Palkintojen (vapaa)päivä

Vietän tänään vapaapäivää kirjoittamisesta, mutta ei kirjailijamaailmalta näin Aleksis Kiven päivänä pysty täysin ummistamaan silmiään. Nimittäin kaksi kovin ilahduttavaa palkinto-otsikkoa sai tänään lehdistä lukea.

Kirjallisuuden Nobel 2013 myönnettiin kanadalaiskirjailija Alice Munrolle, johon tutustuin anopilta lahjaksi saadun novellikokoelman Viha, ystävyys, rakkaus (Tammi, 2002) myötä. Se olikin menoa: Munrosta tuli saman tien yksi lempikirjailijoitani. Pari päivää sitten löysin edullisesti 2008 suomennetun Sanansaattajan, joka on seuraavana Munro-lukulistalla. Munro on ollut monta kertaa ehdokkaana palkinnon saajaksi, joten hienoa kun vihdoin tärppäsi!

(c) V. Rintala

Toinen iloinen uutinen oli Leena Krohnille myönnetty SKS:n Aleksis Kivi rahaston palkinto. Olen vieläkin lumoissani Daturasta (WSOY, 2001) ja innoissani siitä, että Krohneja on lukematta (koska julkaisuja on niin paljon!), joten tulevaisuudessa on jotain mitä odottaa.

Sen olen kyllä joutunut toteamaan, että luen paljon vähemmän kuin ennen. Oma kirjoittaminen ottaa ajasta (ja aivotoiminnasta) leijonanosan ja "täytyy-lukea" -pinot vain kasvavat...

Voimainponnistuksia

Selvisin. Takana kaksitoista työpäivää perätysten, niistä useimmat kymmenen-kaksitoistatuntisia. Kesän tiukin työrupeama on ohi, mutta aiheuttaa toisen ruuhkan kirjoitusrintamalla. Kommentoimatta on neljä novellia, muokkaamatta yksi oma novelli, stilisoimatta pienoisromaani. Lisäksi tänään hain postista Mifongin mahdin kässärin, johon kustannustoimittaja on tehnyt merkintänsä. Siihen paneutuminen siirtyy auttamatta elokuulle, kenties jopa syyskuulle.

Käsikirjoitus, joka odottaa vuoroaan.

Eikä sovi unohtaa kirjankantta, jonka olen lupautunut tekemään.

Nyt keho on kuitenkin niin uupunut, ettei ajattelukaan luonnistu. Yksi vapaapäivä tähän väliin. Unta. Lepoa. Huomenna lisää hiiliä kattilaan ja menoksi!

Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)

Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.

En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.

Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.

Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.

Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!

Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.