Mifongin lunastama on pian täällä!

Mifongin lunastama putkahtaa tällä viikolla painosta ulos. Nopeimmat pääsevät sitä lukemaan siis jo hyvässä lykyssä ensi viikolla! 

Tiedossa on myös muuta kivaa pientä Mifonki-sarjan tiimoilta: niistä lisää myöhemmin.

Nopeimmin saat Lunastaman itsellesi suoraan kustantajalta.

Suomi-steampunk, nyt täällä!

Oolalaa ja jösses maar: Silintereitä ja siipirattaita on ilmestynyt! Tekijänkappaleet löysivät kätösiini tänä aurinkoisena maaliskuun päivänä.

Tuli kaunis, kaunis kuin koru.

Osallistuin antologiaan novellilla Unet jotka tekevät surulliseksi aamuisin.

Novellissa tehtaantyttö Eriika voittaa arpajaisista velopedin juuri syntymäpäiviensä alla. Pikakulkurista paljastuu maagisia ominaisuuksia. Hämähäkkejä alkaa näkyä kaikkialla. Kaiken kukkuraksi Eriikaa piinaavat unet, jotka tekevät surulliseksi aamuisin.

Vaan mikä ihme on mekanokki? Onko se tästä maailmasta laisinkaan?

Höyryä kansalle!
(c) J.S. Meresmaa

Antologiassa on komea rivi kirjoittajia: Maija Haavisto, Magdalena Hai, Saara Henriksson, Irma Hirsjärvi, Taru Kumara-Moisio, Anne Leinonen, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Mia Myllymäki, Anni Nupponen, Mikko Rauhala, Christine Thorel ja Kari Välimäki.

Kirjan voi ostaa muun muassa kustantamomme verkkokaupasta.

Nyt sain myös yhteiskuvaan kevättalven kansikaksoseni:

(c) J.S. Meresmaa

Ei muuta kuin uusien tarinoiden pariin!

Ritariromantiikka on täällä

Sillä Keskilinnan ritarit ovat tulleet painosta ja jokaisen halukkaan saatavilla Osuuskumman kaupasta!

Omalakiseen fantasiamaailmaan sijoittuva trilogia yhdistelee niin dekkaria, seikkailua kuin BDSM-henkistä erotiikkaa. Väitän, että tällaiseen ei ihan joka päivä suomispefissä törmää.

Omia tekijänkappaleitani odotan vielä, odotan varpaitani kipristellen, sillä sieltä on tulossa sellainen oma lapsi, ettei tosikaan. Pullea. Pehmytkantinen. Nuuhkuteltava. Osuuskumman taattua laatua. Ja KOKO sarja samoissa kansissa!

Uskokaa tai älkää, mutta mammuttisarjan kirjoittajasta tuntuu hienolta saavutukselta tällainen tiukempikin paketti. Vaikka onkin miltei nelisataasivuinen...

Ehkä voin nyt viimein tämän kirjasarjan kohdalla vienosti lausua "valmis"!

Pukkeja ja Usvaa

Tiedättekö ne ikihehkuttavat ihku-blogit, joissa aina kaikki on superia ja mahtavaa ja aurinko paistaa joka kuvassa?

Blogini on muuttumassa sellaiseksi.

Kaikenlaista ihanaa vain tapahtuu.

***

Eilen postilaatikosta kolahti jotakin, joka on miltei yhtä ihanaa kuin vastapainettu kirja -- nimittäin taittovedos.

(c) J.S. Meresmaa

Ja tänään, tänään julkaistiin Usva International 2015. Ihanaa! Lehdessä on mukana lisäkseni kuusi suomalaista spefikirjailijaa: Magdalena Hai, Maija Haavisto, Saara Henriksson, Janos Honkonen, Jussi Katajala ja Anne Leinonen. Viimeiseksi mainitulle kuuluu iso kiitos upeasti tehdystä työstä ja mahdollisuudesta osallistua julkaisuun!

Novellin Laulaisin surusi mereen, eli Tears for the Sea, on englanniksi kääntänyt ihana Greta Katz.

Zine on ilmaiseksi ladattavissa. Pdf avautuu suoraan klikkaamalla joko tästä tai kuvatekstistä.

Usva International 2015

Vaan tiedättekö mitä? Jotain muutakin ihanaa tapahtui!

Sain pukkilämpimäisen suoraan käpälään!

(c) V. Rintala

Christine Thorelin suomentama, Saara Henrikssonin ja Markku Soikkelin toimittama novellikokoelma Surupukki esittelee kuusi ruotsalaista tarinankertojaa. Ei muuta kuin tutustumaan ruotsalaisen nykyspefin tarjontaan! Tiedän, mitä lukemista nappaan matkalle Archipelaconiin...

Rellestäkää ihanien kirjojen parissa, ihanat!

Tulossa: Mifongin kätkemä

Myllylahden syksyn esite on ilmestynyt!

Mifongin kätkemä löytyy sivulta 23. Kyllä julkaisu taas todemmalta tuntuu neljännenkin romaanin kanssa, kun ihan kannen ja kaiken näkee. Tulee se sieltä, tulee, tulee. Kesä vain välissä.

Nyt niitä saa!

Nimittäin rillumapunkia ja Keskilinnan ritareiden päätösosaa!

Rillumapunk-antologiaa Hei, Rillumapunk! voi tilata itselleen muun muassa Aavetaajuuden kaupasta. 

Kuninkaan tahdon saa omakseen Elisa Kirjasta. Hieman haikein mielin tuli tämä veijarisarja saateltua päätökseen. Konnolla ja Jehremillä on aivan erityinen paikka sydämessäni!

***

Antoisia lukuhetkiä!

Pieni ja ponteva (raa-raa-raapale!)

Laskeskelin, että viime vuonna kirjoitin noin kymmenen raapaletta. Ei hassummin, kun ottaa huomioon raapaleiden kirjoittamisen olevan minulle melko uusi juttu. Ensimmäisen kirjoitin helmikuussa 2013. Sadan sanan tarinan kokoisten ideoiden tunnistamiseen on sen jälkeen harjaantunut, ja niitä tuntuu putkahtelevan mieleen säännöllisen epäsäännöllisesti. Olen alkanut kerätä muistiinpanoina sähköpostiini lauseita, otsikoita, ideoita ja tunnelmia, joista toivottavasti kasvaa ajan myötä pontevia raapaleita. Muutamia onkin tullut kirjoitettua hiljan: yksi sai muotonsa eilen illalla.

Raapaleaihiot ovat kuin pieniä pennosia, jotka odottavat säästöpossussa sinnikkäästi päivää, jolloin ne otetaan esiin ja niillä käydään ostamassa hyvää mieltä. Sillä mitä muutakaan voisi syntyä minitarinan valmiiksi saattamisesta?

Mitta onkin yksi raapaleiden hienouksista: sata sanaa, kyllähän sellaisen saa valmiiksi vaikka ruokatauolla. Ja jos joku niistä joskus potkiikin vastaan eikä suostu asettumaan, pulman ratkaisu se vasta antoisaa on!

(c) J.S. Meresmaa

Viime vuoden raapalepalvelussa minulta ilmestyneet kolme raapaletta (Kaupan hyllyllä, Suojelija ja Kengät) saa painettuna omakseen parin viikon päästä julkistettavan Kummalinnun munia 1 -antologian muodossa. Kirjanen tarjoaa tuhdin annoksen osuuskummajaisten tarinoita myös heille, jotka eivät raapalepalvelua itselleen tilanneet.

Raapaleet eivät tähän antologiaan lopu: tänä vuonna Osuuskummalta saa raapaleita luettavakseen neljä kertaa vuodessa ilmestyvän e-julkaisun kautta. Sinne on tulossa lisää meikäläisenkin kirjoitelmia. Ensimmäinen näistä 2015 vuoden Kummalinnun munista julkaistaan myös parin viikon päästä. Raapaleeni Lisääntymisoppia, Vertaistukiryhmä, Käykää sisään! ja Vihaaja löytyvät sitten sieltä.

Lisää tuntuu syntyvän, kun makuun pääsee. Seuraava haaste onkin kääntää näitä toisille kielille!

***

Mites on, rakkaat lukijat? Luetteko tai kirjoitatteko raapaleita? Mitä mieltä niistä olette?

Mifonkeja syksyn kirjakatalogissa

Kyllä se sieltä lähestyy -- nimittäin Mifongin mahdin julkaisupäivä!

Myllylahden syyskauden kirjavalikoima on nähtävissä täällä. Mifongin mahti löytyy sivulta 28.

"Jokaisessa meissä on voimavaroja ja salattuja sopukoita, joihin kukaan toinen ei näe. Niihin ei edes taikuus yllä. Meistä jokainen on arvoitus.”

Myllylahden kirjakatalogi, syksy 2014.

Kansikuvakin taitaa olla ensimmäistä kertaa julkisessa levityksessä!

Vuosi, joka katosi

Menneen vuoden voisi tiivistää tähän: mitä tapahtui; joko se meni?

Minun on vaikea ymmärtää, mitä kaikkea vuoden aikana on tapahtunut. Uskomattomia onnenhetkiä, roppakaupalla uusia, upeita tuttavuuksia, takaiskuja, työtä, työtä, työtä... Erityisen onnellinen olen kahdesta asiasta: olen ollut terve ja kotirintama on pysynyt rauhallisena. Muuten olisi ollut piru irti.

Jos vertaisin mennyttä vuotta esikoisvuoteeni, pari seikkaa tulee mieleen. Ensinnäkin, olen julkaissut kahtena viime vuotena ihan poskettoman määrän tavaraa. (Omalla mittapuullani.) Tämä julkaisuvauhti on kuitenkin ollut seurausta siitä, että pöytälaatikossa on ollut materiaalia, jota hyödyntää. Kertaalleen kirjoitettu on vähätöisempi muokata julkaisuun kuin novellin kirjoittaminen alusta lähtien.

Veikkaisin, että tulevina vuosina julkaisujen määrä kutistuu, mutta se on ihan tervettä. Paljon on kiinni myös siitä, kuinka paljon pääsen kirjoittamaan kokopäiväisesti. Ja se onkin yksi uusi juttu viime (ja alkavalle) vuodelle: apurahoitus. Minulla ei olisi kerta kaikkiaan mitään toivoa kirjoittaa kuin pari novellia vuodessa tai romaani kolmessa vuodessa, ellen olisi saanut apurahaa. Kiitos siis apurahan myöntäjille! Rahoitus toi muassaan myös ymmärryksen siitä, että minut otetaan vakavasti kirjailijana. Kirjailijuudesta on todella muovautumassa ammatti ja ammatti-identiteetti. Ihan kivuitta se ei ole käynyt.

Huippua olivat myös tunnustukset, joita työni saivat ehdokkuuksien ja sijoituksien myötä. Pieniä, mutta merkittäviä viitteitä siitä, että suunta -- jos sellaista on -- on oikea. Ja lukijapalautteet, etenkin ne positiiviset (tähän iso sydän)! Kiitos myös kaikille kärsivällisyydestä, sillä viimeistään lokakuussa alkoi tuntua siltä, että pää pysyy hartioilla vain vaivoin ja asioita unohtuu. Älkää siis ottako mitään henkilökohtaisesti, jos olen käyttäytynyt oudosti.

Ja jos esikoisvuotena sanoin enimmäkseen 'kyllä', vuonna 2013 jouduin sanomaan enimmäkseen 'ei'.

Ennen kuin tämä menee ihan vetistelyksi (olen vähän flunssainen, joten tunteet ovat erityisen pinnassa, pahoitteluni), vielä pieni katsaus vuoteen 2014.

Tulossa ainakin nämä:

- Kielolinna, novelli antologiassa Ruumiittomat, Osuuskumma, helmikuu 2014.
- Ritarin ansio, alkukesästä 2014, Osuuskumma. Jatkoa Keskilinnan ritarit -sarjaan.
- Mifongin mahti, elokuussa 2014, Myllylahti. Jatkoa Mifonki-sarjaan.

Työn alla on toki muutakin, kuten vaihtoehtohistoriallinen romaani, artikkeli kirjoittamisoppaaseen, rillumapunk-novelli ja muutama muu novelli, mutta näiden julkaisut ovat vielä auki ja kirjoittaminen kesken.

Jotenkin minulla on tunne, että vuoden päästä ihmettelen jälleen: mitä tapahtui? Joko se meni?

Siinä välissä ei auta muu kuin yrittää pitää polla kasassa ja kirjoittaa.

Se erilainen ritaritarina

“Sukuhuoneissa tiedettiin hyvin, että ritarin ja hänen aseenkantajansa välinen suhde oli jotain erityislaatuista. Niin kuin kuninkaalle suotu valta ja velvollisuus kansaa kohtaan, myös ritarin ja aseenkantajan palvelusuhde oli pyhä. Parhaimmillaan siinä oli jotain puhdasta ja koskematonta, jotain mikä loi suojaa ja turvaa kummallekin osapuolelle.”

Blogissani olen jo muutamaan kertaan maininnutkin, mutta ensi kuussa (eli aivan pian!) on Osuuskummalta tulossa uusin julkaisuni, Aseenkantajan kunnia. Se aloittaa pienoisromaanisarjan Keskilinnan ritareista.

Tiedote julkaisusta on luettavissa Osuuskumman sivuilta.

Jännittävää!

Kananpojista ja kustannustoimittamisesta

Uuden tekstin kanssa on usein vähän alaston kananpoika -olo. Kovalla touhulla on maailmaan tultu, munasta kuoriuduttu. Sydän jyskää ja jalat vispaavat, mutta sulkapeitteessä ja koordinaatiossa voi olla vielä vikoja. Voi olla, että sulkia ei ole lainkaan, ja suunta, johon kovasti pyrkii, ei olekaan se mistä jyvät löytyvät. Tätä varten teksti tarvitsee kustannustoimittajaa. Kustannustoimittaja osaa kertoa, että paleleminen johtuu siitä että sulkapeite on viallinen. Hän osoittaa oikean suunnan, josta jyvät löytyvät, kenties ripottelee muutaman uuden, jotka voi joko huomioida tai jättää huomiotta. Hän rauhoittelee, kun irrationaaliset pelkotilat iskevät. Hänen huomassaan kananpojasta kasvaa komea, itsenäinen olento.

Edessäni on jännittävä aika. Ensi syksynä julkaistavan Steampunk! --Höyryä ja helvetinkoneita -antologian toimittaminen on käynnistynyt. Minä ja Markus Harju toimimme päätoimittajina jälleen. Kesän aikana tulen siis tutustumaan moneen henkilöhahmoon, tarinaan ja maailmaan. Saan sekä vaikuttaa novelleihin että seurata sivusta, kuinka ne kehittyvät muotoon, jossa ne lopulta julkaistaan.

Erityisen palkitsevaa on se, että jokaisen tekstin kanssa on erilaisia haasteita ja siten myös voittoja. Joissakin voi olla haasteena kieli, toisissa tyyli ja kolmansissa rakenne tai vaikkapa jokin henkilöhahmo. Viime antologian kohdalla opin, että kustannustoimittamisessa on tärkeää uskaltaa kysyä ja kyseenalaistaa, jos jokin asia mietityttää. Liian paljon ei saa jättää "taiteellisen vapauden" tai "kaipa kirjoittaja tietää mitä tekee" -asenteiden varaan. Kirjoittajallekin tekee hyvää opetella perustelemaan valintansa, sillä sitä kautta syntyy ymmärrys siitä, mihin omaa tekstiään haluaa viedä ja miksi. Tärkeää on myös muistaa (kun itsekin kirjoittaa), että teksti voi toimia, vaikka sitä ei olisi kirjoitettu niin kuin itse olisi sen tehnyt.

Kustannustoimittaminen ei ole helppoa, sillä se ei ole pelkkää kielenhuoltoa, johon voi riittää se, että opettelee tietyt säännöt (joista sitten voi perustellusti poiketa). Kustannustoimittaja yrittää ymmärtää paitsi tekstiä, myös sen kirjoittajaa, sillä etenkin alkuvaiheessa nämä kaksi ovat hyvinkin kiinni toisissaan. Kun työstämisessä päästään pidemmälle, teksti alkaa itsenäistyä, mutta kirjoittajaa -- tekstin luojaa -- ei silloinkaan voi unohtaa. Paljon on kyse siitä, miten saa vietyä viestinsä perille. Ihmisten välinen vuorovaikutus vaatii omanlaistaan taiteilua.

Minun näkemykseni on, että kustannustoimittajan tehtävä on tehdä käsillä olevasta tekstistä niin hyvä kuin se voisi olla. Tässäkin täytyy huomata, että tarkoitus ei ole viedä tekstiä liian väkevästi haluamaansa suuntaan, vaan auttaa kirjoittajaa pääsemään päämääräänsä.

Kustannustoimittajalla on siis rajoja, joista kirjoittaja on vapaa. Sen kuitenkin tiedän viime antologiasta, että tekstin julkaisemisen riemu on hänellä aivan yhtä suuri.

***

Miten on, te lukijani, jotka olette julkaisseet ja saaneet kustannustoimittamista töillenne: miltä se tuntui ja onko se mielestänne aivan ehdotonta laadun takaamiseksi?

Entäpä teillä, jotka kirjoitatte mutta ette välttämättä ole vielä julkaisseet: onko teillä odotuksia siitä, mitä kustannustoimittaminen pitää sisällään? Onko asioita, jotka siinä pelottavat tai jännittävät?

Osuuskumma Vihtorin kirjaston kirjamessuilla

Tunnelmallisempaa paikkaa kirjamessuille saa hakemalla hakea: vuonna 1929 valmistuneessa Hotelli Tammerissa pidettävä kirjatapahtuma tulee sopivalla tavalla iholle. Klassismia edustava ravintolasali muotoutuu yllättävän hyvin esiintymistilaksi -- poissa on messuhallien kaikuisuus ja hälinä.

Kirjamessujen ohjelma löytyy tapahtuman sivuilta.

Paitsi että tämäkin kirjallisuustapahtuma on kotikaupungissa, erityismaininnan se saa blogissani siksi, että Osuuskumma on myymässä siellä julkaisujaan (paikalla on myös monia muita kustantamoita, kuten Robustos, Savukeidas ja Into Kustannus). Päivystän osan ajasta myyntipöydän takana -- saa tulla moikkaamaan! Otan mukaan muutaman Mifongin ajan, joka ei todennäköisesti ole ehtinyt vielä kirjakauppoihin, siltä varalta jos joku haikailee sitä itselleen. (Vink vink.)

Viime vuonna viihdyin Vihtorin seurassa mainiosti, ja bloggasin jälkikäteen tapahtumasta näin.

Kirjallinen viikonloppu tiedossa jälleen kerran!

Mikä on laadukasta proosaa?

Tämän kysymyksen ääreen olen palannut viime aikoina usein. Kun kirjoitan ja otan vastaan palautetta, luen, arvioin ja annan palautetta, tätä väistämättä joutuu ajattelemaan. Mikä on hyvää kieltä, mikä hyvin kirjoitettu? Jos jonkin tekstin parissa viihtyy, onko se silloin hyvää tai laadukasta? Entä jos jostain lukemastaan ei pidä, onko se huonoa ja laadutonta?

Mieltymyksiä on erilaisia ja lukemisen kokemus on subjektiivinen, mutta luulisi, että joitain yhteisiä ominaisuuksia laadukkaiksi miellettävistä teksteistä löytyy. Tällaisia voisivat olla:

1) Tyyli ja kielellinen ulkoasu (oikeakielinen tai ainakin looginen, jos poikkeaa kieliopillisesti)
2) Ajatus/idea tekstin takana (lajityypin uudistavuus, omaperäisyys)
3) Kerronnan sujuvuus (säilyykö lukijan kiinnostus lukea eteenpäin, tekstin ymmärrettävyys)
4) Aihe (sijoittuminen edustamansa lajityypin kaanoniin)

Kiinnostavaa on miettiä, kuinka paljon lukijan kokemukseen laadukkuudesta vaikuttaa kustantamon profiloituminen. Suomesta löytyy kaikenkokoisia kustantamoita, mutta koko ei välttämättä kerro laadusta. Monesti pieni voi tehdä laadukkaampaa työtä kuin iso, joka saattaa tuutata ulos löysempääkin tavaraa. Markkinointi- ja levitysmahdollisuudet ovat pienellä kustantamolla tyystin erilaiset kuin isolla, joten laatu ei valitettavasti takaa myyntiä.

Taikakirjaimien Raija pohti juuri blogikirjoituksessaan omakustanteita. Omakustanteita leimaa yhä epäily siitä, että voiko mikään, mikä ei ole ylittänyt kustannuskynnystä kaupallisissa kustantamoissa, olla oikeasti hyvää kirjallisuutta. Kieltämättä monet omakustanteet olisivat kaivanneet kustannustoimittajan punakynää ja vielä muutaman purkillisen verta ja hikeä. Harrastelijamaisuuden haistaa. Kun julkaisuja ilmestyy vuodessa tuhoton määrä, moni lukija pelaa varman päälle ja ostaa vain kaupallisten kustantamojen julkaisemia kirjoja. Jos kirjailija on uusi, voi hyväksi havaittu kustantamo madaltaa kynnystä tutustua teokseen.

Tai estää sen. Kuinka moni antaa toisen tilaisuuden kustantamolle, jolta tuli lukeneeksi huonosti toimitetun teoksen? Kuinka moni tarttuu omakustanteisiin turvautuneen kirjailijan toiseen teokseen, jos ei vakuuttunut ensimmäisestä?

***

Kuka määrittelee laadun?

Joskus tulee lukeneeksi kirjan, jonka aihe ei ole järin kiinnostava, henkilöhahmoihin ei samaistu ja tyylikin saattaa tökkiä. Silti voi hyvin olla, että pitää teosta laadukkaana. "Ihan hyvä, mutta ei minun juttuni."

Toisinaan kriitikoiden kehuma, mainoksissa räiskyvä tai muutaman lukutoukkatuttavan ylistämä kirja saattaa tuntua jonninjoutavalta höpinältä, jonka kustannusperusteita ei vain kykene ymmärtämään.

Laatu tunnutaan määrittelevän aina ulkopuolelta: sen tekevät kustantamo, kriitikot, asiantuntijat, toiset kirjailijat, tutkijat, toimittajat. Lukijoilla, eli kuluttajilla, ei sen sijaan vaikuttaisi olevan suurta auktoriteettia määritellä minkälainen kirjallisuus on laadukasta: roskaksi ja turhaksi ja hömppäviihteeksi miellettäviä kirjoja kustannetaan, koska niitä myydään. Suuret myyntiluvut eivät käänny merkiksi laadusta, usein melkein päinvastoin.

Proosa on taidetta eikä taiteen laadunvalvonta onnistu samalla tavalla kuin huonekalutehtaalla.

Jatkan aiheen pohtimista.

***

Lopuksi olisi hauska kuulla: millä tavalla sinä määrittelet, mikä on laadukasta kirjallisuutta? Mistä tunnistaa harrastelijamaisuuden? Vaikuttaako kustantamon tunnettuus/maine siihen, mihin kirjoihin tulet tarttuneeksi?

Saanko esitellä: Osuuskumma!

Tänä keväänä olen ollut mukana perustamassa kustannusosuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Julkaisemme sellaista spekulatiivista fiktiota, jonka päälle perinteiset kaupalliset kustantamot eivät ymmärrä, mutta mitäpä minä enempää siitä höpisemään, voitte lukea täältä sen itsekin!

Ihastuin osuuskunnassa erityisesti siihen ajatukseen, että alkutuottajat saisivat tuotteitaan myytyä ilman lukuisia välikäsiä ja kykenisivät monipuolistamaan kirjamaailman tarjontaa sellaisilla julkaisuilla, joita he itsekin tahtoisivat lukea, mutta joita eivät kotimaan tarjonnasta löydä. Me kirjoitamme ja kuvitamme ja toimitamme ja taitamme itse siihen pisteeseen asti, kuin pystymme. Jos eteen tulee ajanpuute tai taidonpuute, hankimme osaamisen ja ajan osuuskunnan ulkopuolelta. On kaksi asiaa, josta emme tingi: työn laatu ja spefiys.

Niinpä sitä esikoiskirjailija huomasi äkkiä olevansa yhteisöllisessä kustannustoiminnassa mukana. Kaikenlaista mielenkiintoista touhua on tullut tehtyä: myös sellaista, millä ei ole kirjoittamisen kanssa mitään tekemistä. Uusia ihmisiä ja uusia haasteita pulpahtelee koko ajan lisää.

Vaikka kirjoittaminen ja kuvittaminen ovat ytimeltään yksinäistä puuhaa, osuuskunta varmistaa osaltaan sen, että apua ja tukea on saatavilla, kun sitä osaa pyytää. Yhtäkkiä ympärilläni on oikea työyhteisö, joka pistää vauhtia luovuuden roottorilapaan.

Toivon Osuuskummalle pitkää ja ansiokasta tulevaisuutta!

Yllätyksiä postilaatikossa

Ei, tämä ei liity naapurikiistoihin tai ystävänpäivään.

Olen niitä ihmisiä, jotka tykkäävät lähetellä kortteja ja kirjeitä. Äkkiseltään on vaikea kuvitella toista asiaa, joka piristäisi ja ilahduttaisi yhtä lailla hetkeä, joka tavallisesti on sumea siirtymä työpaikalta kotiin. Väsyneenä. Nälkäisenä. Kun mainospostin ja laskujen seasta pilkistää ystävän pullea kirje, väsymys on tiessään. Jotain ihmeellistä on tapahtunut, joku on ajatellut minua jossakin ja nähnyt vaivan kirjoittaa käsin, ja sanat, joilla hän on ajatellut minua, saapuvat viimein perille. Sähköposti ei tunnu samalta koskaan.

Viikko sitten torstaina keittiön pöydällä odotti pullea paketti. Erityisen mielenkiintoisen siitä teki Kariston sininen logo. Mikämikämikä. Täytyi hypistellä. Ravistella. Missä sakset. Ei, ei se ole kirja, liian pieni. Auki, auki.

Kortteja. Mifongin perinnön kansikuva, kirjan nimilogo. Niitä lähti ystäville, heti seuraavana päivänä.

Ja tänään, tasan viikkoa myöhemmin, kun ruokasaaliin kanssa raahauduin päiväsaikaan kotiin yskien ja niistäen kolmatta viikkoa, mielessä vain sänky ja peitto ja tyyny ja lepo, odotti isompi paketti minua. Karistolta sekin. Rapiseva. Käsikirjoituksen kokoinen.

Joko se nyt? Äkkiä, äkkiä, missä sakset. Nyt sen näkee, ensi kertaa. Sellaisena kuin se kansien välissä tulee olemaan. Miltä kuvat näyttävät, miltä fontti?

Hellästi käärin paketista nivaskan, joka on minun esikoiseni. Käsinkirjoitettu kirje kustannustoimittajalta. Ohjeistus taittovedoksen oikolukemiseen. Neljä ja puolisataa sivua työmaata tarkoille silmille.

Totta se on. Julkaisu lähestyy.