30.6.2013

Sukkia ja tarinoita

Kotitöistä ei pääse eroon edes hän, jonka syvin aikomus on luoda maailmaan tarinoita, jotka herättävät tuntemuksia -- jotka jättävät merkin. Tiskit eivät pese itseään (sepä vasta olisikin kätevää!), pöly ei karttele kirjoittajan kammiota eikä pyykkivuorta valloiteta vaan se valloittaa (kylpyhuoneen).

Vaan tänään kun lajittelin sukkia ja hämmästelin, miten juuri melkein samansävyiset olivat joutuneet paritta, mietin miten monta kertaa olenkaan saanut ideoita ja ratkaisuja pulmiin ihan vain tekemällä kodin perushommia. Pyykin ripustaminen kuivumaan on suosikkipuuhaani, kun samalla kypsyttelee juonenkäänteitä tai miettii mihin tarina on menossa.

Sinkku-sukkani mun.  (c) J.S. Meresmaa


Ihmisen arki tuntuu kovin usein olevan taistelua entropiaa vastaan. Pöly, epäjärjestys, lika ja jäte pyrkivät valtaamaan tilan, jonka ihminen kokee kodikseen. Järjestys ja puhtaus tuovat seesteisyyden ja hallinnan tunteen, joka monelle voi olla myös edellytys uuden luomiselle. Jotkut kirjailijat kertovat, että siivoavat asuntonsa perusteellisesti juuri julkaistun ja uuden idulla olevan romaaninsa välissä. Mahtaako sarjan kirjoittajalla olla erilaista? Yhdenkään Mifongin julkaiseminen ei ole vielä tuonut siivouspuuskaa. Toisikin.

Parittomia sukkia niputtaessani tuumailin sitäkin, kuinka jokaiselle on olemassa pari, jossakin. Sama pätee myös kaunokirjallisiin teksteihin: jokaiselle löytyy lukija, jokaiselle löytyy pari, joka tunnustaa samaa väriä.

Vaikeus piileekin siinä, kuinka ne saataisiin kohtaamaan toisensa.

27.6.2013

Tuota tuota!

Aina silloin tällöin kirjailijoista puhuttaessa esille jossain vaiheessa nousee sana tuotteliaisuus.

Grafomanian puolella tätä pohdittiin ansiokkaasti Kirsti Kurosen ja Markku Karpion keskustelevassa bloggauksessa Kirja kolmessa vuodessa vs. kaksi kirjaa kuukaudessa.

Aihe nousi mieleeni uudestaan, kun myös NY Timesin samaa aihetta käsittelevä artikkeli In E-Reader Age of Writer's Cramp, a Book a Year is Slacking sattui silmiini. Rapakon takana monet kirjailijat ovat jo vuosia kokeneet paineita julkaista romaanien väleissä novelleja, pienoisromaaneja -- mitä vain maistiaisia, jotka pitäisivät heidät lukijoiden mielissä. Kustantamot laskevat tarkasti, milloin on paras hetki julkaista kirjailijan novelli (kun sen tekee kuusi tai kahdeksan viikkoa ennen kovakantisen romaanin julkaisua, romaanin myynnissä näkyy selvä piikki). Yksi kirja vuodessa ei enää riitä, kun lukulaitteisiin voi hankkia lempikirjojaan mielin määrin, halvalla ja helposti. Ja tietäähän sen omalta kohdaltaankin: lempikirjailijoidensa tuotantoa lukisi mieluusti vaikka kuinka paljon.

Puhutaanko tuotteliaisuudesta sitten hyvässä sävyssä vai ei? Tuotteliaisuus voi olla kirjailijalle luontaista, hänen kirjoittamansa kirjallisuuden lajiin soveltuvaa tai se voi olla pakko, ahdistus ja lopputulosta heikentävä tekijä. Ei ole mitään yhtä sääntöä tai kaavaa, joka pätisi kaikkiin.

Minua sanotaan tuotteliaaksi, ja ehkä sitä olenkin. Olen julkaissut kirjoituksiani nyt vajaan kaksi vuotta. Ajanjakso sisältää kaksi artikkelia, kahdeksan novellia (sekä muutamia julkaisemattomia), kolme romaania (joista yksi on editointivaiheessa) ja yhden pienoisromaanin, joka on tulossa elokuussa. Joku voisi sanoa, että vähempikin riittäisi, keskittyisit laadun varmistamiseen. Mutta jos tekstiä syntyy ja riippumaton julkaisijataho katsoo tekstit julkaisukelpoisiksi, miksi pitäisi himmailla?

Kirjan kirjoittaminen on luova prosessi. Jos jotain olen siitä oppinut, niin sen, että se on hyvin oikukas, yksilöllinen ja ennustettavuudessaankin ennustamaton prosessi. Jokainen luomiskerta on erilainen ja toisaalta samanlainen. Tämä sisäsyntyinen ristiriitaisuus näkyy jokaisen kirjoittajan psyykessä: vainoharhaisuus, epäilys, epätoivo, hurmos kisailevat keskenään pääkopan sisällä. Niinpä on luonnollista, että tuotteliaat joskus epäilevät työnsä laatua ja pelkäävät tuotteliaisuutensa ehtymistä, ja vähemmän tuotteliaat miettivät, saavatko oikeastaan mitään aikaan jos julkaisevat kerran vuodessa tai kahdessa.

 On kuitenkin hyvä muistaa, että lopputuloksen laatua ei välttämättä määritä työhön käytetty aika. Ja että kirjallisuudessa on tilaa niin hitaille kuin nopeillekin kirjoittajille ja heidän tuotoksilleen.

Miten on sinun laitasi, hyvä lukija? Pohditko joskus kirjoittajien tuotteliaisuutta? Oletko huomannut muutosta julkaisujen määrässä tai laadussa? Onko yksi kirja vuodessa liian vähän? Entä te kirjoittavaiset: luetteko itsenne tuotteliaiksi vai kypsyttelijöiksi? Mitä myönteisiä tai kielteisiä seikkoja löydätte näistä kahdesta ääripäästä?

18.6.2013

Voi tätä hoppua, hoppua, hoppua

Kunpa voisin sanoa, että viikon blogihiljaisuus johtuu siitä, että olen nauttimassa Suomen suvesta jossain, missä ei ole nettiyhteyttä. Hah ja pah, töitä minä puurran. Päivätyössä on kiireisin aika nyt, esimerkiksi tänään tuli tehtyä yksitoistatuntinen päivä. Antologiaan tarjolla olevat novellit odottavat kommentointia, oma novelli lojuu keskeneräisenä ja kämppä näyttää siltä kuin siellä olisi päästetty vapaaksi kolme unettomuudesta kärsivää hilleriä.

Vaan eipä hätää! Juhannus lähestyy ja sitä myötä kolme vapaapäivää, jotka aion viettää nettiyhteydettömästi. Ja mielellään poissa kotoa, jotta siivoamispaine ei pääse kiusaamaan. Läppärin nappaan kuitenkin kainaloon, sillä ensi viikonlopun aikana on lähestulkoon ainoa hetki saada kirjoitettua jotain.

Lukemista olisi kuitenkin tarjolla innokkaimmille jo nyt, sillä tuorein numero romanttisesta lukemistolehdestä Ursulasta on julkaistu! Kyseessä on chick lit -numero ja sen pääsee lataamaan itselleen täältä. Muuan neiti Sarantikin on sinne kynäillyt...

***

Mifongin perintö on luettu Päiväunien salainen elämä -blogissa ja  The Late Night Book Clubissa (jälkimmäisessä yksityiskohtaista pohdintaa muun muassa juonikuvioista, joten spoilerivaara olemassa! Hauska myös huomata, että päähenkilöiden ikäero on nostettu esiin.)

Myös Mifongin ajasta on ilmestynyt blogiarvioita. Maija Kirjojen keskellä -blogista luki kirjan mökkitöiden lomassa. Morren maailmassa todettiin, että lukuja huomasi ahmivansa pikkutunneille asti. Kirsi Kirsin kirjanurkasta jäi kärsimättömänä odottamaan jatkoa.

Kyllä näiden varassa kelpaa ensi syksynä naputella neljättä! Mifongin mahti, sarjan kolmas osa, on parhaillaan kustannustoimittajalla luettavana. Sen kohtalo on vielä auki.

***

Suomen suurin fantasia- ja scifitapahtuma Finncon on aivan nurkan takana. Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Helsingin Kaapelitehtaalla pohditaan vastavoimia, jaetaan kirjallisuuspalkintoja, kuunnellaan kirjailijoita ja kirjoittamisaiheisia paneeleita, ostetaan, vaihdetaan ja myydään kirjoja, ihaillaan taidetta, tavataan vanhoja tuttuja ja tutustutaan uusiin. Esiintymiset-sivulta löytyy oma ohjelmani. Osuuskumman pöydän luota minut löytää muulloinkin. Tämä on minulle vuoden "The"-tapahtuma. Helsingin kirjamessut kalpenevat mennen tullen, sillä Finnconista puuttuu uuvuttava messumeininki eikä ohjelma keskity kirjaesittelyihin. Tapahtumaan on ilmainen sisäänpääsy. Suosittelen erityisesti spefin ystäville!

Nyt takaisin novellisorvin ääreen. Muuten ei tule loppua, loppua, loppua...

11.6.2013

Mifongin ajan itselleen voittivat...

... vaarna, JoniC ja M~! Onneksi olkoon!

Ystävällisesti ilmoittakaa vasemmassa sivupalkissa näkyvään meiliini osoitteen, johon toivotte Mifongin ajan saavanne, niin pääsen postittelemaan opuksia. Jos toivotte signeerausta tai muunlaista omistuskirjoitusta, kertokaa siitäkin. Vielä kerran onnea -- ja lukuiloa!

(Arvonta suoritettiin Random Generatorilla kommenttien numerojärjestyksessä. Kahdella arvalla osallistuneilla oli kaksi numeroa käytössään.)

Kiitos myös kaikille arvontaan osallistuneille: näyttää siltä, että blogikirjoitukseni ovat yleisesti ottaen kiinnostavia. Myös uusia aiheideoita syntyi, ja se on hienoa!

***

P.S. Uusimmassa Portti-lehdessä on Liisa Rantalaihon arvostelu Osuuskumman Huomenna tuulet voimistuvat -antologiasta. Arviossa erityiskiitoksen tunnelman ahdistavuudesta on saanut novellini Lintukoto.

P.P.S. Osuuskumman kesän julkaisut on nyt koottu näppärästi omaan kirjakatalogiimme, Kummalogiin. Saa käydä tutustumassa!

10.6.2013

Erään kirjailijan kommentti kohuun kirjablogien vallasta

Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua, joka alkoi  Helsingin Sanomien Nyt-liitteen artikkelista "Kirjabloggarit ovat kustantamoiden uusia bestiksiä". Linkitän tähän Morren maailman blogauksen aiheesta -- sieltä löytyy myös linkkejä muihin aiheeseen tarttuneisiin blogeihin. (Tulisi pitkä linkkilista, jos laittaisin ne kaikki tähän.)

Mitä lisättävää keskusteluun voisi olla kirjailijalla, joka on ennen kaikkea saanut bloginäkyvyyttä (on myönnettävä, että esikoinen sai hyvin myös sanomalehtinäkyvyyttä, mutta se meininki kuuluu esikoisen erikoiskohteluun)?

Ensinnäkin minulle jokainen lukijapalaute on lahja. Oli se sitten sanomalehtikritiikki, tekstiviesti, foorumikommentti, blogiarvio tai kasvotusten kerrottu. Aina lahjasta ei pidä, mutta lahja se on yhtä kaikki.

Toiseksi: sanomalehtikritiikkien vähentyminen ei mielestäni ole mitenkään kytköksissä kirjablogeihin. Kirjablogit eivät yleisty siksi, että sanomalehdissä olisi vähemmän kirjakritiikkejä, eikä kirjablogien olemassaolo vähennä lehtikritiikkien määrää. Tämä siksi, että sanomalehtikritiikki ja kirjablogiarvio eivät pyri samaan päämäärään. (Yleistän tässä hieman: toki on muutamia blogeja, jotka lähenevät lehtikritiikkiä tai ovat ammattikriitikon ylläpitämiä, mutta valtaosa kirjablogeista on olemassa aivan toisista lähtökohdista.)

Mielestäni kirjablogit kertovat enemmän henkilökohtaisesta lukukokemuksesta, kun taas lehtikritiikki pyrkii siitä pois. Miksi siis kirjablogisteilta vaadittaisiin samaa kuin ammattikriitikoilta? Vaikka kummatkin pyörivät kirjan ympärillä, ne eivät ole täyttämässä samaa tehtävää.

Otan oman tuotantoni esimerkiksi. Fantasiakirjasarjani edustaa kahta marginaalia: se on fantasiagenreä ja luokiteltu sekä nuorten että aikuisten kirjaksi (monissa paikoissa löytyy jopa lastenhyllystä). Se on myös luonteeltaan viihteellistä, sanoisin jopa tusinakirjallisuutta, johon eräs anonyymi kommentoija oli kiinnittänyt huomiota. (Hän oli huolissaan siitä, että kirjablogeissa sekä nämä päiväperhoskirjat että laatukirjat, jotka oikeasti muuttavat maailmaa, nousevat samaan arvoon. En ole koskaan saanut otetta tästä kirjallisuuden arvottamisen hyödyistä: miksi ne eivät voi esiintyä rinnakkain ilman että syövät toisiaan? Sen mitä olen kirjablogeja lukenut osoittaa, että blogisti voi olla hyvinkin laaja lukumaultaan -- tai sitten ei. Sellaista se on ja tulee aina olemaan: jos joku haluaa lukea kepeää romanttista eskapismia, hän tuskin nauttii Joycesta. Miksi hänen edes pitäisi?) Ilman kirjablogeja olisin saanut esikoisestani (ja nyt tästä sarjan toisesta osasta) merkittävän paljon vähemmän tietoa siitä, miten se on otettu vastaan. Vuorovaikutteisuus olisi ollut olematonta. Minulle viihdekirjailijana kaiken a ja o on se, pidetäänkö kirjoista, joita kirjoitan. Ostetaanko niitä. Taideproosan kirjoittajilla tuskin on samaa tavoitetta. Viihdekirjallisuus ja taideproosa suuntaavat eri pääteasemille. Vaikka niiden olomuoto on sama eli paperille painettu teksti, ne todella ovat eri lajia.

Valta on kuitenkin se avainsana, joka keskustelun ytimessä on: kirjablogisteilla on valtaa. Miten he käyttävät sitä? Ovatko he oikeudenmukaisia? Saisiko heillä olla sitä?

Voin olla väärässä, mutta epäilen erittäin vahvasti esimerkiksi sitä, kuinka paljon blogiarvio lopulta vaikuttaa ostopäätökseen. Mifongin perintö myi vuoden aikana sen verran, mitä tämän tyyppiselle esikoiselle on odotettavissakin: toista painosta tuskin heti otetaan, mutta saa nähdä päätyykö makuloitavaksi kovinkaan suurta kasaa. Ostopäätökseen vaikuttaa erittäin paljon hinta, saatavuus ja kirjan ulkonäkö. Niinpä esimerkiksi kirjakaupoilla on äärettömän suuri merkitys sille, mitä kirjaa myydään ja kuinka paljon. Varmasti suurempi kuin kirjablogeilla.

Sen sijaan blogiarvio vaikuttaa varmasti lukupäätökseen: luenko tämän heti nyt vai en ollenkaan, lainaanko kirjastosta sittenkään ja niin edelleen. Voi olla, että silloin lukija missaakin hyvän kirjan, mutta voi myös olla, että häneltä säästyy aikaa jonkin toisen, kenties itseä sittenkin enemmän kiinnostavan kirjan, löytämiseen. Sitähän lukuharrastus on: huteja ja täysosumia ja yllätyksiä.

Entäpä sitten ne apurahat? Minä en ole liittänyt hakemuksiini blogiarvioita, sillä tuskinpa kovinkaan moni päättäjä perustaa näkemystään kirjailijan ammattitaidosta tai tulevan projektin kelpoisuudesta yksittäisille blogiarvioille, jotka kertovat lukukokemuksesta ja ovat useissa tapauksissa nimimerkin takana. Mielenkiintoiseksi asia muuttuu sitten, jos ainoat julkiset vähääkään kritiikkiä muistuttavat arviot, joita kirjastaan on saanut, ovat nimenomaan kirjablogistien tekemiä.

On selvää, että kustantamot yrittävät hyödyntää kirjablogeja. Jos sitä kautta saa näkyvyyttä julkaisulle ja kirjailijalle helpommin ja nopeammin kuin perinteisiä reittejä, olisihan se hölmöä olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseen.

Selvää on myös, että toiset kirjat ovat suositumpia ja enemmän esillä kuin toiset. Niin se on ollut niin kauan kuin muistan, formaateista riippumatta.

Kirja kuitenkin hyötyy siitä, että sitä luetaan ja siitä kerrotaan mahdollisimman monelle. Blogimaailma on tähän mielettömän oivallinen, sillä arviot ovat helposti löydettävissä vuosienkin jälkeen.

Blogimaailmassa kirja ei vanhene.

7.6.2013

Viikonlopun alun valitut palat

Minua on hemmoteltu viime päivinä blogiarvioilla Mifongin ajasta.

Todella vaiheessa

Hemulin kirjahylly

Kiitos, te lukevaiset, palautteestanne saa uskoa ja virtaa omaan kirjoitustyöhönsä! Kun taas syksyllä pääsen tosissani tahkoamaan neljättä mifonkia, tiedän, että en kirjoita tyhjyyteen.

Sarjan kirjoittamisessa on muuten yksi ylimääräinen jännitysmomentti: sitä jännittää kuinka moni lukija pysyy mukana loppuun saakka -- ja kuinka moni jättäytyy matkasta puolivälissä. Yksittäinen romaani seisoo omilla jaloillaan, mutta sarjan osat, ainakin kohdallani, nojaavat myös toisiinsa. Ne muodostavat pikku hiljaa suurempaa kokonaisuutta niin kuin palapelin osat.

Olen mielelläni lukenut kirjasarjoja, kuten blogissani joskus olen kai kertonutkin, ja tiedän kuinka paljon sarjan edetessä eri osille lataa odotuksia. Aika moni sarja väljähtyy loppua kohden. Joistakin huomaa, että kirjailijalta on loppunut näkemys tai into.

Tulevaisuus näyttää miten Mifonki-sarjan kanssa käy.

***

Vielä on aikaa osallistua kirja-arvontaan! Kolmelle vastanneelle on luvassa lukemista Mifongin ajan muodossa.

4.6.2013

Kananpojista ja kustannustoimittamisesta

Uuden tekstin kanssa on usein vähän alaston kananpoika -olo. Kovalla touhulla on maailmaan tultu, munasta kuoriuduttu. Sydän jyskää ja jalat vispaavat, mutta sulkapeitteessä ja koordinaatiossa voi olla vielä vikoja. Voi olla, että sulkia ei ole lainkaan, ja suunta, johon kovasti pyrkii, ei olekaan se mistä jyvät löytyvät. Tätä varten teksti tarvitsee kustannustoimittajaa. Kustannustoimittaja osaa kertoa, että paleleminen johtuu siitä että sulkapeite on viallinen. Hän osoittaa oikean suunnan, josta jyvät löytyvät, kenties ripottelee muutaman uuden, jotka voi joko huomioida tai jättää huomiotta. Hän rauhoittelee, kun irrationaaliset pelkotilat iskevät. Hänen huomassaan kananpojasta kasvaa komea, itsenäinen olento.

Edessäni on jännittävä aika. Ensi syksynä julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian toimittaminen on käynnistynyt. Minä ja Markus Harju toimimme päätoimittajina jälleen. Kesän aikana tulen siis tutustumaan moneen henkilöhahmoon, tarinaan ja maailmaan. Saan sekä vaikuttaa novelleihin että seurata sivusta, kuinka ne kehittyvät muotoon, jossa ne lopulta julkaistaan.

Erityisen palkitsevaa on se, että jokaisen tekstin kanssa on erilaisia haasteita ja siten myös voittoja. Joissakin voi olla haasteena kieli, toisissa tyyli ja kolmansissa rakenne tai vaikkapa jokin henkilöhahmo. Viime antologian kohdalla opin, että kustannustoimittamisessa on tärkeää uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, jos jokin asia mietityttää. Liian paljon ei saa jättää "taiteellisen vapauden" tai "kaipa kirjoittaja tietää mitä tekee" -asenteiden varaan. Kirjoittajallekin tekee hyvää opetella perustelemaan valintansa, sillä sitä kautta syntyy ymmärrys siitä, mihin omaa tekstiään haluaa viedä ja miksi. Tärkeää on myös muistaa (kun itsekin kirjoittaa), että teksti voi toimia, vaikka sitä ei olisi kirjoitettu niin kuin itse olisi sen tehnyt.

Kustannustoimittaminen ei ole helppoa, sillä se ei ole pelkkää kielenhuoltoa, johon voi riittää se, että opettelee tietyt säännöt (joista sitten voi perustellusti poiketa). Kustannustoimittaja yrittää ymmärtää paitsi tekstiä, myös sen kirjoittajaa, sillä etenkin alkuvaiheessa nämä kaksi ovat hyvinkin kiinni toisissaan. Kun työstämisessä päästään pidemmälle, teksti alkaa itsenäistyä, mutta kirjoittajaa -- tekstin luojaa -- ei silloinkaan voi unohtaa. Paljon on kyse siitä, miten saa vietyä viestinsä perille. Ihmisten välinen vuorovaikutus vaatii omanlaistaan taiteilua.

Minun näkemykseni on, että kustannustoimittajan tehtävä on tehdä käsillä olevasta tekstistä niin hyvä kuin se voisi olla. Tässäkin täytyy huomata, että tarkoitus ei ole viedä tekstiä liian väkevästi haluamaansa suuntaan, vaan auttaa kirjoittajaa pääsemään päämääräänsä.

Kustannustoimittajalla on siis rajoja, joista kirjoittaja on vapaa. Sen kuitenkin tiedän viime antologiasta, että tekstin julkaisemisen riemu on hänellä aivan yhtä suuri.

***

Miten on, te lukijani, jotka olette julkaisseet ja saaneet kustannustoimittamista töillenne: miltä se tuntui ja onko se mielestänne aivan ehdotonta laadun takaamiseksi?

Entäpä teillä, jotka kirjoitatte mutta ette välttämättä ole vielä julkaisseet: onko teillä odotuksia siitä, mitä kustannustoimittaminen pitää sisällään? Onko asioita, jotka siinä pelottavat tai jännittävät?