Herättyäni laskeudun natisevia rappuja alakertaan ja sytyttelen valoja. Napsautan kukkalamput päälle ja nyökkään tervehdyksen ikkunasta näkyvälle harakkaperheelle, joka yöpyy oransseista lehdistään kiinnipitelevässä raidassa. Ne ovat olleet siinä uskollisesti syksyn myötä, mutta vain jos aamu ei ole ehtinyt täysin valjeta.
Seuraavaksi keittiöön ja kahvia keittämään. Läppäriin virta, sisäänkirjautuminen. Uusi kirjoituspäivä alkaa. Illalla ja yön aikana alitajunnan työstämät juoni-ideat ja satunnaiset yksityiskohdat kisailevat mielessä, nyt on minulle paras aika päästä fiktion maailmaan, ympärillä on hiljaista, naapurissakin vasta heräillään, sisäpihalla rahisevat töihin lähtevien askeleet. Unet ovat yhä lähellä, kuin sateesta paisuneet, raskaat pilvet ne hipovat huippuani, mutta toisen kahvikupillisen jälkeen selkenee.
Tämä hetki on mielikuvituksen linea alba, se on kohta josta leikkausviilto tehdään. Vasta aika näyttää, makaako pöydällä ruumis vai jotain elävää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arki. Näytä kaikki tekstit
13.11.2015
9.10.2015
Romantikon mietteitä
Olen romantikko.
En häpeä sanoa sitä julkisesti.
Joskus tuntuu, että se pitäisi pitää salassa. Että siinä on jotain pahaa kun aikuinen nainen saa tähdet silmiin ja kertoo uskovansa ikuiseen rakkauteen. Olevansa romantikko.
Tajuan nykyään paremmin, etteivät kaikki ymmärrä samalla lailla sitä, mitä romantiikka ja romantikkona olo merkitsee. Ei missään taida olla romantikkojen klubia, jonka sisäänpääsyvaatimuksissa lueteltaisiin romantikon ominaisuudet. Enkä minä tällä kirjoituksella väitä tietäväni toisten romantikkojen romantiikkakäsityksistä. Voin puhua vain omasta puolestani.
Romantikon sydämessä on rakkaus. Minä olen aina rakastanut rakkautta. Ajatusta siitä, että jokin niin voimakas tunne voi yhdistää ja kannatella ihmisiä. Että voi kohdata ihmisen, jonka tunnistaa heti, jonka yhtäkkiä vain tietää luita ja ytimiään, sieluaan myöten. Ei se silti sitä tarkoita, että olisin naiivi. Kaikki eivät kohtaa tällaista ihmistä. Rakkaus ei ole helppoa. Rakastaminen vaatii työtä, itsetuntoa ja onnenkantamoistakin.
Tuntuu, että meillä on yhtä kapea käsitys romantiikasta kuin rakkaudestakin. Sallittuja rakkauksia on rajallinen määrä: vanhemman ja lapsen välillä, sisarusten välillä, ystävien välillä ja sitten, kuin valtaistuimella, miehen ja naisen välillä. Nyttemmin onneksi käsitys alkaa laajentua, sukupuolen merkitys vähenee ja kenties tiukka monogaamisuuskin jää vain yhdeksi vaihtoehdoksi.
Mutta romantiikka. Mitä se on?
Ajatuksia ja tekoja. Ennen kaikkea tekoja. Ruusut ja suklaalevy ovat romantiikan klisee. Joihinkin se puree, mutta toisiin ei. Miksi ei? Koska romanttisen eleen takana täytyy olla ajatus. Sen ajatuksen täytyy paljastaa, että tekijä on ajatellut juuri sinua, ei ketä tahansa, vaan juuri sinua. Romanttinen teko ei välttämättä ole laskelmoitu. Niitä saattaa tehdä huomaamattaan, kun rakastaa toista. (Ja joskus, surullista kyllä, tätä romantiikkaa ei toinenkaan osapuoli kykene näkemään.)
Otetaan pari esimerkkiä. (Spoilerivaroitus! Esimerkit ovat tv-sarjasta Hell on Wheels ja elokuvasta Kaukana maailman menosta.)
Yksi romanttisimpia kohtauksia, joita olen televisiossa nähnyt, on Hell on Wheels -sarjan kohtaus, jossa miespäähenkilö Bohannon kulkee naispäähenkilön pystyttämän teltan ohi (eletään siis rautateiden rakentamisen aikaa Yhdysvaltojen Villissä Lännessä), huomaa tämän yrittävän naulata lattiaa asumukseensa, mutta homma ei onnistu (luultavasti, koska nainen ei ole koskaan ennen naulannut mitään). Mies katsoo touhua hetken ja kun nainen pyytää apua, hän menee auttamaan. He naulaavat lattialautoja yhdessä, ja kun nainen yrittää paukuttaa yhtä vinoa naulaa lautaan, mies napauttaa sen vasarallaan suoraksi. Kohtaus on todella, todella kaunis ja romanttinen.
Katsokaa vaikka Youtubesta.
Kävin toissapäivänä katsomassa elokuvan Kaukana maailman menosta. Heti alussa on sykähdyttävän romanttinen kohta, jossa mies tulee naisen luokse karitsa sylissään. "Toin sinulle lampaan", mies sanoo. "Voi, onpa se suloinen", nainen sanoo ja ottaa eläimen syliinsä. Takkatuli rätisee taustalla. Sitten mies kosii.
***
Elokuvissa romantiikka painottuu seurusteluun ja tähtää lähes yksinomaan kosintaan ja kihlautumiseen. Sen avulla "voitetaan nainen". Kenties nämä ovat syitä, joiden takia jotkut ihmiset korskahtelevat romantiikalle. Tarina päätetään siihen, se on satujen "ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" -tiivistys, jonka jokainen vähääkään pidempään elänyt tietää kaunopuheeksi. Niin tietää moni romantikkokin. Kyseessä on tarina, fiktio. Silti tuntuu hyvältä elää se hetki, kokea ne tunteet, joita valkokangas välittää. Ensirakkautensa muistaa aina, rakastumisen tunteen, joka on pyörryttävä. On ihanaa, kun nämä tunnemuistot saa palautettua samaistumisen keinoin.
Romantiikka ei lopu, vaikka rakastuneet toisensa saisivatkin. Ei sen tarvitse. Edelleen, romantiikka on teoissa. Mitä muuta arki on kuin tekoja? Arjen romantiikka on sitä, kun ottaa toisen huomioon ja tekee pyyteettömiä tekoja. Kutoo toiselle villasukat, kokkaa lempiruokaa, ottaa pyykkivuoron.
Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Joskus on hyvä tehdä vähän ekstraa: lähettää kirje, vaikka asuukin saman katon alla. Pyytää toinen leffatreffeille. Lähteä viikonlopuksi naapurikaupunkiin tai metsäretkelle ihan vain sen vuoksi, että voi.
Rakkaus saa voimaa rakkaudesta. Romanttinen ele tai teko ilmentää aina rakkautta.
***
Romantikon vastakohta ei ole tunteeton ihminen, vaan kyynikko.
Kyynisyys latistaakin romantikon yhtä tehokkaasti kuin neulanpisto ilmapallon. Kyynisyys on myrkkyä, ankeuttaja. Kyllä romantikko tietää, ettei kaikille käy hyvin. Hän tietää, että voi rakastua väärään ihmiseen, voi joutua parisuhdepainajaiseen, puoliso voi kuolla tai sairastua tai katkeroitua. On mahdollista, ettei koskaan rakastu. Ei koskaan löydä ketään, kenen kanssa jakaa arkensa.
Kaikki on mahdollista, mutta romantikko haluaa nähdä mieluummin ne toiset tarinat. Sillä nekin ovat olemassa ja ihan yhtä tosia. Hän haluaa vaalia omassa elämässään sitä, mikä tekee kaikesta vähän kauniimpaa, parempaa ja nautittavampaa.
Tosielämässä rakkaus ei voita kaikkea, mutta romantikon sydämessä, romantikon sielussa, siellä rakkaus kaiken voittaa.
En häpeä sanoa sitä julkisesti.
Joskus tuntuu, että se pitäisi pitää salassa. Että siinä on jotain pahaa kun aikuinen nainen saa tähdet silmiin ja kertoo uskovansa ikuiseen rakkauteen. Olevansa romantikko.
Tajuan nykyään paremmin, etteivät kaikki ymmärrä samalla lailla sitä, mitä romantiikka ja romantikkona olo merkitsee. Ei missään taida olla romantikkojen klubia, jonka sisäänpääsyvaatimuksissa lueteltaisiin romantikon ominaisuudet. Enkä minä tällä kirjoituksella väitä tietäväni toisten romantikkojen romantiikkakäsityksistä. Voin puhua vain omasta puolestani.
Romantikon sydämessä on rakkaus. Minä olen aina rakastanut rakkautta. Ajatusta siitä, että jokin niin voimakas tunne voi yhdistää ja kannatella ihmisiä. Että voi kohdata ihmisen, jonka tunnistaa heti, jonka yhtäkkiä vain tietää luita ja ytimiään, sieluaan myöten. Ei se silti sitä tarkoita, että olisin naiivi. Kaikki eivät kohtaa tällaista ihmistä. Rakkaus ei ole helppoa. Rakastaminen vaatii työtä, itsetuntoa ja onnenkantamoistakin.
Tuntuu, että meillä on yhtä kapea käsitys romantiikasta kuin rakkaudestakin. Sallittuja rakkauksia on rajallinen määrä: vanhemman ja lapsen välillä, sisarusten välillä, ystävien välillä ja sitten, kuin valtaistuimella, miehen ja naisen välillä. Nyttemmin onneksi käsitys alkaa laajentua, sukupuolen merkitys vähenee ja kenties tiukka monogaamisuuskin jää vain yhdeksi vaihtoehdoksi.
Mutta romantiikka. Mitä se on?
Ajatuksia ja tekoja. Ennen kaikkea tekoja. Ruusut ja suklaalevy ovat romantiikan klisee. Joihinkin se puree, mutta toisiin ei. Miksi ei? Koska romanttisen eleen takana täytyy olla ajatus. Sen ajatuksen täytyy paljastaa, että tekijä on ajatellut juuri sinua, ei ketä tahansa, vaan juuri sinua. Romanttinen teko ei välttämättä ole laskelmoitu. Niitä saattaa tehdä huomaamattaan, kun rakastaa toista. (Ja joskus, surullista kyllä, tätä romantiikkaa ei toinenkaan osapuoli kykene näkemään.)
Otetaan pari esimerkkiä. (Spoilerivaroitus! Esimerkit ovat tv-sarjasta Hell on Wheels ja elokuvasta Kaukana maailman menosta.)
Yksi romanttisimpia kohtauksia, joita olen televisiossa nähnyt, on Hell on Wheels -sarjan kohtaus, jossa miespäähenkilö Bohannon kulkee naispäähenkilön pystyttämän teltan ohi (eletään siis rautateiden rakentamisen aikaa Yhdysvaltojen Villissä Lännessä), huomaa tämän yrittävän naulata lattiaa asumukseensa, mutta homma ei onnistu (luultavasti, koska nainen ei ole koskaan ennen naulannut mitään). Mies katsoo touhua hetken ja kun nainen pyytää apua, hän menee auttamaan. He naulaavat lattialautoja yhdessä, ja kun nainen yrittää paukuttaa yhtä vinoa naulaa lautaan, mies napauttaa sen vasarallaan suoraksi. Kohtaus on todella, todella kaunis ja romanttinen.
Katsokaa vaikka Youtubesta.
Kävin toissapäivänä katsomassa elokuvan Kaukana maailman menosta. Heti alussa on sykähdyttävän romanttinen kohta, jossa mies tulee naisen luokse karitsa sylissään. "Toin sinulle lampaan", mies sanoo. "Voi, onpa se suloinen", nainen sanoo ja ottaa eläimen syliinsä. Takkatuli rätisee taustalla. Sitten mies kosii.
***
Elokuvissa romantiikka painottuu seurusteluun ja tähtää lähes yksinomaan kosintaan ja kihlautumiseen. Sen avulla "voitetaan nainen". Kenties nämä ovat syitä, joiden takia jotkut ihmiset korskahtelevat romantiikalle. Tarina päätetään siihen, se on satujen "ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti" -tiivistys, jonka jokainen vähääkään pidempään elänyt tietää kaunopuheeksi. Niin tietää moni romantikkokin. Kyseessä on tarina, fiktio. Silti tuntuu hyvältä elää se hetki, kokea ne tunteet, joita valkokangas välittää. Ensirakkautensa muistaa aina, rakastumisen tunteen, joka on pyörryttävä. On ihanaa, kun nämä tunnemuistot saa palautettua samaistumisen keinoin.
Romantiikka ei lopu, vaikka rakastuneet toisensa saisivatkin. Ei sen tarvitse. Edelleen, romantiikka on teoissa. Mitä muuta arki on kuin tekoja? Arjen romantiikka on sitä, kun ottaa toisen huomioon ja tekee pyyteettömiä tekoja. Kutoo toiselle villasukat, kokkaa lempiruokaa, ottaa pyykkivuoron.
Aina tämä ei kuitenkaan riitä. Joskus on hyvä tehdä vähän ekstraa: lähettää kirje, vaikka asuukin saman katon alla. Pyytää toinen leffatreffeille. Lähteä viikonlopuksi naapurikaupunkiin tai metsäretkelle ihan vain sen vuoksi, että voi.
Rakkaus saa voimaa rakkaudesta. Romanttinen ele tai teko ilmentää aina rakkautta.
***
Romantikon vastakohta ei ole tunteeton ihminen, vaan kyynikko.
Kyynisyys latistaakin romantikon yhtä tehokkaasti kuin neulanpisto ilmapallon. Kyynisyys on myrkkyä, ankeuttaja. Kyllä romantikko tietää, ettei kaikille käy hyvin. Hän tietää, että voi rakastua väärään ihmiseen, voi joutua parisuhdepainajaiseen, puoliso voi kuolla tai sairastua tai katkeroitua. On mahdollista, ettei koskaan rakastu. Ei koskaan löydä ketään, kenen kanssa jakaa arkensa.
Kaikki on mahdollista, mutta romantikko haluaa nähdä mieluummin ne toiset tarinat. Sillä nekin ovat olemassa ja ihan yhtä tosia. Hän haluaa vaalia omassa elämässään sitä, mikä tekee kaikesta vähän kauniimpaa, parempaa ja nautittavampaa.
Tosielämässä rakkaus ei voita kaikkea, mutta romantikon sydämessä, romantikon sielussa, siellä rakkaus kaiken voittaa.
23.4.2015
Silmuja
Aivan kohta on toukokuu, yksi lempikuukausistani. Rakastan kukkivia puita, vastapuhjenneiden lehtien hentoa vihreyttä sekä sini- ja valkovuokkoja, jotka mattoina levittyvät metsien saleissa. Kaikki on raikasta ja kaivattua, talven muistoista tukahduttamaa.
Kirjailijakuukauteni tältä keväältä alkavat olla ohi. Vielä ensi viikko, sitten palaan muihin hommiin. Työn alla oleva käsikirjoitus alkaa selättyä, juuri nyt on hieno nousuvirtaus, sillä tiedän että tarinan loppuun saattamiseen on enää muutama tuhat sanaa. Kehoni ja mieleni ennakoi jo hurmaa, jonka viimeisten sanojen kirjoittaminen lietsoo. Olen tehnyt jotain uutta, luonut maailman ja ihmiset sinne.
Niin kuin puut keväisin avaavat silmunsa, aukeavat tarinat minussa.
Eilen selkeni erään, mahdollisesti ensi vuonna julkaisuun tulevan novellin ydinidea (oih, tuo sanahan kuulostaa aivan jonkin orkidean tieteelliseltä suvulta). Sitä ennen on tiedossa Mifongin editointia.
Toukokuussa nähtäville saapuvat seuraavat puhjenneet silmut: Käärmeenliekit -- suomalaisia lohikäärmetarinoita -antologia julkaistaan Osuuskummalta, ja sanokaa minun sanoneen, että tässä on nyt tulossa erityisen kovatasoisia tarinoita nautittavaksenne! Lisäksi vuoden toinen raapaleantologia, Kummalinnun munia 2/2015, saapuu sähköisesti luettavaksenne. Minulta on siinä täysi nelisorminen käsi sadan sanan tarinoita.
Edellinen raapaleantologia löytyy ostettavaksenne täältä. Näitä on näpsäkkä lukea vaikka puhelimesta. (Ja maksaa karkkipussin verran.)
Antakaa tarinoiden kirjoittaa jälkensä teihin Lukuviikon kunniaksi!
P.S. Jos olette PopCultiin menossa, muistakaa käydä moikkaamassa osuuskummajaisia! Meillä on siellä pöytä täynnä spesiaalisen hyvää spefiä!
 |
| En anna teille ruusuja vaan vuokkoja. (c) J.S. Meresmaa |
Kirjailijakuukauteni tältä keväältä alkavat olla ohi. Vielä ensi viikko, sitten palaan muihin hommiin. Työn alla oleva käsikirjoitus alkaa selättyä, juuri nyt on hieno nousuvirtaus, sillä tiedän että tarinan loppuun saattamiseen on enää muutama tuhat sanaa. Kehoni ja mieleni ennakoi jo hurmaa, jonka viimeisten sanojen kirjoittaminen lietsoo. Olen tehnyt jotain uutta, luonut maailman ja ihmiset sinne.
Niin kuin puut keväisin avaavat silmunsa, aukeavat tarinat minussa.
Eilen selkeni erään, mahdollisesti ensi vuonna julkaisuun tulevan novellin ydinidea (oih, tuo sanahan kuulostaa aivan jonkin orkidean tieteelliseltä suvulta). Sitä ennen on tiedossa Mifongin editointia.
Toukokuussa nähtäville saapuvat seuraavat puhjenneet silmut: Käärmeenliekit -- suomalaisia lohikäärmetarinoita -antologia julkaistaan Osuuskummalta, ja sanokaa minun sanoneen, että tässä on nyt tulossa erityisen kovatasoisia tarinoita nautittavaksenne! Lisäksi vuoden toinen raapaleantologia, Kummalinnun munia 2/2015, saapuu sähköisesti luettavaksenne. Minulta on siinä täysi nelisorminen käsi sadan sanan tarinoita.
Edellinen raapaleantologia löytyy ostettavaksenne täältä. Näitä on näpsäkkä lukea vaikka puhelimesta. (Ja maksaa karkkipussin verran.)
Antakaa tarinoiden kirjoittaa jälkensä teihin Lukuviikon kunniaksi!
P.S. Jos olette PopCultiin menossa, muistakaa käydä moikkaamassa osuuskummajaisia! Meillä on siellä pöytä täynnä spesiaalisen hyvää spefiä!
17.3.2015
Arkea ja aherrusta
Mitäpä minä. Kirjoitan ja ähellän.
Uutta romaania on syntymässä, hitaasti mutta varmasti. Ihan jotain muuta tällä kertaa kuin eeppistä fantasiaa! Tarina on kyllä sen verran lapsenkengissään, että kauheasti ei uskalla hehkuttaa. Näin alkuvaiheessa on vielä itsekin epävarma lopullisesta muodosta, ja kokemus on jo opettanut että kirjankustannusmaailmassa mikään ei ole varmaa.
Tässä kuitenkin pieni musikaalinen vihje, missä tunnelmissa näppistä naputtelen: Emilia Torrini, Birds.
Minun kirjailijaelämäni ei ole silkkaa oman fiktion kirjoittamista, sen olen huomannut. Talven ja kevään aikana olen toimittanut Osuuskumman seuraavaa novellikokoelmaa, joka ilmestyy aivan pianpian, joten hektiset viime hetkiset ovat meneillään, painon kanssa vaihdetaan sähköposteja ja taiton kanssa säädetään kursiiveja ja tavutuksia kohdilleen ja kansikuvan koevedoksia tarkistetaan. Jännittävää! Olo on kuin kätilöllä, kenties.
Kustantamomaailman katse muutenkin on syksyssä: kirjamessuja suunnitellaan täyttä häkää.
Lisäksi jaloissani pyörii editoitavana Mifonki-sarjasta tutusta Linn Rondestanista kertova novelli, joka julkaistaan ensi syksyn merirosvoteemaisessa antologiassa. Seuraavaan Mifonki-romaaniin, eli Mifongin kätkemään, on laadittu esittelytekstejä ja mietitty kansikuvaa. Todennäköisesti vielä tässä kuussa pääsen itse käsikirjoitusta editoimaan.
Uusi apurahahakemuskin on työn alla.
Tekemistä siis riittää jos jonkinlaista!
Hengähdystauoilla onkin varsin ihanaa törmätä sellaisiin kirja-arvioihin, kuten Cilla in Wonderlandin blogissa.
Sekin ilahdutti, että Lukulampussa oli kevään spefikirjoissa nostettu Kuninkaan tahto esiin.
***
Lukekaa, kirjoittakaa ja nauttikaa auringosta!
Uutta romaania on syntymässä, hitaasti mutta varmasti. Ihan jotain muuta tällä kertaa kuin eeppistä fantasiaa! Tarina on kyllä sen verran lapsenkengissään, että kauheasti ei uskalla hehkuttaa. Näin alkuvaiheessa on vielä itsekin epävarma lopullisesta muodosta, ja kokemus on jo opettanut että kirjankustannusmaailmassa mikään ei ole varmaa.
Tässä kuitenkin pieni musikaalinen vihje, missä tunnelmissa näppistä naputtelen: Emilia Torrini, Birds.
 |
| Järvi yhä jäinen, mutta mustarastas lauloi iloisena kuin kesäaamu. (c) J.S. Meresmaa |
Minun kirjailijaelämäni ei ole silkkaa oman fiktion kirjoittamista, sen olen huomannut. Talven ja kevään aikana olen toimittanut Osuuskumman seuraavaa novellikokoelmaa, joka ilmestyy aivan pianpian, joten hektiset viime hetkiset ovat meneillään, painon kanssa vaihdetaan sähköposteja ja taiton kanssa säädetään kursiiveja ja tavutuksia kohdilleen ja kansikuvan koevedoksia tarkistetaan. Jännittävää! Olo on kuin kätilöllä, kenties.
Kustantamomaailman katse muutenkin on syksyssä: kirjamessuja suunnitellaan täyttä häkää.
Lisäksi jaloissani pyörii editoitavana Mifonki-sarjasta tutusta Linn Rondestanista kertova novelli, joka julkaistaan ensi syksyn merirosvoteemaisessa antologiassa. Seuraavaan Mifonki-romaaniin, eli Mifongin kätkemään, on laadittu esittelytekstejä ja mietitty kansikuvaa. Todennäköisesti vielä tässä kuussa pääsen itse käsikirjoitusta editoimaan.
Uusi apurahahakemuskin on työn alla.
Tekemistä siis riittää jos jonkinlaista!
Hengähdystauoilla onkin varsin ihanaa törmätä sellaisiin kirja-arvioihin, kuten Cilla in Wonderlandin blogissa.
Sekin ilahdutti, että Lukulampussa oli kevään spefikirjoissa nostettu Kuninkaan tahto esiin.
***
Lukekaa, kirjoittakaa ja nauttikaa auringosta!
20.11.2014
Tänään
Tänään.
Tunneskaaloissa kummassakin ääripäässä. Värissyt punaisena ärrimurrina lakivaliokunnalle ja hehkunut kollegiaalista oranssia myötäiloa. Vilkkunut syvänsinisenä pakkasessa ja rentoutunut vaaleansiniseksi joogasalissa.
Tänään.
Heräsin kymmentä vaille neljä, sillä sanat täyttivät pään. Vaativat tulla huomioiduiksi, ja koska olen erittäin riippuvainen sanoista, on paras pysyä niiden kanssa väleissä. Nousin ylös ja kirjoitin. Menin hetkeksi takaisin sänkyyn. Kävelin. Joogasin. Piilotajuntani kertoi minulle rentoutumisen lomassa tärkeän yksityiskohdan merkityksen käsikirjoituksessa.Tein lounaaksi lohisalaattia. Murisin internetin välittämille uutisille. Kirjoitin kaksi uutta lukua Kätkemään. Kuuntelin GoT:in neloskauden OST:in ainakin neljä kertaa. Hihkuin Maria Turtschaninoffin Maresi-romaanin Finlandia Junior -voitolle.
Tänään oli hyvä päivä.
Ja se jatkuu vielä.
Tunneskaaloissa kummassakin ääripäässä. Värissyt punaisena ärrimurrina lakivaliokunnalle ja hehkunut kollegiaalista oranssia myötäiloa. Vilkkunut syvänsinisenä pakkasessa ja rentoutunut vaaleansiniseksi joogasalissa.
Tänään.
Heräsin kymmentä vaille neljä, sillä sanat täyttivät pään. Vaativat tulla huomioiduiksi, ja koska olen erittäin riippuvainen sanoista, on paras pysyä niiden kanssa väleissä. Nousin ylös ja kirjoitin. Menin hetkeksi takaisin sänkyyn. Kävelin. Joogasin. Piilotajuntani kertoi minulle rentoutumisen lomassa tärkeän yksityiskohdan merkityksen käsikirjoituksessa.Tein lounaaksi lohisalaattia. Murisin internetin välittämille uutisille. Kirjoitin kaksi uutta lukua Kätkemään. Kuuntelin GoT:in neloskauden OST:in ainakin neljä kertaa. Hihkuin Maria Turtschaninoffin Maresi-romaanin Finlandia Junior -voitolle.
Tänään oli hyvä päivä.
Ja se jatkuu vielä.
 |
| Kätkemän kuutosrivi. Välietappi. (c) J.S. Meresmaa |
28.3.2014
Puolivuotisen tilinpäätös
Loppu alkaa olla käsillä.
Ensi viikolla palaan Niihin Toisiin Töihin, eli kuukausipalkkalaiseksi työntekijäksi. Olo on samaan aikaan sekä haikea että odottava. Pidän kummastakin työstä, kirjoittamisesta ja siitä toisesta. Jos olisi enemmän aivokapasiteettia ja staminaa, ne olisivat tietysti parhaat yhdessä. Tähän mennessä on ollut sula mahdottomuus kirjoittaa romaania samaan aikaan, kun tekee kahdeksantuntista työpäivää. Joiltakin kirjailijoilta se onnistuu, mutta minä en esimerkiksi pysty tinkimään yöunistani. Uni tulee, ja se tulee vääjäämättömästi kuin verottaja.
Mifongin aikaa kirjoittaessani olin tosin päivätyössä samaan aikaan, mutta sillä erotuksella, että tein kuusituntista päivää ja olin iltavuorossa (eli kolmesta yhdeksään). Silloin aamukirjoittaminen onnistui. Muuta elämää ei kyllä ollut.
Mitä ensimmäinen apurahakauteni on opettanut?
Pidä työtaakka realistisena.
Jälkiviisaana tajuan, että tavoitteeni olivat aivan liian korkealla: kunnianhimoisesti tähtäsin siihen, että puolessa vuodessa kirjoittaisin n. 80 000 sanaisen fantasiaromaanin ja saisin kasaan raakaversion nuortenromaanikässäristä, joka on pitkään hautunut takaliedellä. Kun sitten apurahamyöntöjen jälkeen sain tietää, että Ritarin ansio mahtuu Osuuskumman julkaisuohjelmaan, lisäsin vielä pienoisromaanin pinon päällimmäiseksi. Tässä ohella luonnollisesti on käynnissä Mifongin mahdin käsikirjoituksen editointi.
Kahden viikon loma, jonka pidin marraskuussa, sai minut pysähtymään totaalisesti, ja aloin tajuta miten lähellä loppuunpalamista keikuin. (Se oli muuten ensimmäinen lomani moneen vuoteen.) Olin uuvuksissa henkisesti ja fyysesti jo lähtötelineissä. Luova työ edellyttää, että kuppi (eli päänuppi) ei ole ihan tyhjä.
Niinpä puolivuotinen kirjoittamiskauteni on opettanut minulle armollisuutta itseä kohtaan. Ehkä on ihan riittävää, että Mifongin kätkemän käsikirjoitus on puoliväliin kirjoitettu, Ritarin ansio on stilisointia vailla, nuortenromaanikässäri alulle saatettu ja kotikirjastoon kerätty varsin kattava pohjatyömateriaali; rillumapunk-novelli kirjoitettu ja antologiaan hyväksytty, sekä yksi tilattu, pitkä artikkeli on viimeistelyä vaille valmis.
Voimavarojaan ei kannata ylimitoittaa, sillä kirjailijan tärkein työväline on toimiva pää. Ja jokaisella meistä on yksilölliset reservit käytettävissä. Ei ole kenenkään eduksi alkaa vertailla omaa työtahtiaan toisten tahtiin sillä ajatuksella, että pitäisi yltää samaan tai muuten on huono.
Oman jaksamisen rajallisuuden käsittämisen rinnalla olen joutunut opettelemaan itselleni uudenlaista arkirutiinia ja työtapaa. Voisin esimerkiksi kuvitella, että toimittajataustaisilla kirjailijoilla on hioutunut jonkinlainen kirjoittamisen työrutiini. Sen sijaan minulla, joka on vuosikaudet yrittänyt sovitella kirjoitusaikojaan milloin mihinkin rakoon ja tavallisesti fyysisen päivätyön ohessa, omien työskentelytapojen löytämiseen on täytynyt käyttää jonkin verran ylimääräistä aikaa ja voimia, joita ei tosiaan ole ollut tuhlattavaksi asti. (Voin olla toki väärässäkin, ja toimittajataustaiset joutuvat yhtä lailla etsimään kaunokirjoittamiselleen uudenlaiset työtavat.)
Summa summarum: maaliskuun aikana olen alkanut tuntea viimein syvää tyytyväisyyttä ja tulevaisuudentoivoa. Talvi oli aika synkkä; jonkinlainen ammatillinen kriisi oli selvästi päällä. Liekö valo (tai sen puute) ollut taustavaikuttajana, mutta olo tuntuu tällä hetkellä henkisesti vahvemmalta. Osaan ja pystyn ja tahdon.
Tulevan muutoksen pohjalle siirsin työpisteen alakerrasta yläkertaan. Suunnittelen hiljaa mielessäni pieniä tavoitteita: kuinka osaisin kirjoittaa päivätyöni ohessa edes vähäsen? Liuska, pari päivässä. Kohtuudella, mutta luovuuden liekkiä ylläpitäen.
Ensi viikolla palaan Niihin Toisiin Töihin, eli kuukausipalkkalaiseksi työntekijäksi. Olo on samaan aikaan sekä haikea että odottava. Pidän kummastakin työstä, kirjoittamisesta ja siitä toisesta. Jos olisi enemmän aivokapasiteettia ja staminaa, ne olisivat tietysti parhaat yhdessä. Tähän mennessä on ollut sula mahdottomuus kirjoittaa romaania samaan aikaan, kun tekee kahdeksantuntista työpäivää. Joiltakin kirjailijoilta se onnistuu, mutta minä en esimerkiksi pysty tinkimään yöunistani. Uni tulee, ja se tulee vääjäämättömästi kuin verottaja.
Mifongin aikaa kirjoittaessani olin tosin päivätyössä samaan aikaan, mutta sillä erotuksella, että tein kuusituntista päivää ja olin iltavuorossa (eli kolmesta yhdeksään). Silloin aamukirjoittaminen onnistui. Muuta elämää ei kyllä ollut.
Mitä ensimmäinen apurahakauteni on opettanut?
 |
| (c) J. S. Meresmaa |
Pidä työtaakka realistisena.
Jälkiviisaana tajuan, että tavoitteeni olivat aivan liian korkealla: kunnianhimoisesti tähtäsin siihen, että puolessa vuodessa kirjoittaisin n. 80 000 sanaisen fantasiaromaanin ja saisin kasaan raakaversion nuortenromaanikässäristä, joka on pitkään hautunut takaliedellä. Kun sitten apurahamyöntöjen jälkeen sain tietää, että Ritarin ansio mahtuu Osuuskumman julkaisuohjelmaan, lisäsin vielä pienoisromaanin pinon päällimmäiseksi. Tässä ohella luonnollisesti on käynnissä Mifongin mahdin käsikirjoituksen editointi.
Kahden viikon loma, jonka pidin marraskuussa, sai minut pysähtymään totaalisesti, ja aloin tajuta miten lähellä loppuunpalamista keikuin. (Se oli muuten ensimmäinen lomani moneen vuoteen.) Olin uuvuksissa henkisesti ja fyysesti jo lähtötelineissä. Luova työ edellyttää, että kuppi (eli päänuppi) ei ole ihan tyhjä.
Niinpä puolivuotinen kirjoittamiskauteni on opettanut minulle armollisuutta itseä kohtaan. Ehkä on ihan riittävää, että Mifongin kätkemän käsikirjoitus on puoliväliin kirjoitettu, Ritarin ansio on stilisointia vailla, nuortenromaanikässäri alulle saatettu ja kotikirjastoon kerätty varsin kattava pohjatyömateriaali; rillumapunk-novelli kirjoitettu ja antologiaan hyväksytty, sekä yksi tilattu, pitkä artikkeli on viimeistelyä vaille valmis.
Voimavarojaan ei kannata ylimitoittaa, sillä kirjailijan tärkein työväline on toimiva pää. Ja jokaisella meistä on yksilölliset reservit käytettävissä. Ei ole kenenkään eduksi alkaa vertailla omaa työtahtiaan toisten tahtiin sillä ajatuksella, että pitäisi yltää samaan tai muuten on huono.
Oman jaksamisen rajallisuuden käsittämisen rinnalla olen joutunut opettelemaan itselleni uudenlaista arkirutiinia ja työtapaa. Voisin esimerkiksi kuvitella, että toimittajataustaisilla kirjailijoilla on hioutunut jonkinlainen kirjoittamisen työrutiini. Sen sijaan minulla, joka on vuosikaudet yrittänyt sovitella kirjoitusaikojaan milloin mihinkin rakoon ja tavallisesti fyysisen päivätyön ohessa, omien työskentelytapojen löytämiseen on täytynyt käyttää jonkin verran ylimääräistä aikaa ja voimia, joita ei tosiaan ole ollut tuhlattavaksi asti. (Voin olla toki väärässäkin, ja toimittajataustaiset joutuvat yhtä lailla etsimään kaunokirjoittamiselleen uudenlaiset työtavat.)
 |
| Yläkerran uusi työpiste. (c) J.S. Meresmaa |
Summa summarum: maaliskuun aikana olen alkanut tuntea viimein syvää tyytyväisyyttä ja tulevaisuudentoivoa. Talvi oli aika synkkä; jonkinlainen ammatillinen kriisi oli selvästi päällä. Liekö valo (tai sen puute) ollut taustavaikuttajana, mutta olo tuntuu tällä hetkellä henkisesti vahvemmalta. Osaan ja pystyn ja tahdon.
Tulevan muutoksen pohjalle siirsin työpisteen alakerrasta yläkertaan. Suunnittelen hiljaa mielessäni pieniä tavoitteita: kuinka osaisin kirjoittaa päivätyöni ohessa edes vähäsen? Liuska, pari päivässä. Kohtuudella, mutta luovuuden liekkiä ylläpitäen.
21.1.2014
Unelmien luonteesta
Kirjailijuus on monen unelma.
Mikä siitä tekee unelmoinnin arvoista? Olisi mielenkiintoista kuulla, sillä en ole koskaan unelmoinut kirjailijuudesta -- koko ammatti tuli minulle puun takaa enkä vielä tiedä, olenko kirjailija toistaiseksi vai kirjailija ikuisesti.
En unelmoinut kirjailijan elämästä, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi paiskinut töitä sen saavuttamiseksi. Vajaa kahdeksan vuotta sitten minua puri ennemminkin tarinankertojapaarma kuin kirjoittamiskärpänen. Kirjoittaminen on vain tapa tuoda tarinat lukijoille; se on väline, joka sopii käteeni. En ole koskaan ollut kiinnostunut toimittajan työstä enkä lehtikolumneja tai -juttuja lähtisi laatimaan työkseni nytkään. Se vaatisi ammattitaitoa, jota minulla ei ole. Jätän ne puuhat ammattilaisille.
Unelmien luonteeseen kuuluu, että niistäkin tulee aikanaan arkea. Onnellinen arki on parasta, mitä ihminen voi saavuttaa, joten unelmaansa elämällä mahdollisuudet siihen paranevat huimasti. Mutta mikään tila ei ole koskaan täydellinen ja stabiili. Kunnianhimoisilla ihmisillä on katse horisontissa, ei kenkiensä kärjissä. Kun yhden unelman saavuttaa, voi alkaa tavoitella toista.
Millaisena kirjailijan arki sitten minulle näyttäytyy? Millainen on unelmani arki?
Työpäivä alkaa sitten, kun siltä tuntuu. Rytmiä antaa yleensä perhe, mutta yksinelävä saa valita aikataulunsa vapaasti. Myöhäiset aamut voivat olla etenkin talvella luksusta, mutta kirjailija harvoin lopettaa työskentelyn viideltä. Koko päivä on käypää työaikaa. Kun perusduunari vetää hyvin ansaittua iltalonkkaa sohvalla, kirjailija istuu samalla sohvalla ja hakkaa tekstiä ruudulle.
Lounaan syöminen yleensä unohtuu työn teon tuoksinnassa. Siihen havahtuu, kun kehosta loppuu virta ja alkaa kiukuttaa. Fiksu sopii lounastreffejä kaverien kanssa, mutta kun työyhteisö puuttuu, sopivaa lounasseuraa voi olla vaikea löytää. He ovat nimittäin töissä (ja työttömillä ystävillä ei ole varaa).
Jos kirjoittaa kotona eikä työhuoneella, paine kotitöiden tekemiseen saattaa kehittyä kuin varkain. Muualla työssäkäyvä puoliso voi alkaa ehdotella, että kun nyt kerran olet kotona, voisit pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa, tiedäthän, siinä sivussa. Sellaiselle heti rätti suuhun! Kotitöiden tasapuolinen jakaminen kannattaa. Tosi kuitenkin on, että työminä ja kotiminä alkavat sulautua. Roolit sekoittuvat.
Kirjailija tekee työtä, josta ei voi olla varma, poikiiko se koskaan mitään. Ei voi olla varma julkaisusta saati rahallisesta hyödystä. Jos kirjoittaa apurahalla, on toimeentulo turvattu ainakin käsikirjoituksen luomisen ajan, mutta se on rajallinen aika. Säästöön ei tietenkään jää mitään, koska apuraha on tarkoitettu kattamaan vain välttämättömimmät kulut.
Kirjoittaahan voi kuitenkin missä vain: vaikka ulkomailla, lämpöisessä ja aurinkoisessa. Merenrantahuvila Välimeren seudulla olisi ihan kiva. Eihän kirjailijaa sido mikään, paitsi noh, ehkä perhe ja se, ettei ole varaa matkustaa saati asua pitkiä jaksoja ulkomailla. Residenssijakso voi olla ainoa mahdollisuus tuulettua mailla vierailla. Paikkoja vain alkaa olla säästösyistä yhä vähemmän -- ja niitä pitää muistaa ja jaksaa hakea.
Paremman puutteessa matkusteluun käy naapurikunta tai lähin kahvila.
Ei unohdeta lomakkeita. Niitä kirjailijan elämässä riittää. Apurahoja ei saa, ellei niitä hae. Ilman apurahoja kokopäiväisesti kirjoittavat vain huikeat bestselleristit tai ne, joiden rahoitus on hoidettu muuta kautta (perintö, puoliso, säästöt, yleinen varakkuus). Mukaan vaaditaan työsuunnitelmaa, budjettilaskelmia sekä selvityksiä haetuista ja saaduista apurahoista. Perusteluja, miksi juuri minä ja minun työni on rahoituksen arvoinen. Jos apurahan saa, täytyy pitää huolta, että tekee selvityksen rahan käytöstä ja työn etenemisestä ajallaan. Ja että tekee sovitun työn sovitussa ajassa.
Koska apurahoja on jaossa eri tahoilta ympäri vuoden, muistettavia päivämääriä kertyy kummasti. Ja jos lomakerajoitteinen ahdistuu apurahojen metsästyksestä, verottajan kanssa asioimista ei halua edes ajatella.
***
Tästä omakohtaisesta katsauksesta kirjailijan arkeen puuttuvat kokonaan itse työn haastavuus ja luovuuden vaateen vaikeudet. Katsantokulma on erilainen myös verrattuna heihin, jotka hankkivat elantonsa kokonaan kirjoittamisen varassa.
Kirjailijan ammattiin yhdistetään usein vapaus. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa, milloin haluaa. Ainakin periaatteessa. Mikä voisi kuulostaa paremmalta? Onkin jännä, miten erilaisena kirjailijan vapaus näyttäytyy, kun sitä katsoo läheltä.
Vapaus on tila, joka riippuu täysin kokijasta. Luomme itse häkit ympärillemme. On opittava nauttimaan maisemasta, joka aukeaa unelmien takaa -- ja muistettava katsoa kohti horisonttia.
Mikä siitä tekee unelmoinnin arvoista? Olisi mielenkiintoista kuulla, sillä en ole koskaan unelmoinut kirjailijuudesta -- koko ammatti tuli minulle puun takaa enkä vielä tiedä, olenko kirjailija toistaiseksi vai kirjailija ikuisesti.
En unelmoinut kirjailijan elämästä, mutta se ei tarkoita, ettenkö olisi paiskinut töitä sen saavuttamiseksi. Vajaa kahdeksan vuotta sitten minua puri ennemminkin tarinankertojapaarma kuin kirjoittamiskärpänen. Kirjoittaminen on vain tapa tuoda tarinat lukijoille; se on väline, joka sopii käteeni. En ole koskaan ollut kiinnostunut toimittajan työstä enkä lehtikolumneja tai -juttuja lähtisi laatimaan työkseni nytkään. Se vaatisi ammattitaitoa, jota minulla ei ole. Jätän ne puuhat ammattilaisille.
Unelmien luonteeseen kuuluu, että niistäkin tulee aikanaan arkea. Onnellinen arki on parasta, mitä ihminen voi saavuttaa, joten unelmaansa elämällä mahdollisuudet siihen paranevat huimasti. Mutta mikään tila ei ole koskaan täydellinen ja stabiili. Kunnianhimoisilla ihmisillä on katse horisontissa, ei kenkiensä kärjissä. Kun yhden unelman saavuttaa, voi alkaa tavoitella toista.
Millaisena kirjailijan arki sitten minulle näyttäytyy? Millainen on unelmani arki?
Työpäivä alkaa sitten, kun siltä tuntuu. Rytmiä antaa yleensä perhe, mutta yksinelävä saa valita aikataulunsa vapaasti. Myöhäiset aamut voivat olla etenkin talvella luksusta, mutta kirjailija harvoin lopettaa työskentelyn viideltä. Koko päivä on käypää työaikaa. Kun perusduunari vetää hyvin ansaittua iltalonkkaa sohvalla, kirjailija istuu samalla sohvalla ja hakkaa tekstiä ruudulle.
Lounaan syöminen yleensä unohtuu työn teon tuoksinnassa. Siihen havahtuu, kun kehosta loppuu virta ja alkaa kiukuttaa. Fiksu sopii lounastreffejä kaverien kanssa, mutta kun työyhteisö puuttuu, sopivaa lounasseuraa voi olla vaikea löytää. He ovat nimittäin töissä (ja työttömillä ystävillä ei ole varaa).
Jos kirjoittaa kotona eikä työhuoneella, paine kotitöiden tekemiseen saattaa kehittyä kuin varkain. Muualla työssäkäyvä puoliso voi alkaa ehdotella, että kun nyt kerran olet kotona, voisit pestä pyykkiä tai laittaa ruokaa, tiedäthän, siinä sivussa. Sellaiselle heti rätti suuhun! Kotitöiden tasapuolinen jakaminen kannattaa. Tosi kuitenkin on, että työminä ja kotiminä alkavat sulautua. Roolit sekoittuvat.
Kirjailija tekee työtä, josta ei voi olla varma, poikiiko se koskaan mitään. Ei voi olla varma julkaisusta saati rahallisesta hyödystä. Jos kirjoittaa apurahalla, on toimeentulo turvattu ainakin käsikirjoituksen luomisen ajan, mutta se on rajallinen aika. Säästöön ei tietenkään jää mitään, koska apuraha on tarkoitettu kattamaan vain välttämättömimmät kulut.
Kirjoittaahan voi kuitenkin missä vain: vaikka ulkomailla, lämpöisessä ja aurinkoisessa. Merenrantahuvila Välimeren seudulla olisi ihan kiva. Eihän kirjailijaa sido mikään, paitsi noh, ehkä perhe ja se, ettei ole varaa matkustaa saati asua pitkiä jaksoja ulkomailla. Residenssijakso voi olla ainoa mahdollisuus tuulettua mailla vierailla. Paikkoja vain alkaa olla säästösyistä yhä vähemmän -- ja niitä pitää muistaa ja jaksaa hakea.
Paremman puutteessa matkusteluun käy naapurikunta tai lähin kahvila.
Ei unohdeta lomakkeita. Niitä kirjailijan elämässä riittää. Apurahoja ei saa, ellei niitä hae. Ilman apurahoja kokopäiväisesti kirjoittavat vain huikeat bestselleristit tai ne, joiden rahoitus on hoidettu muuta kautta (perintö, puoliso, säästöt, yleinen varakkuus). Mukaan vaaditaan työsuunnitelmaa, budjettilaskelmia sekä selvityksiä haetuista ja saaduista apurahoista. Perusteluja, miksi juuri minä ja minun työni on rahoituksen arvoinen. Jos apurahan saa, täytyy pitää huolta, että tekee selvityksen rahan käytöstä ja työn etenemisestä ajallaan. Ja että tekee sovitun työn sovitussa ajassa.
Koska apurahoja on jaossa eri tahoilta ympäri vuoden, muistettavia päivämääriä kertyy kummasti. Ja jos lomakerajoitteinen ahdistuu apurahojen metsästyksestä, verottajan kanssa asioimista ei halua edes ajatella.
***
Tästä omakohtaisesta katsauksesta kirjailijan arkeen puuttuvat kokonaan itse työn haastavuus ja luovuuden vaateen vaikeudet. Katsantokulma on erilainen myös verrattuna heihin, jotka hankkivat elantonsa kokonaan kirjoittamisen varassa.
Kirjailijan ammattiin yhdistetään usein vapaus. Saa tehdä mitä haluaa, miten haluaa, milloin haluaa. Ainakin periaatteessa. Mikä voisi kuulostaa paremmalta? Onkin jännä, miten erilaisena kirjailijan vapaus näyttäytyy, kun sitä katsoo läheltä.
Vapaus on tila, joka riippuu täysin kokijasta. Luomme itse häkit ympärillemme. On opittava nauttimaan maisemasta, joka aukeaa unelmien takaa -- ja muistettava katsoa kohti horisonttia.
17.10.2013
Otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta, osa 3
7.10.2013, maanantai
Paluu päivärytmiin Turun kirjamessujen jälkeen. Saldo 1681, mutta ei se helpolla tullut. Kohtaus kylläkin oli kutkuttava, mutta keskittymisvaikeudet vaivasivat. Paljon sähköpostiviestintää erinäisten tahojen kanssa, mikä rikkoi rytmiä pitkin päivää. Kirjoitin muuten ei-kronologisesti! Eli luku 11 oli työn alla tänään. Huomenna palaan takaisin päin. Liuskoja on nyt koossa 85.
8.10.2013, tiistai
Koossa rontti 1884 sanaa. Kirjoittaminen sujui juohevasti. Kirjoitin luvun 9 sekä luvun 10 alkua. Tavoitteena on saada liuskamäärä tällä viikolla sataan. Torstaina ja perjantaina kirjoittaminen ei onnistu muiden menojen vuoksi, joten onhan tuossa tavoitteessa työtä. Ei kuitenkaan mitään mahdotonta. Jostain syystä kirjoitin tänään kässäriin ankan. Kyllä, ankan. Ensin niitä tepasteli vain sisäpihalla, mutta yhtäkkiä yksi olikin löytänyt tiensä X:n viitan taskuun. Elä ja opi.
9.10.2013, keskiviikko
1031 sanaa, eli luku 10. Se tarjosikin yllätyksen, sillä en tiennyt mihin X.n ja X:n keskustelu johtaisi. Tämä vaikuttaa mielenkiintoiselta käänteeltä! Nyt aletaan olla siinä syvyydessä kässärissä, että kirjoittaja alkaa toimia enemmän instrumenttina kuin soittajana. Löysin uuden maneerin, jota pitää tarkkailla.
12.10.2013, lauantai
Hirveä päänsärky aamusta alkaen, joten Mifonkien kirjoittamisesta ei tullut mitään. Sain kuitenkin editoitua yhden novellin ja laitettua sen eteenpäin.
13.10.2013, sunnuntai
Right. 1765 sanaa. Kirjoitin iltapainotteisesti. Kirjoittaminen oli kivaa, vaivatonta jopa, mutta sain siihen kulumaan oikeastaan koko päivän. Etenin kronologisesti luvut 12, 13 ja 14. Nyt alkoi niin sanotusti rytinä. Sata liuskaa koossa, joten tavoite saavutettu!
8.10.2013
Otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta, osa 2
29.9.2013, sunnuntai
1845 sanaa. Työn alla ovat luvut 2, 3 ja 4. Toisessa osassa siis mennään. Vähitellen syväjännitteet tarinassa ovat alkaneet paljastua. Iltaisin olen ideoinut vihkoon tulevia mahdollisia kuvioita.
30.9.2013, maanantai
Sain kokoon 1499 sanaa, mikä oli aika hupaisaa. Mieltä lämmitti, että henkilö X palasi takaisin kuvioihin. On ollut ikävä!
1.10.2013, tiistai
1490 sanaa. Työn alla uskollisen kronologisesti luvut 6 ja 7. Tuntuu, että tuota kutoslukua joutuu vielä muuttamaan. En ole siihen tyytyväinen. Sain aika merkittävän idean yhteen juonikuvioon. Tänään ilmestyi kuvioihin eräs uusi sivuhenkilö, palveluspoika. Täytyy lisätä hänet aikaisempien lukuihin, ettei putkahda tyhjästä.
2.10.2013, keskiviikko
Hidas aamu. Näpertelin luvun 7 loppuosan, sitten touhuilin muuta. Kävin metsälenkillä ja nukuin päiväunet, mikä on aika epätavallista. Kun heräsin, kirjoitin luvun 8, josta muodostui aika erilainen kuin olin etukäteen uumoillut. Hyvä vain, yllätys oli dramaattisesti miellyttävä ja toivottavasti toimii! Huomaan miettiväni paikkoja ja tiloja, joihin lukujen tapahtumat sijoittuvat. Täytyy pitää huolta, että niissä on variointia, ettei jokaisessa ole suljetussa tilassa kaksi ihmistä, jotka keskustelevat. Päivän loppusaldoksi tuli 1078 sanaa. Ehkä tyydyn siihen, sillä jäin draamallisesti herkulliseen kohtaan. (Kukaties kirjoitan ei-kronologisesti huomenna!)
4.8.2013
Mistä on elokuun päivät tehty
Kirjoittamisesta, esiintymisistä, matkoista.
Vilkaisin kalenteriani ja huomasin, että elokuu mennee varsin eloisissa merkeissä.
Ensinnäkin olen varsin innoissani, sillä syyskuun alusta jään päivätöistä pois ja omistaudun kirjailijuudelle kokopäiväisesti loppuvuoden ja hieman seuraavaakin. Vihdoinkin! Koko kesä on kärvistelty kahden työn välissä. Ei sillä, että valittaisin, mutta viime kuussa ruuvi pääsi kieltämättä kiristymään sen verran tiukalle, että itseäkin hirvitti. Tuntui, että muu maailma lomailee ja nauttii kesästä, kun itse painan hommia aamusta iltaan. Muisti alkoi tökkiä, luomis- ja ajattelukyky olivat liskotasoa.
Nyt onneksi helpottaa.
Ensi viikolla on tiedossa esiintymisiä: torstaina on Tapahtumien yö Tampereella. Olen sekä Suomalaisessa kirjakaupassa että Maailmankauppa Tasajaossa, ensimmäisessä Mifongin ajan puolesta, toisessa Osuuskumman.
Sitä seuraavalla viikolla on tiedossa ensimmäinen kirjaston lukupiiri-visiitti, jota odotan kovasti.
Kirjoittamispuolella editoin sekä Aseenkantajan kunniaa että Alexandre-novellia (joskin jäljellä lienee enää stilisointia, sillä tänä viikonloppuna tein suuremman linjan muutokset). Lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi uusi novelli, jonka ideakin on vasta aavistus siemenestä syvällä mullan alla.
Toimittamispuolella on käynnissä lokakuussa julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellien viimeiset kierrokset. Kovaa kamaa tulossa, vaikka itse sanonkin.
Elokuun lopussa sitten reissaillaan: lähden Nuorisokirjailijoiden porukan kanssa Berliiniin. Kunnon irtiotto ennen kokopäiväistä kirjoituskautta! Myös Kariston Arvin päiviä vietetään elokuussa, joten voi olla että Helsingissäkin tulee piipahdettua.
Voinee siis sanoa, että iltojen pimeneminen ei meikäläistä haittaa...
Vilkaisin kalenteriani ja huomasin, että elokuu mennee varsin eloisissa merkeissä.
Ensinnäkin olen varsin innoissani, sillä syyskuun alusta jään päivätöistä pois ja omistaudun kirjailijuudelle kokopäiväisesti loppuvuoden ja hieman seuraavaakin. Vihdoinkin! Koko kesä on kärvistelty kahden työn välissä. Ei sillä, että valittaisin, mutta viime kuussa ruuvi pääsi kieltämättä kiristymään sen verran tiukalle, että itseäkin hirvitti. Tuntui, että muu maailma lomailee ja nauttii kesästä, kun itse painan hommia aamusta iltaan. Muisti alkoi tökkiä, luomis- ja ajattelukyky olivat liskotasoa.
Nyt onneksi helpottaa.
Ensi viikolla on tiedossa esiintymisiä: torstaina on Tapahtumien yö Tampereella. Olen sekä Suomalaisessa kirjakaupassa että Maailmankauppa Tasajaossa, ensimmäisessä Mifongin ajan puolesta, toisessa Osuuskumman.
Sitä seuraavalla viikolla on tiedossa ensimmäinen kirjaston lukupiiri-visiitti, jota odotan kovasti.
Kirjoittamispuolella editoin sekä Aseenkantajan kunniaa että Alexandre-novellia (joskin jäljellä lienee enää stilisointia, sillä tänä viikonloppuna tein suuremman linjan muutokset). Lisäksi pitäisi kirjoittaa yksi uusi novelli, jonka ideakin on vasta aavistus siemenestä syvällä mullan alla.
Toimittamispuolella on käynnissä lokakuussa julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian novellien viimeiset kierrokset. Kovaa kamaa tulossa, vaikka itse sanonkin.
Elokuun lopussa sitten reissaillaan: lähden Nuorisokirjailijoiden porukan kanssa Berliiniin. Kunnon irtiotto ennen kokopäiväistä kirjoituskautta! Myös Kariston Arvin päiviä vietetään elokuussa, joten voi olla että Helsingissäkin tulee piipahdettua.
Voinee siis sanoa, että iltojen pimeneminen ei meikäläistä haittaa...
30.6.2013
Sukkia ja tarinoita
Kotitöistä ei pääse eroon edes hän, jonka syvin aikomus on luoda maailmaan tarinoita, jotka herättävät tuntemuksia -- jotka jättävät merkin. Tiskit eivät pese itseään (sepä vasta olisikin kätevää!), pöly ei karttele kirjoittajan kammiota eikä pyykkivuorta valloiteta vaan se valloittaa (kylpyhuoneen).
Vaan tänään kun lajittelin sukkia ja hämmästelin, miten juuri melkein samansävyiset olivat joutuneet paritta, mietin miten monta kertaa olenkaan saanut ideoita ja ratkaisuja pulmiin ihan vain tekemällä kodin perushommia. Pyykin ripustaminen kuivumaan on suosikkipuuhaani, kun samalla kypsyttelee juonenkäänteitä tai miettii mihin tarina on menossa.
Ihmisen arki tuntuu kovin usein olevan taistelua entropiaa vastaan. Pöly, epäjärjestys, lika ja jäte pyrkivät valtaamaan tilan, jonka ihminen kokee kodikseen. Järjestys ja puhtaus tuovat seesteisyyden ja hallinnan tunteen, joka monelle voi olla myös edellytys uuden luomiselle. Jotkut kirjailijat kertovat, että siivoavat asuntonsa perusteellisesti juuri julkaistun ja uuden idulla olevan romaaninsa välissä. Mahtaako sarjan kirjoittajalla olla erilaista? Yhdenkään Mifongin julkaiseminen ei ole vielä tuonut siivouspuuskaa. Toisikin.
Parittomia sukkia niputtaessani tuumailin sitäkin, kuinka jokaiselle on olemassa pari, jossakin. Sama pätee myös kaunokirjallisiin teksteihin: jokaiselle löytyy lukija, jokaiselle löytyy pari, joka tunnustaa samaa väriä.
Vaikeus piileekin siinä, kuinka ne saataisiin kohtaamaan toisensa.
Vaan tänään kun lajittelin sukkia ja hämmästelin, miten juuri melkein samansävyiset olivat joutuneet paritta, mietin miten monta kertaa olenkaan saanut ideoita ja ratkaisuja pulmiin ihan vain tekemällä kodin perushommia. Pyykin ripustaminen kuivumaan on suosikkipuuhaani, kun samalla kypsyttelee juonenkäänteitä tai miettii mihin tarina on menossa.
 |
| Sinkku-sukkani mun. (c) J.S. Meresmaa |
Ihmisen arki tuntuu kovin usein olevan taistelua entropiaa vastaan. Pöly, epäjärjestys, lika ja jäte pyrkivät valtaamaan tilan, jonka ihminen kokee kodikseen. Järjestys ja puhtaus tuovat seesteisyyden ja hallinnan tunteen, joka monelle voi olla myös edellytys uuden luomiselle. Jotkut kirjailijat kertovat, että siivoavat asuntonsa perusteellisesti juuri julkaistun ja uuden idulla olevan romaaninsa välissä. Mahtaako sarjan kirjoittajalla olla erilaista? Yhdenkään Mifongin julkaiseminen ei ole vielä tuonut siivouspuuskaa. Toisikin.
Parittomia sukkia niputtaessani tuumailin sitäkin, kuinka jokaiselle on olemassa pari, jossakin. Sama pätee myös kaunokirjallisiin teksteihin: jokaiselle löytyy lukija, jokaiselle löytyy pari, joka tunnustaa samaa väriä.
Vaikeus piileekin siinä, kuinka ne saataisiin kohtaamaan toisensa.
3.4.2013
Pääsiäinen (eli kuinka kirjoitin jotain aivan muuta kuin oli tarkoitus)
Neljä vapaata päivää ja missiona kirjoittaa eräs keskeneräinen novelli valmiiksi.
En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.
Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.
Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.
Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!
Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.
En kirjoittanut. Kirjoitin ihan uuden novellin, johon sain torstaiaamuna innoituksen. Bussipysäkillä aamupakkasessa värjötellessäni alkusanat virtasivat päähän. Oli otettava laukun pohjalta kortti ja kynä ja kirjoitettava heti siinä seisaalla, välillä vilkuillen joko bussi tulee. Kertojan ääni tuli voimakkaasti läpi. Haki uudenlaista rakennetta, uutta ainakin minulle. En tiedä onko hyvä idea saada idea kolme päivää ennen deadlinea. Ja kas, sehän rimmaa, lukekaa vaikka ääneen. Idea juuri ennen deadlinea.
Kuuntelin kertojaa, kirjoitin ja kärsin. On mahdotonta tietää, kirjoitinko kahdessa päivässä kuraa vai kultaa. Joskus vuosikausia kypsytelty on ollut kuraa ja joskus kolmessa tunnissa kirjoitettu kultaa. Kerran olen ollut ihmistulostin, josta tarina vain printataan ulos. Muutama ruksautus, vinkaisu eikä mustekaan loppunut.
Toivon ettei muste minussa lopu koskaan.
Kahden kirjoituspäivän jälkeen kauhea morkkis. Pitäisi, pitäisi, pitäisi kirjoittaa sitä keskeneräistä. Tiedän missä siinä on virhe, missä kerronta kuivuu kikkareiksi ja rakenne karkaa tarinan tavoittamattomiin. En korjaa. Ei kiinnosta pyyhkiä ja paikata, ratkoa ja neuloa. Tiedän, että minun täytyisi kysyä päähenkilöltä "kuka sinä oikein olet", mutta mieleni ei tee tutustua kehenkään uuteen. Niin paljon henkilöhahmoja päässä, ääniä vaatimassa minä, minä, minä: kirjoita minusta!
Kunpa voisin valita, kenestä kulloinkin kirjoitan. Usein tuntuu, että minulla ei siihen paljon sananvaltaa ole.
3.3.2013
Taistele ja kirjoita!
Tietäähän sen, että kun saapuu vapaa viikonloppu, jonka voisi kokonaisuudessaan käyttää kirjoittamiseen, alkavat luomisen vastavoimat harata vastaan.
Yhtäkkiä onkin monta Areena-dokumenttia, jotka on pakko katsoa juurinytheti; keskenjääneitä kirjoja, joista arpoa jokin loppuun luettavaksi tällä sekunnilla; aina voi nyhertää kansikuvia, joilla ei ole kiire -- jumasnaukkeli jopa siivoaminen ehtii käydä mielessä, kun kevätaurinko katselee korkeuksistaan pölypesää, jota kai asunnoksi voidaan kutsua! Jostain syystä päähäni pälkähti alkaa selvittää japanilaisia perinnesoittimia, vaikka en tarvitse sellaista tietoa yhteenkään vireillä olevaan kirjoitusprojektiin. Siinä shamisen-kappaleita juutuubista kuunnellessani alkoi lopulta naurattaa: tätä se aina on.
Viikonloppu on hankala mitta. Jos huomenna ei tarvitsisi mennä ihan muihin hommiin, kirjoittaminen jatkuisi paljon vähemmällä vastustuksella. Ja siitä eteenpäin se alkaisi vetää ihan eri tavalla.
Taistelu luomisen vastavoimia vastaan on tuottanut kuitenkin tulosta kaikesta kärvistelystä ja välttelystä huolimatta. Steampunk-novellin alkua on nyt viitisen liuskaa nakuteltuna, ja päässä tarina ylettyy jo pidemmälle.
Ehkä jatkan tänä iltana vielä hiukan. Ensin käyn kuitenkin teroittamassa miekkani, jotta taistelu voisi jatkua. Teen sen keittiössä, sillä ruokaa täytyy valmistaa. Sen jälkeen laittaa pesukone pyörimään. Sukatkin voisi parittaa ja lattiakaivon puhdistaa.
Yhtäkkiä onkin monta Areena-dokumenttia, jotka on pakko katsoa juurinytheti; keskenjääneitä kirjoja, joista arpoa jokin loppuun luettavaksi tällä sekunnilla; aina voi nyhertää kansikuvia, joilla ei ole kiire -- jumasnaukkeli jopa siivoaminen ehtii käydä mielessä, kun kevätaurinko katselee korkeuksistaan pölypesää, jota kai asunnoksi voidaan kutsua! Jostain syystä päähäni pälkähti alkaa selvittää japanilaisia perinnesoittimia, vaikka en tarvitse sellaista tietoa yhteenkään vireillä olevaan kirjoitusprojektiin. Siinä shamisen-kappaleita juutuubista kuunnellessani alkoi lopulta naurattaa: tätä se aina on.
Viikonloppu on hankala mitta. Jos huomenna ei tarvitsisi mennä ihan muihin hommiin, kirjoittaminen jatkuisi paljon vähemmällä vastustuksella. Ja siitä eteenpäin se alkaisi vetää ihan eri tavalla.
Taistelu luomisen vastavoimia vastaan on tuottanut kuitenkin tulosta kaikesta kärvistelystä ja välttelystä huolimatta. Steampunk-novellin alkua on nyt viitisen liuskaa nakuteltuna, ja päässä tarina ylettyy jo pidemmälle.
Ehkä jatkan tänä iltana vielä hiukan. Ensin käyn kuitenkin teroittamassa miekkani, jotta taistelu voisi jatkua. Teen sen keittiössä, sillä ruokaa täytyy valmistaa. Sen jälkeen laittaa pesukone pyörimään. Sukatkin voisi parittaa ja lattiakaivon puhdistaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)