Kirjamessut monitoimijan näkövinkkelistä

Ihmisiä ja kirjoja. Siinä kiteytetysti se, mistä messuissa on kyse. Yhdessä ne saavat aikaan kohtaamisia, keskusteluita, vaikuttumisia ja vaikuttamisia, yllätyksiä, yhteyksiä ja ylenmäärin ihmiskontakteja. Kun paikalla on niin kirjanostajan, kirjailijan kuin kustantajan ja näytteilleasettajan ominaisuudessa, näkee monet asiat ristivalotuksessa.

Kirjamessuista ollaan montaa mieltä. Iso messuhalli pullollaan kirjoja, kirjallista ohjelmaa ja kirkkaita valoja -- innostavaa ja ahdistavaa.

Näytteilleasettajakustantajalle messut ovat iso panostus niin rahallisesti kuin työmäärältään, mutta ne ovat myös mahdollisuus kertoa, näyttää ja myydä juuri niitä tuotteita, joiden eteen on koko vuosi tehty töitä. Kirjoja, jotka ovat saattaneet kypsyä vuosikausia. Kirjoja, joihin on rakastuttu jo käsikirjoituksina.

Kirjamessuilla on paljon vakikävijöitä, jotka kerran hyvää löydettyään etsivät tutun osaston joka vuosi uudelleen hankintoja tehdäkseen. Uskollinen kirjanostaja (eli lukija), voiko mitään ihanampaa ollakaan? Rahan ja tavaran lisäksi vaihdetaan lukukokemuksia, -vinkkejä ja -toiveita. Toivotetaan hyvää jatkoa, iloa kirjan parissa. Hymyillään.

Kamalaa kaupallisuutta?

Minusta ei.

***

Messut herättävät monessa kirjailijassa ristiriitaisia tuntemuksia. Reissaaminen ja esiintyminen on väsyttävää, raskasta, stressaavaa ja vie sekä aikaa että rahaa. Mutta lukijakohtaamiset jäävät sydämeen pitkäksi aikaa, usein lähtemättömästikin. Pääsee puhumaan asioista, jotka kokee niin tärkeäksi, että niistä on halunnut kirjoittaa. Oma työ saa merkityksen, jota joskus on vaikea hahmottaa ja jonka vaikeina hetkinä kyseenalaistaa. On mukavaa kun ja jos kirja (vuosikausien työ) huomataan.

Kirjailijana olen ollut myös se, joka ei mahdu ohjelmaan tuoreesta kirjasta huolimatta. Se, jonka kirjaa ei löydy ostettavaksi koko messuhallista, niin järjettömältä kuin se kirjapaljouden keskellä tuntuukin. Ja on aivan totta, että tuhansista ohjelmaehdotuksista läpi menee vain satoja. Lukuisia ajankohtaisia kirjailijoita jää ulkopuolelle. Se on väistämätöntä, mutta omalle kohdalle osuessaan tuntuu aina yhtä pahalta.

Sitten toisaalta olen huomannut senkin, että vaikka Helsingin kirjamessut ovat monessa mielessä Se Tapahtuma, kirjailijan uran kannalta sillä on kovin vähän merkitystä. Kokonaisuutta ei huojuta se, osallistuuko messuille vai ei.

Minusta tämä on lohdullinen ajatus. Minua kirjailijana ei määritä se, tuleeko kutsua messuille vai ei. Olen olemassa kaikesta huolimatta. Kirjani on.

***

Toisinaan messuja parjataan kaupallisuudesta. Välillä kaupallisuuskritiikki hämmentää minua. Messut ovat toki kaupallinen tapahtuma monessa mielessä (ja kustantaja saa todeta, kuten yrittäjät yleensäkin, että "kaikki saatana maksaa"), mutta on niinkin, että kirjallisuus kaipaa kauppaa. Se kaipaa sitä kipeästi. Kirjallisuus kaipaa valokeilaa, palkintopöhinää ja rummutusta. Se tarvitsee intoa ja imua. Raha, tuo parjattu, paha raha, on realiteetti, jota ilman ei kirja-ala toimi. Raha pyörittää kustannustoimintaa, jonka koneisto jyskyttää suomalaisen kirjallisuuden ytimessä. Koneesta putkahtelee kirjoja, joita kirjanystävät voivat ostaa ja ahmia.

On totta, että Cheek ja Don Rosa vetävät pisimmät nimmarijonot. On totta, että Jari Sillanpäätä on kuuntelemassa viisinkertainen määrä ihmisiä, jos verrataan vaikkapa kotimaiseen fantasiakirjailijaan. Mutta täytyy osata katsoa laajemmin. Kirjamessut tarjoavat jokaiselle jotakin (aivan kuten suomalainen kirjallisuuskin), mutta ihmisillä on tapana nähdä vain se, mihin katse ensimmäisenä kiinnittyy.

Isot kustantamot ovat ehkä näkyvämmin paikalla, mutta kyllä siellä meitä pienempiäkin on. Niin myymässä, ohjelmatuottajina isoilla lavoilla kuin esiintymässä.

Tapa tehdä -- eli kuinka pimeys johdattaa perille

Kasvuun liittyy kipuilu.

Viime aikoina minulle on kristallisoitunut ymmärrys siitä, että olen julkaissut tekstejäni vasta kaksi vuotta. Kaksi vuotta! Se on ihmiselossa yksi nenänniisto. Olen untuvikko, vasta tapailen askeleitani, verryttelen siipiäni ja ihmettelen näkymää. Ammatti-identiteetti on kehittymisasteella. En tiedä olenko löytänyt omaa ääntäni kirjailijana, en tiedä teenkö asioita oikein. Minä vain teen.

Tähän liittyen olen ajatellut paljon työskentelytapaani. Karkeasti ottaen kirjoittajat voinee lukea kahteen ryhmään: suunnitelmallisiin ja seikkaileviin. Kuulun jälkimmäisiin, kuten blogia pitempään seuranneet voivat päätellä. Kun aloitan kirjoittamaan novellia tai romaania, tuskin koskaan tiedän miten tarina tulee päättymään.

Olen tuntenut tästä huonoa omaatuntoa. Olen kyseenalaistanut tapani tehdä. Nyt mietin miksi. Ei minulle ole kukaan sanonut suoraan, että tekisin jotain väärin. Kukaan ei ole tuominnut. Silti joskus kun kerron minkälaisen usvan keskellä kirjoitan, aistin kollektiivisen hengenvedon. Tiedättehän, sellaisen joka tulee vaistomaisena reaktiona kylmään veteen solahtaessa. "Huiii!"

Reaktiossa on vissi pointti: juuri tuota kirjoittaminen minulle usein on. Hyppy tuntemattomaan, hätkähdyttäviä väreitä ihokarvoissa. Uskallusta antaa veden kannatella ja pimeyden johdattaa perille. Kun kirjoitan, kuljen jotakin kohti. Jokin minussa tietää, mihin mennä. En minä muuten olisi saanut aikaiseksi novelleja, pienoisromaaneja ja romaaneja. Aina olen päässyt perille -- vaikka sitten kiertotien kautta.

Mysteeri pitää minut kiinni tekstissä. Haluan tietää mitä tapahtuu. Tietämättömyys kannattelee jännitettä. Jos sepitän päässäni juonen alusta loppuun, menetän herkästi kiinnostukseni sen kirjoittamiseen. Kuva muodostuu pala kerrallaan, romaani sana kerrallaan.

Kenties yksi syy tekotapani epäammattimaisena pitämiseen piilee siinä, mitä kustannusmaailma tuntuu kaipaavan: ennakkosuunnitelmia työn alla olevista projekteista, usein vuosia etukäteen. Minulla ei ole kokemusta, kuinka sitovina näitä tietoja -- esimerkiksi romaanisarjojen synopsiksia -- pidetään. Jos markkinointia ajatellaan, niin suuria mullistuksia tuskin pidetään hyvinä. Mifonki-sarjan kariutuminen Karistolla sai minut kuitenkin käsittämään, että tiukkoina talousaikoina luovankin työn täytyisi pysyä kaupallisessa lestissä. Minun työskentelytapani ei tue tätä. En tiedä, onko se kohdallani täysin mahdotonta, mutta ajatuskin siitä, että kirjoittaisin itselleni kolmen vuoden kirjoitusaikataulun synopsiksia myöten tuntuu ahdistavalta. Rajoittavalta.

Kun kirjoitan sarjoja, joudun toki suunnittelemaan: milloin kirjoitan mitäkin tekstiä ja missä tahdissa sitä on kirjoitettava, jotta julkaisuaikataulu pysyy kasassa muun elämän ohessa. Tämä ennakkosuunnittelu on kuitenkin tarinan ulkopuolista suunnittelua, enkä koe sitä rajoittavana, vaan pikemminkin tukea antavana.

Mifonki-sarja alkaa olla monisyinen ja laaja kokonaisuus, mutta silti suunnittelen kirjoittaessa luvun tai pari eteenpäin kerralla. Isot juonikuviot ja käänteet putkahtelevat mieleen matkan varrella. Saatan saada etiäisiä tulevasta: tunnelmia, sävyjä, teemojen kirkastumisia, hahmojen tulevia tunnetiloja, paikkatietoja. Mieli rakentaa poikkipuut tikaportaisiin, jotka kohoavat mielikuvituksesta ja tähtäävät tuntemattomiin korkeuksiin.

Pimeän pelko häviää luottamukselle. Se on hyvä ja tyynnyttävä tunne. Varmuus siitä, että jalat tietävät, minne menevät.

***

Miten on teidän laitanne, rakkaat lukijat? Seikkailetteko vai suunnitteletteko kirjoittaessanne -- vai sekä että? Oletteko löytäneet tapanne tehdä?