujuuko se ihan yhtä hyvin tai huonosti kuin tarinan muutkin vaiheet? Entä löytyykö vinkkejä niille, jotka keskiosassa tuskailevat?