Näytetään tekstit, joissa on tunniste työyhteisö. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste työyhteisö. Näytä kaikki tekstit

20.6.2012

Saanko esitellä: Osuuskumma!

Tänä keväänä olen ollut mukana perustamassa kustannusosuuskuntaa nimeltä Osuuskumma. Julkaisemme sellaista spekulatiivista fiktiota, jonka päälle perinteiset kaupalliset kustantamot eivät ymmärrä, mutta mitäpä minä enempää siitä höpisemään, voitte lukea täältä sen itsekin!

Ihastuin osuuskunnassa erityisesti siihen ajatukseen, että alkutuottajat saisivat tuotteitaan myytyä ilman lukuisia välikäsiä ja kykenisivät monipuolistamaan kirjamaailman tarjontaa sellaisilla julkaisuilla, joita he itsekin tahtoisivat lukea, mutta joita eivät kotimaan tarjonnasta löydä. Me kirjoitamme ja kuvitamme ja toimitamme ja taitamme itse siihen pisteeseen asti, kuin pystymme. Jos eteen tulee ajanpuute tai taidonpuute, hankimme osaamisen ja ajan osuuskunnan ulkopuolelta. On kaksi asiaa, josta emme tingi: työn laatu ja spefiys.

Niinpä sitä esikoiskirjailija huomasi äkkiä olevansa yhteisöllisessä kustannustoiminnassa mukana. Kaikenlaista mielenkiintoista touhua on tullut tehtyä: myös sellaista, millä ei ole kirjoittamisen kanssa mitään tekemistä. Uusia ihmisiä ja uusia haasteita pulpahtelee koko ajan lisää.

Vaikka kirjoittaminen ja kuvittaminen ovat ytimeltään yksinäistä puuhaa, osuuskunta varmistaa osaltaan sen, että apua ja tukea on saatavilla, kun sitä osaa pyytää. Yhtäkkiä ympärilläni on oikea työyhteisö, joka pistää vauhtia luovuuden roottorilapaan.

Toivon Osuuskummalle pitkää ja ansiokasta tulevaisuutta!

31.3.2012

Työyhteisön merkityksestä ja apurahattomuudesta

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti blogissaan työyhteisön tärkeydestä, kirjailijapiirien ulkopuolelle jäämisestä ja vapaudesta, joka koituu kun lakkaa tavoittelemasta apurahaa, jonka saaminen on aina epävarmaa.

Koin hyvin vahvaa vastakaikua kirjoitukseen.

Kuluneen talven, kun olin vapaa (eli työtön) kirjoittaja, kaipasin kipeästi työyhteisöä. Sosiaaliset kontaktit samaa työtä tai samaa tarkoitusta varten työtä tekevien kanssa puuttuivat. Ne puuttuivat siitä huolimatta, että jos vuonna 2006 en tuntenut yhtään kirjailijaa henkilökohtaisesti, vuonna 2011 tunsin jo melkein kymmenen. (Kirjailijat ovat uskomattoman verkostoitunutta väkeä.) Mutta kuten ehkä on käynyt ilmi, kirjailijoiden ja runoilijoiden päivät vuosirytmeistä puhumattakaan kulkevat yleensä omia polkujaan ja valtaosa tekee sitä sivutyönä aikaisin aamulla, myöhään yöllä tai ruokatuntinsa aikana. Kadehtien luin Terhi Rannelasta, jolla on jaettu työhuone, minne mennä kirjoittamaan, ja työkavereita, joiden kanssa jakaa lounas. Hän kutsuu itseään osuvasti virkamieskirjailijaksi. Sellainen minäkin haluaisin olla. Aamulla kirjoittaisin, päivällä pitäisin pidemmän tauon ja illemmalla jatkaisin työntekoa, oli se sitten ajattelemista tai naputtelemista tai piirtämistä.

Onneksi avasin suuni, sillä sain Saara Henrikssonista viikoittaisen lounaskaverin. Se oli todellinen henkireikä. Jakaa kuulumisia, puhua kirjoittamisesta toisen kirjoittajan kanssa, päivittää tietojaan siitä, mitä kirjailijamaailmassa tapahtuu ja ihmetellä elämää. Sellaista tavallista, mitä työkaverin kanssa voisi kuvitella juttelevansa päivän mittaan.

Nyt ei enää noihin lounastapaamisiin ole aikaa, mutta minun käsitykseni työyhteisön tärkeydestä itselleni vahvistui entisestään. On oltava joku, joka ymmärtää työn luonteen ja tarjoaa omia näkemyksiään asioista. Ja kun ympärillä on kunnianhimoisia, innostuneita ja aikaansaavia ihmisiä, pääsee osallistumaan monenlaisiin projekteihin, joista muuten ei välttämättä edes kuulisi.

***

Apurahoista. Mitä minä niistä tietäisin? En vielä paljon mitään, koska tänä vuonna hain niitä ensimmäistä kertaa. Yksi kieltävä päätös on tullut, mutta ei sitä voi yllätykseksi sanoa. Kirjoitan viihdyttävää tekstiä, en mitään kirjallisuutta mullistavaa ja ennennäkemätöntä.

Huonoja puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:

- kirjoittamiseen käytettävä aika ja energia ovat säästökokoa
- ulkopuolisten päättäjien uskonpuute, joka pahimmassa tapauksessa muuntuu kirjailijan uskonpuutteeksi omaan työhönsä
- työskentelyaikojaan ei voi vapaasti valita
- ei lomia


Hyviä puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:

- ei ulkoisia rahaan sidoksissa olevia paineita kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä
- riippumattomuus ja vapaus (edelliseen kohtaan liittyen)
- vakaa toimeentulo, yleensä vielä parempikin (apurahat ovat pieniä), joten ei rahahuolia
- hieman naurettava tunne siitä, että pärjää omillaan, vaikka samalla tulee kutistaneeksi vakavaksi ammatikseen ajattelemansa työn harrastuksen tasolle


Tuleeko teille jotain lisättävää mieleen?