Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?

Työyhteisön merkityksestä ja apurahattomuudesta

Helmi-Maaria Pisara kirjoitti blogissaan työyhteisön tärkeydestä, kirjailijapiirien ulkopuolelle jäämisestä ja vapaudesta, joka koituu kun lakkaa tavoittelemasta apurahaa, jonka saaminen on aina epävarmaa.

Koin hyvin vahvaa vastakaikua kirjoitukseen.

Kuluneen talven, kun olin vapaa (eli työtön) kirjoittaja, kaipasin kipeästi työyhteisöä. Sosiaaliset kontaktit samaa työtä tai samaa tarkoitusta varten työtä tekevien kanssa puuttuivat. Ne puuttuivat siitä huolimatta, että jos vuonna 2006 en tuntenut yhtään kirjailijaa henkilökohtaisesti, vuonna 2011 tunsin jo melkein kymmenen. (Kirjailijat ovat uskomattoman verkostoitunutta väkeä.) Mutta kuten ehkä on käynyt ilmi, kirjailijoiden ja runoilijoiden päivät vuosirytmeistä puhumattakaan kulkevat yleensä omia polkujaan ja valtaosa tekee sitä sivutyönä aikaisin aamulla, myöhään yöllä tai ruokatuntinsa aikana. Kadehtien luin Terhi Rannelasta, jolla on jaettu työhuone, minne mennä kirjoittamaan, ja työkavereita, joiden kanssa jakaa lounas. Hän kutsuu itseään osuvasti virkamieskirjailijaksi. Sellainen minäkin haluaisin olla. Aamulla kirjoittaisin, päivällä pitäisin pidemmän tauon ja illemmalla jatkaisin työntekoa, oli se sitten ajattelemista tai naputtelemista tai piirtämistä.

Onneksi avasin suuni, sillä sain Saara Henrikssonista viikoittaisen lounaskaverin. Se oli todellinen henkireikä. Jakaa kuulumisia, puhua kirjoittamisesta toisen kirjoittajan kanssa, päivittää tietojaan siitä, mitä kirjailijamaailmassa tapahtuu ja ihmetellä elämää. Sellaista tavallista, mitä työkaverin kanssa voisi kuvitella juttelevansa päivän mittaan.

Nyt ei enää noihin lounastapaamisiin ole aikaa, mutta minun käsitykseni työyhteisön tärkeydestä itselleni vahvistui entisestään. On oltava joku, joka ymmärtää työn luonteen ja tarjoaa omia näkemyksiään asioista. Ja kun ympärillä on kunnianhimoisia, innostuneita ja aikaansaavia ihmisiä, pääsee osallistumaan monenlaisiin projekteihin, joista muuten ei välttämättä edes kuulisi.

***

Apurahoista. Mitä minä niistä tietäisin? En vielä paljon mitään, koska tänä vuonna hain niitä ensimmäistä kertaa. Yksi kieltävä päätös on tullut, mutta ei sitä voi yllätykseksi sanoa. Kirjoitan viihdyttävää tekstiä, en mitään kirjallisuutta mullistavaa ja ennennäkemätöntä.

Huonoja puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:

- kirjoittamiseen käytettävä aika ja energia ovat säästökokoa
- ulkopuolisten päättäjien uskonpuute, joka pahimmassa tapauksessa muuntuu kirjailijan uskonpuutteeksi omaan työhönsä
- työskentelyaikojaan ei voi vapaasti valita
- ei lomia


Hyviä puolia apurahattomuudessa tällä hetkellä:

- ei ulkoisia rahaan sidoksissa olevia paineita kirjoittaa julkaisukelpoista tekstiä
- riippumattomuus ja vapaus (edelliseen kohtaan liittyen)
- vakaa toimeentulo, yleensä vielä parempikin (apurahat ovat pieniä), joten ei rahahuolia
- hieman naurettava tunne siitä, että pärjää omillaan, vaikka samalla tulee kutistaneeksi vakavaksi ammatikseen ajattelemansa työn harrastuksen tasolle


Tuleeko teille jotain lisättävää mieleen?